Musteenkantaja: luku 37

Luku 37: Hiljaisuus

Aurinko ei ole vielä kokonaisuudessaan laskenut. Sen punertava kehä hamuaa taivaan liepeitä ensimmäisten naamioihin ja viittoihin sonnustautuneiden laululintujen liihottaessa sisään Ietaan. Joutsenen ryhmä seisoo ulkona hajautettuna. Jokainen tietää oman suuntansa, ohjeita ei tarvitse sanella.

Hopeinen veitsi vyöllä painaa enemmän kuin muste käärössä. Ikisyvä allaskaan ei voisi suoda sydämeen mustempaa tunnetta. Nadiha ei aio koskettaa veistä, ellei hänen ole täysin pakko. Hän hengittää pinnallisesti, tuskin kuuluvasti. Väärän linnun maskiin sonnustautunut isosisko seisoo hänen rinnallaan. Nadiha ei pääse irti tunteesta, ettei hän tunne vierellä seisovan naisen sydäntä vieläkään.

Ennen lähdön hetkeä Nadiha yrittää karkottaa mielestään kaikki toimintaa hidastavat ajatukset. Hänen ei tarvitsisi käyttää veistä, jos hän osaisi juosta ja piiloutua riittävän hyvin. Pitää puolensa kuten kaikessa muussakin. Kaikessa muussa ei vain tarvitse pelätä joutuvansa paljastamaan punaiset purot sykkivissä suonissa.

”Koeta olla ajattelematta Enharia”, Anat kuiskaa ennen merkkiä. Siskon pitkä keho on verhoiltu erilaisiin kankaisiin. Kasvoja peittää väärää lintua, jykevää huuhkajaa esittävä naamio. Linnut pelaavat varman päälle. Ketään heistä ei saisi yhdistää siihen nimeen, jota heistä muuten käytetään. Peitenimen päälle kehittyy toinen.

”En ole ajatellut koko auringonlaskun aikana veljeämme”, Nadiha valehtelee. Enhariin viittaaminen yhteisenä veljenä eikä pelkästään hänen kaksosenaan tuntuu erikoisella tavalla väärältä. Enharin harmaiden kiharoiden reunustamat, aistikkaat kasvot palaavat Nadihan mieleen. Hän seisoo kylmenneessä illassa voidakseen suojella niitä kasvoja.

”Mitähän äitimme sanoisi, jos näkisi meidät nyt?” Nadiha lausuu yllättäen kysymyksen, joka on pyörinyt hänen mielensä laitamilla samaan tapaan kuin kuva veljestä.

Anat pudistaa naamioitua päätään. Valkoista lettiä ei erota hupun takaa. Anatin tunnistaminen olisi mahdotonta.

”Äidin ei tarvitse ajatella yhtään mitään”, Anat huokaisee. ”Äiti viruu paikassa, jonne Punarinta ryhmineen on jo mennyt.”

Vaikka Anatilla on maski kasvoillaan, hänestä näkee, ettei hän voi enää olla kuulematta Ietasta kantautuvia ääniä. Alkava paniikki on alkanut poikia ääntä. Kaikki alkaa aina yksittäisestä sävelestä, joka kehittyy useiden sointujen sotkuiseksi melodiaksi. Anatin hartiat eivät vapise, mutta Nadiha tietää, että huuhkajan ankarien piirteiden takana on nainen, joka ei ole koskaan oppinut itkemään. Nainen, joka pelkää ystävänsä puolesta.

”Punarinta”, Nadiha toistaa Beckaan viittaavan nimen. Hän ei ole kuullut sitä aiemmin, mutta ymmärtää sen kuullessaan täysin, miksi juuri kyseinen lintu on antanut nimensä Beckalle. Punarinta. Sana miltei karkottaa ajatuksen äidistä.

Vain miltei. Nadiha kykenee näkemään, miten äiti suoristautuisi, sysäisi keittiön tuolin syrjään ja katsoisi suoraan ytimeen silmillä, jotka voisivat yhtä hyvin kuulua Valkoiselle Varikselle. ”Miksi sinä yhä uskallat kyseenalaistaa?” äiti kysyisi ja poraisi tiensä Nadihan tajuntaan. Jos Nadiha olisi keittiössä, pieni ja puolustautumiskyvytön vahvemman naisen jyrkän olemuksen edessä, hän juoksisi pois. Nyt Nadiha seisoo sisarensa vierellä kylmässä ja kuulaassa illassa tietäen, että hän on siinä sekä veljensä että itsensä vuoksi.

