Musteenkantaja: luku 41

Luku 41: Hopeapuro

Ruumis on pyyhitty verestä. Kasvot, joiden silmät ovat sulkeutuneet jo ennen kuolemaa, ovat kylmät, mutta toistaiseksi enemmän posliininukkemaiset kuin kuolleet. Iho ei ole vielä alkanut sinertää. Pintakerros on vahamainen, aivan kuin Beckasta olisi tullut hiljainen nukke. Suonet erottuvat ihon alta, mutta eivät vahvista mielikuvaa kuolemasta. Kokonaisuus on unenomainen, todellisuuden toisella puolella. Ei elossa eikä kuollut.

Inahe kuljettaa sormeaan kaulan haavan päältä, kun kukaan ei ole katsomassa. Suuressa valkoisessa huoneessa ei ole muuta kuin paasi, jolle Beckan ruumis on asetettu lepäämään omaan ikuisuuteensa. Se siirrettäisi myöhemmin pois ja haudattaisi maan pimeyteen. Toistaiseksi se saisi olla todistusaineistona, yleisenä ihmettelyn kohteena.

Ieta on herännyt sekavaan, verentäyteiseen aamuun. Kuolleet ovat laskettavissa yhdellä kädellä, mutta kuolema ei ole pahinta, mitä voi tapahtua. Se ei koskaan katko mieleltä jalkoja samalla tavalla kuin kaikki se, mitä elävät joutuvat käsittelemään kuolevien poistuttua.

Variksilla on suuri verkko korjattavanaan. Inahe ei ajattele sitä koskiessaan Beckan kovettuneeseen, miekan terän suutelemaan kaulaan. Haavan pinta on kova ja röpelöinen. Punertava. Ei punainen, sillä Beckan hiukset ovat punaiset sanan varsinaisessa merkityksessä. Huutava lycoriksen sävy on täydellinen verrattuna sitä imitoivaan, kuivuneeseen haavaan.

”Sinä taisit aiheuttaa melkoisen sotkun”, Inahe sanoo ruumiille. Hän ei ole koskaan aiemmin nähnyt Beckaa, mutta kuten arvattua, nimi on aamuun mennessä jo saatu selville. Becka Neria Hart. Nimi, jota Inahe ei ole koskaan kuullutkaan. Silti on tuskallisempaa ajatella, että punahiuksisella ruumiilla on nimi. Sillä on nimi vielä silloinkin, kun se lasketaan ilman marmoriarkkua mustaan maahan. Ja silloin, kun sen edustamat ajatukset revitään irti ja muovataan pahoiksi.

Inahe ymmärtää, ettei Variksilla ole varaa paljastaa tapahtuneesta paljoakaan. Mahdollisesta kielletystä ryhmästä saatetaan ehkä kirjoittaa lehtiin, mutta yksityiskohtia ei koskaan päästetä vapaaksi. Beckan nimi ei pääse edes pienellä printillä sanomalehtien sivuille.

Inahe on jälkikäteen löytänyt sanomalehden, jossa mainittiin hänen sisarensa kuolleen Puhdistautumisen yhteydessä. Osittain Inahe tietää lehden puhuneen pelkästään totta. Se Inela, jonka kanssa he juoksivat mättäitä pitkin kotiin ja nauroivat puista päihin tippuville sadepisaroille, on poissa. Mustien silmien takana on kenties yhä samoja ajatuksia ja sama ydin, mutta Inahe tietää, että Variksilla on kyky saada Inela uskomaan muuta.

Onko olemassa rajaa, jonka jälkeen menetykset joko lakkaavat sattumasta tai murtavat niitä kannattelevan sekärangan? Kun ydin napsahtaa kerran rikki, koko keho sortuu. Ei ole enää runkoa, joka pitäisi sitä kasassa. Inahe pelkää kuollakseen, että ylittää kumman tahansa rajoista. Hän ei tahdo koskaan unohtaa, miltä menettämisen kuuluu oikeasti tuntua. Hän ei myöskään halua nähdä itseään pisteessä, jossa ei enää kykene nousemaan ylös.

