Musteenkantaja: luku 50

Luku 50: Valosiipi

Kaikki pysähtyvät maan alkaessa vavista. Tavarat tippuvat kojuista, joiden myyjät vievät hädissään kädet korvilleen huutavan maailman äänien käydessä liian kovaksi ihmisaisteille. Kaikki tuntuu olevan lähtöisin Ietasta, kaaos, ääni ja suunnaton vavahtelu, joka alkaa hajottaa rakennuksen korallisia seiniä. Korallitalon eri kerrokset vavahtelevat, lattia rysähtää sillä seisovien alta. Koralli ei kannattele, se sortuu liuskoina jättäen alleen niin Musteviittoja, vankeja kuin Puhdistautumiseen tarkoitetun tilankin. Ikisyvä allas jää sortuvan rakennelman keskelle koskemattomana, aivan kuten Musteenkantajan huonekin. Vavahtelu koskettaa vain taistelun keskusta, ihmiskunnan perustaa – Korallitaloa selleineen.

Vavahtelu tuntuu suoralta rangaistukselta. Sen lähettämät aallot tuntuvat Athalan reunakaupungeilla asti; Varjessa ja Anfarissa havaitaan, kuinka suunnaton raivo hajottaa koralliset seinät palasiksi ja hautaa alleen Athalan perustan.

Järistys ei kestä kauaa. Se kestää juuri sen ajan, joka tarvitaan suuren rakennuksen lähes täydelliseen tuhoutumiseen. Kun vavahtelu lakkaa, huuto on kaikonnut. Tuhottomasti pölyä ilmaan lennättävät rauniot lepäävät siinä, mistä on aiemmin kävelty sisään Puhdistautumiseen siisteissä jonoissa. Taistelu on lakannut. Jokainen tapahtumia todistamaan joutunut on lasittanut silmänsä yhteen ainoaan näkyyn, yhteen uskomattoman suureen menetykseen. Korallitalo on lähes täysin maan tasalla, lasisiltakin on romahtanut maahan. Eikä kukaan sano mitään. Athala on vaipunut täydelliseen hiljaisuuteen.

* * *

Enhar pitää molemmilla käsillään kiinni köydestä, jolla roikkuu Korallitalon katosta. Suurin osa Korallitalosta on jokaisen vavahduksen myötä sortunut hänen silmiensä alla. Enhar paennut hyökkäystä katoille, mutta vavahduksen alkaessa hän pyrki köyden avulla alas. Maahan on kuitenkin kymmenien metrien pudotus, eikä köysi yletä sinne asti. Romahtanut todellisuus ei ojenna Musteenkantajan suuren ikkunan kohdalla roikkuvalle Enharille kättään.

Enhar tietää, että kun hänen käsivoimansa loppuvat, hän tippuu useita kymmeniä metrejä suoraan kiveykselle. Kylmä kivi ei ottaisi hänen kehoaan rakkaudella vastaan. Enharin keho on liian jännittynyt ja kädet liian kipeät karheasta köydestä. Mieli on harmaata sotkua vavahtelujen jäljiltä. Hengestään kiinni pitävä nuori mies ei ole ehtinyt ajatella syytä ympärillään tapahtuvalle tuholle.

On olemassa yksi vaihtoehto. Huono, lähestulkoon automaattisesti tuomittu ajatus. Enharin käsien miltei päästäessä köydestä irti hän tietää ajatuksen ainoaksi auttajaksi. Valkoinen Varis ei häntä kuulisi, kukaan Ietasta ei kohottaisi hänelle kättään kaiken muun mennessä säpäleiksi. Enhar tietää Musteenkantajan ikkunan läpi menemisen ainoaksi mahdollisuudekseen. Hän tarvitsisi vain hivenen vauhtia, jotta voisi tunkeutua läpi valkoisen lasin ja rikkoa vuosisatoja sitten valmistetun Valkoisen Variksen kuvan sen pinnassa.

Enhar ei ehdi harkita, hänen irti lipsuvat kätensä tekevät valinnan hänen puolestaan. Hän potkaisee jäljellä olevilla voimillaan lasia ja tuntee sen antavan periksi voimalleen. Enhar yrittää uudelleen, tällä kertaa käyttäen koko kehoaan. Kun vartijan kädet päästävät irti köydestä ja keho antautuu lasille, hän tietää pudotuksen ottavan veronsa. Enhar sulkee silmänsä ja tippuu suoraan läpi Variksen kuvan, läpi tuhansiksi siruiksi muuttuvan lasin. Pudotuksen aikana hän ei ehdi ajatella ainuttakaan asiaa. Hän tuntee vain ilmavirran ja kovan marmorisen lattian, joka ottaa hänet vastaan. Sen jälkeen loputkin lasista seuraa perässä. Lasisade peittelee lattialle rysähtäneen Enharin.