”Koska sinä et koskaan uskaltanut”, Nadiha vastaa mielikuvansa äidille hiljaa. Anat kääntää päätään hetkeksi häneen, mutta ymmärtää, ettei Nadiha ole alusta alkaenkaan puhunut hänelle. Nadiha korjaa sepelkyyhkyä esittävän naamionsa ja tietää, että aivan pian olisi aika. Kun Anat lopulta nostaa kätensä ylös ja astuu rakennuksen seinän varjosta katukäytävälle, Nadiha ymmärtää seurata.

Joutsenen ryhmään kuuluvat Linnut juoksevat eri suuntiin, Nadiha sisarensa perässä. Anat osaa Ietan työntekijänä reitit, joita moni muu ei käytä. Hänellä on avaimet. Hyökkäyksen jälkeen jokaisen Ietassa työskentelevän täytyy ymmärtää, ettei hyökkäys ole voinut syntyä tyhjästä. Jonkun on täytynyt olla petturi alusta alkaen.

Pääovilta, tarkimmin vartioidulta alueelta kuuluu sieluun asti kirivä kiljaisu. Anatin kiristyvistä liikkeistä Nadiha havaitsee huutajan kuuluvan Lintuihin.

”Tulkaa”, Anat sanoo avaamansa sivuoven edessä, ”emme voi jäädä odottamaan.”

Nadiha ja kaksi muuta Lintua seuraavat Anatia pimeyden keskelle tiedostaen, että kenen huudon he ovatkin kuulleet, he ovat kuulleet sen viimeistä kertaa. Toista ei enää tulisi. Ietan valkoiset portaat saisivat lisää verta pintaansa. Ieta Vecastasta ja muista historiallisista johtajista kertovat tarinat ansaitsevat rinnalleen lisää tarinoita verenvuodatuksesta. Jokainen tarina ei voi olla juuriltaan puhtaan valkea.

Nadiha luottaa täysin siihen, että Anat osaa reitin. Sisko kuljee johtotähtenä sieluille, joiden pelko on herätetty kuolevan ystävän huudon muodossa. Nadiha rauhoittaa mielensä ajattelemalla, että hänen täytyy vain viedä muutama paperikäärö. Muutama loputtoman arvokasta tietoa sisältävä paperikäärö, jotka Ietassa työskentelevätkin olisivat voineet viedä.

Sinä tiedät, ettei tässä ole kyse paperikääröistä. Tämä on ikiaikainen kiista; kysymys vai tyhjä hiljaisuus. Nadiha nyökkää alitajunnalleen ja kulkee sisarensa jatkeena. Käytävä on valoton, vain ääniin on luottamista. Nadiha tietää voivansa luottaa täysin siihen, että Anatin selkä ei katoa hänen edestään, vaikka pimeä käytävä jatkuisi vielä pitkään.

* * *

Korallitalon seinät ovat tummemmat kuin mielikuvissa. Beckan mieleen ei ole jäänyt täydellistä muistoa Puhdistautumisten jäljiltä. Kuten historiankirjoissa mielellään kerrotaankin, Puhdistautuminen on niin kokonaisvaltaisen kuluttava tapahtuma, ettei yksityiskohtia juuri muista jälkikäteen. Becka uskoo siihen, että musteesta irtautuminen kuluttaa voimia. Silti hän kuvittelee, että hänen pitäisi muistaa paremmin siniharmaasta mustaan taittavat seinät.

Käytävät täyttyvät äänistä, mutta Becka ei anna mielensä seurata paniikin kasvavaa aaltoa. Hän muistaa veitsen vyöllään, saappaassaan sekä tavoitteensa Korallitalon ylimmässä kerroksessa. Todisteita hän tarvitsisi, mitä tahansa, jolla näyttää kansalle, etteivät he katso joka Puhdistautumisessa samaa olentoa silmiin.

Matka menneiden Musteenkantajien luo on kuitenkin vaikeampi kuin se suunniteltuna oli vaikuttanut. Beckan suuntavaisto ei toimikaan tilanteen päällä samalla tavalla kuin hän oli kuvitellut. Lasisilta on kuljettanut hänet tovereineen alimpaan kerrokseen, mutta matka ylimpään on tukittu.

Becka tietää Varisten käyvän tärkeää kokousta samaisella hetkellä. Ei kestäisi enää kauaa siihen, että joku keksisi huutaa haaskalinnut paikalle. Becka tietää tiedon liikkuvan vaarallisen nopeasti Ietan sisällä. Siellä sitä on vuosia säilytetty. Becka irvistää naamionsa takana ajatukselle Variksista.