Menetyksiä ajatellessaan Inahe huomaa ajatustensa harhautuvan Joriniin. Miehen huulten kosketus varpaiden päissä tuntuu yhä aivan yhtä elävältä. Osittain Inahe ymmärtää päättäneensä jo lipua pois miehen luota. Ietassa ei ole Inahelle enää mitään. Beckan hengityksestä riisuttu ruumis hänen edessään muistuttaa häntä siitä. Sorretut ihmiset saattavat kääntyä toisiaan vastaan koska tahansa.

Anadil oli tappanut Beckan täysin tahallaan. Inahe ymmärtää Anadilin ajatuksia riittävästi voidakseen nähdä, miksi tämä oli vaipunut sellaiseen epätoivoon. Hän ei voi kuitenkaan ymmärtää, miksi Anadil ei ole kyennyt nousemaan sieltä takaisin. Beckan täytyi kuolla ennen sitä.

Varikset nokkivat hengiltä sen, joka vaarantaa heikkoudellaan koko yhteisön.

Inahen hengitys muuttuu raskaammaksi, kun hän muistaa illan, jolloin varislinnut olivat tehneet selvää heikentyneestä yksilöstä. Sama toistuu Beckan suljetuissa silmäluomissa, miekan auki repimässä kurkussa. Ja kaikessa siinä, mitä sen jälkeen tulisi tapahtumaan. Ietassa kuohuisi, Jorin tekisi kaikesta vaikeampaa. Kehenkään ei voisi enää luottaa. Ei Jorinin mukaan. Inahe näkee Ietan edelleen yhtä myrkyllisenä kuin aiemminkin. Tietysti on aina olemassa joku, joka soluttautuu ja kääntyy vastaan. Hyökkäys ei todista mitään sellaisille, jotka ovat alusta asti ymmärtäneet. Varikset ovat vain liian mieltyneitä ajatukseen siitä, että kaikki ajattelevat heidän kanssaan samalla tavalla.

Ruumista ei auta tuijottaa liian kauan. Inahe alkaa tuntea oman ihonsakin vahamaiseksi, luomensa raskaiksi. Hän kääntyy ja poistuu tilasta. Vartijat ovella eivät räpäytä ripseäkään. Inahe kävelee suoraan Korallitaloon tarkoituksenaan etsiä käsiin se vartija, joka oli paikalla Anadilin tappaessa Beckan.

Lasisillalla Inahea vastaan kävelee Meer Fenerito. Hänen olemuksensa ei ole yhtä selkeä kuin aiemmin, aivan kuin häntä katselisi sotkeutuneen lasin läpi. Oman pojan raskas teko on pohjannut johonkin sellaiseen, jota Meer kantaa lannistuneessa ryhdissään.

”Oletko nähnyt sitä vartijaa, jonka seurassa poikasi oli, kun hän päätti hyökkääjän hengen? Minulla olisi asiaa hänelle”, Inahe puhuttelee miestä sivuuttaen tämän surullisen muutoksen. Siitä huomauttaminen ei auttaisi mitään.

”Enhar Lenorie on Suurvariksen kuulusteltavana.”

”Kuinka kauan?”

Meer Fenerito kääntää päätään poispäin, huokaisee. Inahe tietää jokaisen sekunnin olevan aivan liikaa miehelle.

”Suurvariksen kuulusteluilla on tapana kestää.” Inahe huomaa jännittyneisyyden edellisen kokouksen jäljiltä. Meer ei ole unohtanut valkoisen huoneen keskustelua. Siitä tuntuu olevan vain liian monia päiviä ja suuria tapahtumia aikaa. Sitä seuranneet tapahtumat eivät ole antaneet mahdollisuutta katkeroitua. Inahe on siitä osittain kiitollinen, sillä Varikset olisivat muutoin kääntyneet häntä ja Jorinia vastaan. Nyt heillä ei ole aikaa miettiä muuta kuin suureen huoneeseen hylätyn ruumiin aiheuttamaa kaaosta.