Kasvot tuntuvat epätodellisilta. Enhar havaitsee silmät avatessaan, että ylös jäänyt valkea katto heiluu, vaikka järistys on jo loppunut. Silmät eivät osaa enää tarkentaa. Jyskyttävä tunne takaraivossa kertoo, ettei näkö ole ainoa matkasta heikentynyt. Kun Enhar yrittää kammeta itseään ylös, hän tuntee, miten lasinsirut työntyvät lihaan kaikkialta. Hän hapuilee maata, mutta lasi leikkaa ihoa veitsen lailla. Pienemmät sirut tunkeutuvat ihon alle, Enhar tuntee ne jaloissaan, keskivartalossaan ja käsissään, jotka on laittanut marmorilattiaa vasten.

Enhar tietää kuolevansa. Hän tietää, että sumeneva maailma ei kieli häviävästä näkökyvystä vaan hänestä pakenevasta elämästä. Surun ja paniikin sijaan ainoa tunne, jonka Enhar tunnistaa tiputuksesta murtuneiden luidensa keskeltä, on katkeruus. Pelkkä suunnaton kauna kaikkea sitä kohtaan, mitä on joutunut vuosien mittaan tekemään. Enhar on pelkkää valhetta. Kaikki Ietassa ovat.

Sen lisäksi Enhar kykenee vihdoin myöntämään sen, josta on aina valehdellut itselleen. Hän ei koskaan halunnut jakaa sänkyään yhdenkään vieraan naisen kanssa. Hän ei tahtonut elää valehdellen itselleen, satuttaen, valehdellen lisää. Nadihan loukatut kasvot palaavat hänen mieleensä viimeisenä selkeänä mielikuvana. Sisar, jolle hän ei koskaan osannut kertoa. Jota hän satutti koskemalla muihin. Enhar tiesi aivan ensimmäisistä vuosistaan asti, etteivät Nadihan katseet hänelle olleet pelkkiä sisaren katseita veljelle. Niiden merkitykset Enhar hautasi pelkoonsa ja häpeäänsä. Hänen tunteensa eivät olleet normaaleja. Siltikään hän ei voinut täysin tukahduttaa niitä, ei koskaan.

Enhar yrittää kammeta itseään ylös vielä kerran. Pelkällä tahdollaan, sillä lasinsirujen syleilemä ruumis ei toimisi enää minkään muun voimalla. Enhar yrittää viimeisen kerran. Hän tietää yrityksen jäävän kesken, hän tietää kehonsa sammuvan ennen tahtoa. Maailma jäisi häneltä kesken.

Lasi ottaa ihoa vastaan, Enhar ei voi käyttää käsiään, jalat eivät liiku. Yritys jää kesken, kipu lävistää tajunnan tuhannella piikillään. Enhar ei enää nouse ylös, hänen kauniit kasvonsa painuvat vasten lattiaa. Hän ei kuollessaan tiedä, että viimeisten ajatusten joukossa naurava Nadiha on yksi viidestä ihmisestä, jotka seisovat Musteenkantajan huoneessa ja katsovat, kuinka lasin läpi lentänyt ihminen katkoo siipensä lopullisesti. Enhar ei saa enää henkeä. Hänen mielensä pyyhitään tyhjäksi ja piirretään uudelleen paperitaivaalle. Lattialla makaava olento on enää pelkkä keho.

Huoneessa seisovat katsovat hiljaisin kasvoin lattialle tippunutta, liikkumatonta Enharia. Nadiha ottaa yhden askeleen, mutta perääntyy, kun hänen sisarensa ääni kiinnittää hänet epätodelliselta tuntuvaan hetkeen.

”Älä, hän ei ole enää...”