Kaksi muuta Lintua on portaiden alapäässä kiinni yhdessä suuressa vartijassa. Beckan sisimmässä läikähtää, kun hän näkee toisen kaatuvan kovaan maahan. Tämä nousee ylös, mutta Becka erottaa punaisen kukan levittävän terälehtensä kaatuneen ohimolle. Harmaa kangas värjäytyy ilta-auringon viimeiseksi suikaleeksi, kun Lintu nousee ylös ja yrittää vielä iskeä vartijaa pois tieltään.

Becka tietää, minkä virheen Linnut ovat tehneet. Suunnitelma on ollut hyvä, reitit ennalta tutkittuja. Kukaan ei ole kuitenkaan osannut ottaa huomioon sitä, etteivät edes joukon parhaiden taistelijoiden kyvyt yltä vartijoiden tasolle. Ieta on Athalan parhaiten vartioitu rakennus temppelien ohella. Sen vartijat ovat huippuluokkaa.

Lintujen läpi käymät kuviot, hiotuimmatkin taktiikat jäävät vartijoiden peittoon. Verinen kukka leviää pitemmälle toisen Linnun harmaaseen kaapuun. Tämä pysyy yhä pystyssä. Becka ei sano mitään. Koko operaation aikana kenenkään ei ole tarkoitus puhua mitään, sillä se kiinnittäisi liiaksi huomiota. Se voisi paljastaa kenet tahansa. Mukana on Anatin ohella myös muutama muu Ietassa työskentelevä. Kenelläkään ei ole varaa jäädä kiinni, vaikka he ovatkin lähteneet matkaan vain osoittaakseen Variksille, että Musteviitat eivät ole ainoita, jotka uskaltavat kyseenalaistaa.

Kun lasisillalta portaikon luo juoksee kaksi vartijaa, Becka tietää oman pakkonsa saapuneen. Hän vie kätensä kaavun alle ja hapuilee terää, jonka on saanut aikanaan vanhemmalta veljeltään. Muisto perheestä riipaisee. Vain muutamassa sekunnissa Becka lähettää sanattomat rukoukset jokaiselle perheensä jäsenelle. Hän on tietoisesti päättänyt asettaa heistä jokaisen uhan alle. Beckan alitajunta heittää häntä syytöksellä itsekkyydestä. Hän hiljentää sen katsomalla saapuvia vartijoita naamionsa takaa. On keskityttävä olennaiseen.

Becka tuntee epätoivoisen piikin sisällään, kun huomaa tunnistavansa toisen vartijoista. Valkoiseen sonnustautuneet nuoret miehet ovat suunnilleen samanikäisiä, mutta vain toinen heistä saa Beckan tuntemaan tilanteen turhaksi. Hän tunnistaa nuoren miehen pehmeän harmaat kiharat ja korkeat poskipäät. Mies on Anatin ja Nadihan veli. Työtään tekevä nuori ihminen, aivan kuten Beckakin. Ei missään tapauksessa vihollinen. Siltikään Becka ei irrota kättään aseelta.

Toinen nuorista miehistä on iholtaan kuin mustetta. Becka ymmärtää selvemmin Anatin puheet Feneritojen pojasta, jonka ei anneta nähdä päivänvaloa. Nuori mies on uskomattoman kaunis. Hänen silmänsä ovat täysin valkoiset.

Enhar seuralaisineen käy surutta Beckan kimppuun. Becka tietää väistellessään ja iskiessään yrittävänsä satuttaa rakkaimman ystävänsä pikkuveljeä. Ajatus tuntuu pelottavan merkityksekkäältä kaiken aiemman keskellä. Becka tietää, että tappaisi koska tahansa jokaisen Valkoisesta Variksesta alkaen, jos joku uhkaisi hänen perhettään. Nyt hän joutuu kohottamaan kätensä iskuun satuttaakseen jollekulle toiselle rakasta ihmistä.