Inahe nyökkää Meerille ja kääntyy, koska Enharia ei löytyisikään Korallitalosta. Siellä olisi vain entistä enemmän vartijoita ja nauravia vankeja, joiden maailma on vain värittynyt tavallisesta poikkeavaksi.

Meer Fenerito jättäytyy taaemmas, jottei joudu kävelemään Inahen kanssa samaa matkaa takaisin Ietan suureen aulaan ja portaisiin. Inahelta ei kestä kauaa löytää kerrosta, jossa useimmat kuulustelut pidetään.

Suurvaris ja Enhar Lenorie löytyvät suoraan käytävältä, jolle Inahe pääsee. Enhar näyttää Jorinin rinnalla suunnattoman pieneltä, mutta ei suinkaan heikommalta. Inahe ei ole koskaan erityisemmin kiinnittänyt itseään vain hieman vanhempaan Enhariin huomiota. Nyt hän huomaa, miksi suurin osa Ietan naispuolisista työntekijöistä mainitsee Enharin nimen kiherryksensä lomassa. Yleinen vaikutelma, jokin selittämättömissä oleva energia Enharissa on erittäin puoleensavetävä.

Jorin havaitsee Inahen läsnäolon heti. Hän havaitsisi sen missä tahansa tilanteessa, vaikka hänen aistinsa olisi riistetty ja minuutensa kaluttu luihin asti. Jorin ei koskaan voisi jättää Inahea huomiotta.

”Tervehdys”, Inahe sanoo hymyillen Enharille kohteliaasti, ”minä etsinkin juuri sinua.”

Inahe pistää merkille Jorinin kiristyvät leukaperät.

”Tervehdys, kunnioitettu Perijä”, Enhar sanoo ja nyökäyttää päätään saaden harmaat kiharat vavahtamaan.

”Jos suonet, lainaan häntä hetkisen”, Inahe sanoo Jorinille, joka päästää vain pienen äännähdyksen hyväksynnän merkiksi. Inahe ja Enhar astelevat käytävän päähän. Ietan käytäville juoksemaan jäänyt järkytys kiertelee vielä käytäviä, niille ei uskalla jäädä. Inahe vie nuoren vartijan samaan huoneeseen, josta hän olettaa tämän tulleenkin.

Huone ei ole pahimmasta päästä. Inahe tietää paikoista, joissa aseet ja vesipisteet ovat häpeämättömästi näkyvillä. Inahen valitseman huoneen seinät ovat peilejä ja laseja, taktisesti aseteltuna. Huoneen tarkoitus ei ole satuttaa kuulusteltua fyysisesti, vaan pikemminkin tehdä tämä tuskallisen tietoiseksi omasta olemassaolostaan. Jokaisesta liikkeestä, pään käännähdyksestä ja silmien räpäytyksestä. Vain joku, jolla on liikaa aikaa käytössään, voi keksiä jotakin sellaista.

”Tahtoisin keskustella kanssasi oletettavasti samasta aiheesta, josta Suurvaris juuri sinua hiillosti”, Inahe sanoo painottaen sanaa keskustella. ”Sillä erotuksella, että minua kiinnostaa ainoastaan eräs tietty seikka.”

Enhar ristii kätensä. Kymmenet peilikuvat toistavan eleen ja saavat Enharin olemuksen kiristymään vain aavistuksen verran.

”Voisitko kertoa minulle, mikä mahdollisesti ajoi Anadil Feneriton tappamaan sen nuoren naisen?”

Enhar siristää silmiään.

”Olen pahoillani, mutta mihin te pyritte?”

”Olen kuullut, että sinä tunnet Anadil Feneriton paremmin kuin moni muu.” Inahe astuu lähemmäs. Hän ei kavahda kaikkialta seuraavia peilikuviaan. ”Totta puhuakseni olen hyvin huolissani tämän maan tilanteesta. Ystäväsi tilanne saattaa heijastaa suurempia ongelmia kuin Varikset hahmottavatkaan. Lienee selvää, että tahdon käydä tämän keskustelun Suurvariksen korvien ulkopuolella. Puhun ainoastaan sinulle, ja toivon, että voit luottaa kertomuksesi vain minulle.”