Nadiha ei tunne enää omaa ruumistaan. Hän olettaa juoksevansa Enharin luo, mutta ei ole liikkeistään lainkaan varma. Maailma pyörii kuin aikoisi sortua lopullisesti. Nadiha ei tunne Enharin vereen kastuneita hiuksia sormiensa alla, hänen kätensä eivät erota viiltoja aina niin sileällä iholla. Hetki ei voi olla todellinen. Kaikkialla on liian valkoista, Nadihan keho tuntuu turtuneelta, Enhar on kuollut. Korallitalo sortunut. Nadihasta viimeinen seikka tuntuu pienimmältä, mahdollisimmalta. Kaikki muu, mutta ei Enharia. Ei koskaan Enharia.

Muut seuraavat sivusta, kuinka Nadiha painaa päänsä veljensä keholle. Harmaat kutrit leviävät ympäriinsä. Nadihan keho alkaa väristä. Anat ei kykene kääntämään päätään pois. Hän vaihtaa varovaisia katseita Acanthan kanssa. Acanthan ilme on tuskan täyttämä. Se viimeistelee Anatin uskomuksen nuorempien sisartensa suhteesta toisiinsa.

Inahe, Inela ja Anadil ovat lähekkäin. Aiemmin täysin paniikin vallassa ollut Anadil on saattanut vain kuunnella, kuinka hänen tuntemansa todellisuus murtuu pois ympäriltä. Musteenkantaan huone on kuitenkin selviytynyt ikkunaa lukuun ottamatta täysin. Aivan kuin maailmasta olisi poistettu vain se, jonka haluttiin kuolevan, muuttuvan pölyksi jälleen.

Inelan kasvoilla on tietäväinen ilme. Inahe ei uskalla koskettaa mustasilmäistä sisartaan, vaikka tahtoisikin tarttua tätä kädestä. Todistaa, että sisar on yhä hengissä. Enharin ja Nadihan katsominen vain muistuttaa häntä siitä, että kaksossisar on yksi hänen elämänsä tärkeimmistä henkilöistä. Hän ei aio antaa tämän kadota, tanssia tietään läpi tuhannen lasinsirun.

Siltikään Inahe ei kosketa. Sisaren mustat silmät eivät ole koskaan aiemmin olleet yhtä täynnä ymmärrystä. Inela on nostanut katseensa rikkinäiseen ikkunaan. Aluksi Inahe ei hahmota, mitä Inela ikkunassa näkee. Ikkuna on aiemmin muodostanut lasinpalasista Variksen kuvan. Se tuntuu olevan yhä paikallaan, vaikka ikkunan keskus on hajonnut säpäleiksi Enharin vuoksi. Inahelta kestää hetki ymmärtää, ettei suunnattoman suuri valkea varishahmo ole kuva.

Hengähdys pakenee Inahesta, kun hahmo ikkunassa laskostaa siipensä. Lintu on suunnattoman suuri, aivan kuten ikkunassa ollut kuvakin oli ollut. Paljon ihmistä suurempi. Inahen keho alkaa vapista olennon edessä. Järjellistä selitystä ei tarvita. Hän tietää katsovansa jumalolentoa suoraan tämän suuriin, valkoisiin silmiin.

Inela reagoi toisin. Hän kävelee ikkunasta tulvivaan valoon kuin kotiinsa. Valkeat, sotkeutumattomat helmat sekoittuvat valosateeseen ja saavat Inelan näyttämään yhtä epätodelliselta kuin suunnaton lintukin. Inahe ei näe sisarensa kasvoja, mutta voi kuvitella niiden täyttyvän tunteesta, jota kukaan maalliseen maahan sidottu ei koskaan ymmärtäisi.

”Lapseni.”

Ääni ei kuulu tilassa, se ei kaiu jäljelle jääneissä valkoisissa seinissä. Se ei myöskään lähde olennosta itsestään. Ääni kuuluu jokaisen kuulijan pään sisällä, jokaisen paikalle jääneen kuuden tajunnassa. Kukaan äänen kuuleva ei osaa kuvailla sitä yhdelläkään ihmisille annetulla sanalla. Athan kielessä ei ole sanoja jumalansa äänelle.

”Lapseni, nostakaa kasvonne.”

Inahe on jo valmiiksi pitänyt kasvojaan ylhäällä. Valkea olento ei ole koskaan tuntunut tarpeeksi todelliselta hänelle, ja nyt se laskostaa siipiään hänen yläpuolellaan niin todellisena, että hän saattaa miltei tuntea kyyneleet poskillaan. Hän ei liikahdakaan. Hän ei uskalla edes ojentaa käsiään.