Enharia seurannut Anadil puolestaan on herännyt unestaan. Hän on havainnut seuranneensa Enharia Korallitaloon. Paikkaan, jossa tekee työtä, on aina tehnyt. Paikkaan, jonne hänen vääryyttä palvovat vanhempansa ovat vanginneet hänen ruumiinsa siitä huolimatta, että kumartavat toisen jumalan kuvaa. He tahtovat pahaa kaikelle sille, mitä päivisin edustavat. Rudin sanat kutittelevat Anadilin korvia, kun hän katsoo harmaaseen kaapuun sonnustautuneita Lintuja edessään. Hän ei voi tietää Ietaan hyökänneiden ajattelevan samalla tavalla kuin hänkin. Hän ei saata tietää, että jos Becka tuntisi hänet, tämä ajaisi hänen oikeuksiaan yhtä hanakasti kuin totuuden paljastumistakin.

Sen sijaan Anadil näkee edessään tummiin kaapuihin verhoutuneita ihmisiä, joiden haaleassa valossa kiiltävät aseensa saavat Anadilin näkemään punaista. Ei mustaa, valkoista, harmaata. Punaista. Syvää ja tahmeaa. Hänessä heräävällä tunteella on riittävästi voimaa painaa tajunta hetkeksi pois päältä.

Anadil näkee vain väkivaltaa. Puolin ja toisin. Aina johonkin sellaiseen, joka ajattelee jonkin tarkoituksen puolesta, sattuu. Aina kaikkiin sattuu. Anadil ajattelee vanhempiaan Musteviittojen viitekehyksessä ja ymmärtää mielensä muuttuneen kokonaan punaiseksi mössöksi, jolla ei ole enää tahtoa. On vain raivo. Viittaan pukeutunut ihminen Enharin kimpussa esiintyy Anadilin raivon sokaisemalle mielelle kaikkena pahuutena maailmassa. Henkilön täytyy olla Musteviitta. Tämän täytyy olla kuten äiti ja isä.

Kun Enhar saa potkaistua henkilöltä jalat alta, Anadil juoksee vihansa käskemänä tämän taakse ja vetää yhdellä riuhtaisulla tämän kädet selän taakse. Kuuluu koralliseinissä kaikuva rusahdus, jota seuraa vain hienoinen älähdys. Anadilille ihmisen suusta paennut ääni ei riitä, hän tahtoo tämän huutavan. Tämä on paha. Tämäkin tahtoisi vangita hänet Ietaan koko iäkseen kuten hänen vanhempansakin. Enhar saattaa sanoa jotakin, kenties rauhoitella Anadilia, jonka valkoinen silmäpari on täyttynyt hänelle itselleen tuntemattomasta tunteesta. Enhar väistää taaemmas estelemään kahta muuta hyökkääjää. Anadil tuntee kontrollinsa lipuvan pois. Enhar ei sano hänelle enää mitään. Anadil ei erottaisi tämän kasvoilta pelkoa, jos katsoisi. Hän ei tunnistaisi sitä. Eihän hänessä ole mitään pelättävää.

Raivo poistaa esteistä jokaisen. Anadil riuhtaisee Beckan ylös lattialta ja pitää tätä otteessaan. Beckan keho hangoittelee vastaan, Anadil tuntee lihasten voimakkaan vastustelun. Se ei kuitenkaan riitä. Inhottava rusahdus on riittänyt heikentämään Beckaa. Potkiminen ei auta, kun vastassa on pitkän koulutuksen saanut ja vihansa turruttama Anadil. Anadil ei tuntisi kipua, ei tässä tilassa. Hän on kaikkeuden toisella puolella, siellä, missä Rudin ääni on ainoa totuus ja vanhemmat kaikki se mielen reunoja pois syövä kipu, josta hän on joutunut kärsimään.

Anadil ei tiedosta vieneensä miekkaansa Beckan kurkulle. Valkoteräksinen pinta leikkii vaatekerrosten taakse piiloutuneen ohuen ihon kanssa. Kangas repeää, kurkku pysyy ehjänä. Enhar huudahtaa jotakin, josta Anadil ei aluksi erota sanoja.

”Älä! Paljasta hänen kasvonsa ensin!”

Tavut kokoavat muotonsa äänten kakofonian keskeltä. Anadil huomaa ymmärtävänsä, mitä Enhar sanoo. Hänen suonissaan sykkii tuntematon viha, mutta senkin keskeltä hän kykenee tekemään kuten käsketään. Oman tahtonsa vääristymänkin keskeltä hän huomaa vain tottelevansa.

Anadil riuhtaisee naamion Beckan kasvoilta. Enhar vetää puolustuskyvyttömän Beckan hupun alas paljastaen punaisen kuontalon. Lycorissuortuvat jäävät leijumaan hetkeksi ilmaan, kunnes ne laskeutuvat ja sallivat Beckan luoda rehellisen katseen altaan.