Inahe tulkitsee kevyen viivähdyksen Enharin kasvoilla hymynkaltaiseksi. Olemus lämpenee hivenen.

”Suurvaris kyseli vain suuremmista linjoista”, Enhar tunnustaa, ”epäilin jo, ettei kukaan aikoisi keskittyä Anadiliin itseensä.”

”Tällaista ei tapahtuisi, ellei ihmisiin sattuisi. Kukaan ei tiedä, mitä Becka Hart ajatteli hyökätessään muiden kanssa. Tiedätkö sinä, mitä Anadil ajatteli tappaessaan hänet?”

Enharin ilme on monitulkintainen.

”En tiedä mitään varmaksi, mutta olen ollut erittäin huolissani hänestä lähiaikoina. Hän on käyttäytynyt levottomaksi alettuaan…” Enharin kasvot kalpenevat äkisti. ”Ei, Variksen nimeen, en minä taida voida puhua tästä.” Enhar katsoo häntä ylempää nuorta miestä suoraan tämän vaaleansinisiin silmiin, joissa jäähiput tanssivat. Enharissa ei ole valheita. Pelkkää lojaaliutta.

Inahen katse onkii Enharin luottamuksen omalle puolelleen. Jokin nuoressa miehessä on paljon vahvempaa, kestävämpää kuin vanhemmissa Variksissa. Suurvariksen arvovalta on erilaista kuin Inahen, joka katsoo maailmaa avoimemmin silmin.

”Eräs vangeista on alkanut puhua Anadilille”, Enhar tunnustaa pitäen kättään silmiensä päällä, raskaasti hengittäen. ”Rudi Cortelilla saattaa hyvinkin olla tekemistä tämän kaiken kanssa.”

”Rudi Cortelilla?” Edes Inahe ei osaa peitellä yllättyneisyyttään. Hän on monesti kuullut Jorinin puhuvan miehestä, joka ei suostu puhumaan, vaikka hänen suutaan pidetään pihdeillä auki. Rudi on pitäytynyt hiljaisuudessa silloinkin, kun hänen kehoaan on väännetty luonnottomiin asentoihin, kun hänen ihmisyyttään on yritetty kiertää ulos hänestä kaikin keinoin.

”Anadil on ollut Rudi Cortelin vaikutuspiirin alaisena jo pitkään. En ole… En ole kyennyt kertomaan asiasta Variksille, vaikka lupasin itselleni, etten anna minkään tällaisen tapahtua.” Enhar pitää yhä kättään silmiensä yllä. Nuoren miehen olemus on muuttunut niin radikaalisti, että Inahe saattaa vain arvostaa tämän rohkeutta.

”Uskot siis, että Rudi Cortelilla on vaikutusta edellisen yön tapahtumiin.” Inahe vastustaa haluaan painaa kätensä Enharin hienoisesti vapisevalle olalle.

”Uskon”, Enhar sanoo ja nostaa vihdoin käden kasvoiltaan. Hänen ilmeensä on rauhoittunut, mutta katse pysyy Inahessa peilikuvien sijaan.

”Kiitos”, Inahe vastaa kääntyen kohti lasin kätkemää ovea.

”Ette siis tarvitse muuta?”

”En, tämä tieto riittää minulle loistavasti.”

”Kunnioitettu Perijä, mitä te oikein suunnittelette?”

Inahe hymyilee paljastaen luonnostaan valkeat hampaansa. Enhar kävelee hänen perässään kohti ovea ja hämmentyy yhtäkkisestä hymystä.

”Yritän vain kartoittaa, mihin suuntaan Athala päättää kallistua”, Inahe naurahtaa, ”ja pyrin tekemään sen tavalla, joka satuttaa vain niitä, jotka ansaitsevat tulla satutetuiksi. Anadil Fenerito tai hyökkäyksessään kuollut nainen eivät minun silmissäni lukeudu sellaisiksi.”

”Sopiiko minun kysyä, mitä te ajattelette hyökkäyksen syyksi?”

”Kipua”, Inahe sanoo ja avaa oven kävellen valkeuteen.

* * *

Inela herää tuntemukseen siitä, että kädet ovat asettuneet hänen silmiensä päälle. Kun hän avaa mustat silmänsä, hän saa huomata, ettei käsiä ole, tunne on ollut hänen unessaan. Siirtynyt unen ja toden utuun, viipyillyt hetken oikeassa maailmassa.

Inela tietää heti herätessään, mitä edellisenä yönä on tapahtunut. Ainoa syy, jonka vuoksi hän on saanut nukuttua, on vartijarykelmä hänen ovensa ulko- ja sisäpuolella. Ihmiset ovat vartioineet hänen untaan samalla, kun toiset ihmiset ovat hyökänneet. Puolia ei erota kaiken ollessa harmaata.

Yksi vanhemmista Musteenkantajoista on viety, sen Inela tietää pelkästään äänistä, joita on kuullut. Ietassa kukaan ei vaivaudu pitämään volyymiaan matalana edellisen yön tapahtumien jälkeen. Kaaos tiivistyi jo kerran, miksi pitää sitä enää ohjaksissa?

Heti Inelan herättyä yksi vartijoista alkaa ohjata tätä sanattomasti kohti paikkaa, jonka Inela osaa jo arvata. Suurvariksella olisi hänelle säälimättömästi asiaa heti aamusta. Isoimmat kokoukset on varmasti pidetty jo ennen auringonnousua. Kiire ei silti poistu. Nämä ovat aikoja, jolloin jokaisella Variksella on jokin tehtävä. Inela ei vielä tiedä, mikä hänen oma tehtävänsä Musteenkantajana on.

Inela löytää itsensä peileihin verhotusta huoneesta. Seinien muodon saattaa erottaa peilin ja lasin keskeltä. Inela tietää huoneen olevan pelkkä optinen harha. Oikeasti seinät ovat olemassa peilien takanakin. Lasin tarkoitus on vain hämmentää. On olemassa myös tasoja, joista ei erota itseään. Inela ei suostu hämääntymään peilien sokkelosta, vaikka on juuri herännyt maailmaan, jonka tietää uudeksi.

Huoneen oletetussa keskikohdassa seisoo Suurvaris, jonka peilikuvat paljastavat alkuperäisen hahmon sijainnin. Naamio on oikealla paikallaan, kaapu laskeutuu tummasävytteiselle lattialle. Suurvaris näyttää kireältä.

”He iskivät tarkoituksella juuri silloin, kun meidän kokouksemme koski sinua”, Suurvaris aloittaa säästelemättä tummaa visvaa äänessään, ”he iskivät, kun tiedostivat meidän olevan toisaalla. Me puhuimme sinusta.”

Äänessä on liikaa hallitsematonta raivoa, jotta Inela erottaisi oikeat tuntemukset sen takana.

”Ietasta on kadonnut merkittävä määrä vanhoja kirjoituksia. Meiltä on viety yksi vanhoista Musteenkantajista. Suuresta, viimeisen päälle vartioidusta talosta on varastettu jotakin sellaista, joka paljastaa vuosisatoja varjellut seikat koko kansalle!”

Inela astuu lähemmäs ja näkee peileistä valkean olennon askelluksen epävarmuuden. Hän ei kiinnitä siihen huomiota. Peilit ovat täällä tarkoituksella, hän ei lankeaisi niiden asettamaan loukkuun.

”Tällaista ei saa tapahtua! Ja tapahtuu silti, juuri silloin, kun me istumme keskustelemassa sinun tilastasi! Kerro minulle, miten sellaista voi sattua!” Suurvariksen ääni hukkuu vavahduksiin, jotka kimpoilevat peileistä. Viha lamaannuttaa tilaa.