”Menkää”, Becka kuiskaa äänellä, jonka tietää kantavan niiden korviin, joiden on tarkoitus kuulla. Harmaaviittaiset juoksevat suuntiin, joita Becka ei erota Enharin takaa. Yhdet askeleet vievät portaiden ylempään päähän. Beckalle riittää kuulonsa tuoma viesti. Portaiden edessä vartioineen miehen on täytynyt kuolla hänen omiensa tieltä.

Becka tietää, ettei anelu auttaisi mitään. Hän tuntee, miten Anadil hänen takanaan suorastaan täyttyy adrenaliinista. Becka ymmärtää tämän olevan mielentilassa, jossa yksikään hänen sanansa ei voisi palauttaa tätä todellisuuteen.

Auringon on täytynyt jo laskea, sillä särisevät valot syttyvät seinän lyhtyihin. Becka tahtoisi sulkea silmänsä niiden keinotekoiselta valolta. Hän tietää, ettei pääse enää liikkumaan Anadilin raivon alta. Enharkaan ei häntä voisi pelastaa, hän tietää matkansa loppuvan tähän. Se jättää pelottavan katkeraksi. Vahvinkaan tahto ei vienyt häntä perille. Kenties siksi, ettei hän koskaan pysähtynyt määrittelemään, kuinka pitkällä perillä on.

Becka ajattelee aamulla Acanthan kanssa käymäänsä keskustelua. Miten paljon hän jättäisikään kesken, jos kuolisi nyt. Hän ei mitenkään voisi. Keho yrittää vielä vastaan, mutta Anadilin ote on luja kuten se tila, johon tämä on itsensä päästänyt. Beckan ylpeys ei riitä rukoilemaan ainuttakaan jumalaa. Varsinkaan, kun niistä tärkein on nuori, satutettu mies, joka pitelee hänen henkeään tiukassa otteessa. Anadilin päätös olisi Beckan ainoa jumala.

Raivo ei ole vieläkään lakannut sykkimästä Anadilissa. Enhar yrittää parhaansa mukaan rauhoitella häntä. Anadil on jopa kuulevinaan, että Enhar ehdottaisi nuoren naisen vangitsemista. Ajatus ei mahdu vihaan. Nainen edustaa vääryyttä. Tämä ei edes kohota ääntään henkensä puolesta. Tämän täytyy tietää, että Enharin pehmeistä sanoistakin huolimatta Anadil on jo tehnyt päätöksensä.

Anadil tuntee mielensä yksinkertaistuvan punaiseksi piikiksi, joka saa käden lihakset jännittymään. Hän puristaa miekkaan tiukemmin, kuulee mielessään kauniin, liki euforisen huudon, jonka nainen päästäisi. Kuvittelee kuolevan naisen olevan äitinsä, isänsä, Valkoinen Varis taivaalla. Jokainen niistä, jotka eivät koskaan nousseet auttamaan häntä. Viha tiivistyy äärimmilleen. Anadil painaa miekkaansa alemmas ja sivaltaa. Hän tuntee luissaan asti, miten teräs rikkoo ihon pintakerrokset ja etenee kurkunpäähän asti. Kaulavaltimo väistyy raivon tieltä.

Huutoa ei kuulu. Beckan veltoksi valahtava keho putoaa Anadilin otteesta maahan. Punainen katoaa Anadilin mielen reunoille, pakenee pimeisiin nurkkiin. Keskusta jää valkoiseksi. Punaista jää vain todellisuuteen, kivilattian väleihin ja Beckan valkeille kasvoille. Lyrociksenpunaisiin hiuksiin sekä tummiin ripsiin on tarttunut veripisaroita. Silmät nainen on ehtinyt sulkea. Anadil tuntee kauhun leviävän kehoonsa, kun ymmärtää, että kasvojen takana ei ole enää mitään. Nainen ei huutanut.

Anadilin mieli on pelkkää hiljaisuutta. Punainen viiva ei enää riko sitä. Ainoa totuus on viha, joka on paennut jo miekan viiltäessä kurkun rikki. Enhar pudistelee päätään ja päästää turhautuneita äännähdyksiä, mutta Anadil ei ole enää kuulemassa niitä. Hän ei havaitse myöskään yläkertaan juosseita Lintuja. On jäljellä vain veri hänen edessään. Hiljaisuus mielessä. Rangaistus vuosia kestäneestä vihasta, jolla ei ollut aiempaa tilaisuutta osoittaa luonnettaan. Maailma ei sano enää mitään.