”Minut lukittiin huoneeseeni, jotta hyökkääjät eivät pääsisi minuun käsiksi. En voi mitenkään tietää, miten tällaista tapahtuu.”

”Ellet sitten sattunut tietämään varsin hyvin ennen tätä iltaa. Mitä ikinä tämä ryhmä edustikin, se on nyt saanut haluamansa. Oletko tyytyväinen?”

Peilien merkitys avautuu jokaisella sekunnilla paremmin Inelalle. Hänen oma kuvajaisensa syyllistää häntä jostakin sellaisesta, josta hänellä ei ole aavistustakaan. Jokainen musta silmäpari on vihje Suurvariksen ajatuksista.

”Minulla ei ole aavistustaaan.”

”Älä valehtele minulle!”

”Minä en tiedä mitään!”

Inelan ääni kohoaa täyttämään tilaa, kieppumaan peileistä Suurvarikseen. Mies ei uskallakaan huutaa vastaan. Hän ei ole koskaan kuullut Inelan äänen kohoavan yhtä korkealle. Hän ei ole tiennyt tämän kykenevän puolustamaan itseään. Arviointivirhe hiljentää ylpeimmänkin miehen.

”Sinä etsit syyllistä minusta, koska et kestä ajatusta, ettei sellaista välttämättä olekaan”, Inela sanoo rauhallisemmin. ”Entä, jos oma varomattomuutenne on aiheuttanut tämän kaiken? Jos hyökkääjät eivät olekaan sellaisia, joiksi heidät profiloitte?”

”Heitä on Ietassa.” Ääni muuttu epätoivoisemmaksi. Inela alkaa erottaa todellista Jorinia kaiken päälle liimatun alta.

”Niin minä ymmärsin.”

”Mistä voimme tietää, ettei heitä ole Variksissa? Vartijoissa? Kirjureissa, jotka kirjoittavat tapahtumat ylös?”

Inela ei ole koskaan aiemmin koskettanut Suurvarista vapaaehtoisesti. Hän ei olisi ikinä kuvitellut haluavansa painaa kättään tämän keholle. Ei pitänyt olla jäljellä myötätuntoa, josta riittäisi Jorinillekin.

Kenties Inela ajattelee veljeään viedessään kätensä huomattavasti pitemmän Suurvariksen olkapäälle. Kosketus muovaa tilaa heidän ympärillään, pehmentää Jorinin olemusta. Epätoivo tiivistyy pieneen, mutta painavaan kosketukseen heidän välillään. Inela haluaa vain kertoa, että hän ymmärtää, vaikkei tahtoisikaan. Hän tietää, ettei ole helppoa olla Suurvaris ja pitää kasassa kudelmaa, johon syntyy aina uusia koiperhosia syömään olennaisia paloja irti.

Inela tietää veljensä rakastavan tätä ulkoisesti halkeilematonta miestä. Jyrkkyydessäänkin herkkää. Inela haluaa ymmärtää, millaisen puolen Jorinista hänen kaksosensa on kiinnittänyt itseensä. Tämän vaiheen täytyy olla hyvin lähellä sitä Jorinia, joka painaa päänsä iltaisin Inahen kanssa samalle tyynylle.

”Sinun ei tarvitse yrittää niin hirvittävästi”, Inela kuiskaa miehelle tuntien tämän murtuvan palasiksi allaan. Halkeilleeksi marmoriksi, korjaamattomaksi. Ei olisi hänen tehtävänsä tehdä tästä miehestä enää ehjää. ”Ei välttämättä ole enää mitään tehtävänä. Me voimme vain odottaa.”

Ensimmäinen kyynel on kaunein, jonka Inela on koskaan nähnyt. Miehen naamion alta valahtaa poskelle yksi ainoa, täysin aidoista tunteista kumpuava kyynel. Inela kiinnittyy siihen. Unohtaa syytökset ja peilit. Jorin on antanut itsestään tarpeeksi, jotta Inela kykenee antamaan anteeksi.