Anadil Inahen takana on romahtanut polvilleen. Hänen kasvonsa ovat silkkaa surua. Kaikki muu on pyyhkiytynyt hänestä pois. Anadil tuntuu luovuttaneen täysin. Hän tietää, kenen äänen kuulee tajuntansa perukoilla. Se ei saa häntä muuta kuin itkemään, tuntemaan olemassaolonsa kertakaikkisen pieneksi jumalan edessä.

Anat ja Acantha pysyttelevät toistensa kyljissä kiinni. Anatin korkea ryhti ja neutraali ilme kielivät haasteesta. Acantha on pelkästään hiljaa, tapahtumat eivät ole vielä sisäistyneet hänelle.

Viimeisenä katseensa nostaa Nadiha. Hän ei vieläkään kykene erottamaan oman kehonsa rajoja, Enharin kuolema on tehnyt hänestä varjon. Nadiha nostaa harmaan päänsä veljensä rinnalta, mutta pitää yhä molemmin käsin kiinni Enharin rikkinäisestä kehosta. Hän ei tiedä, mitä kohtaa, kun nostaa kasvonsa Variksen edessä.

Variksen katse ei ole sellainen, joksi Nadiha on sen kuvitellut. Se ei ole kuten äidin syyllistävä, ymmärrykseen pyrkivä katse, joka on seurannut Nadihaa vuodesta toiseen. Valkoisen Variksen linnunsilmät näyttävät väsyneiltä. Silti niistä huokuu kaikki, mitä on koskaan ollut, kaikki, mitä koskaan olisi. Nadiha tuntee atomiensa kärventyvän olennon suunnattoman tiedon edessä. Variksen olemus huokuu maailman sydäntä, Athalan juuria. Nadiha tuntee sen, vaikka yrittää laskea ja kääntää omaa katsettaan. Hän on ollut aina oikeassa. Ei ole ollut hetkeäkään, jolloin hän olisi saanut sielunsa piiloon. Varis on aina nähnyt häneen, tiennyt, mikä hän on. Enharin ruumiin äärellä Nadihan on entistä vaikeampaa paeta uudelleen valheeseen.

”Lapseni, näettekö, mitä tälle maailmalle on tapahtunut”, ääni juoksee tiensä kuulijoittensa alitajuntaan. Vaikka osa onkin täysin palasina jumalansa edessä, jokainen kuudesta läsnäolevasta tietää, ettei kukaan muu kuule tai näe sitä, mitä he näkevät. Valkoinen Varis esittäytyy ainoastaan kuudelle.

”Näettekö, mitä olen Athalalleni joutunut tekemään, jotta te ymmärtäisitte?” Kaikki tietävät Variksen tarkoittavan järistystä, joka on pyyhkinyt Korallitalon olemassaolon kartalta.

”Me emme tienneet”, sanoo yllättäen Acantha. Nuori nainen on täysin rauhallinen kohdatessaan Valkoisen Variksen sanat. Hän tietää, etteivät ne koske häntä tai ketään muutakaan paikalla olevaa.

”Niin”, Varis virkkoo availlen valkeita siipiään. Niiden alusta kuultaa harmaana, aivan kuin vanha muste pyrkisi yhä esille. ”Te ette ole tienneet. Kysykää, lapseni, se oikeus on teidän eteenne annettu.”

”Miksi sinä annat tämän kaiken tapahtua? Annat meidän väännellä tahtoasi suuntaan ja toiseen. Puutut vasta, kun jotain suurempaa tapahtuu.” Puhuja on Anat. Hänen kasvoiltaan näkee Beckan kuoleman aiheuttaman tuskan. Menetyksen voi lukea kireiltä huulilta, suuriksi vihan keskittymiksi avautuneilta silmiltä.

”Minä en ole suojelija, en ole koskaan ollutkaan”, Varis alkaa. Anadilin lohduttomammaksi käyvä itku säestää tajunnan sisällä juoksevaa ääntä. ”Sen kuvan te olette itse maalanneet. Rakennuksellenne nimensä antanut mies määritti paljon sellaista, joka on pysynyt vuosisatoja muuttumattomana. Ieta Vecasta ja häntä seuranneet, nimeäni kantaneet johtajat väänsivät puhtauden ja oikeuden sellaiseksi, joka palveli parhaiten heidän omaa hyvinvointiaan.”

”Me tiedämme sen! Mutta miksi sinä et...” Anat ei saa sanojaan loppuun. Vastaus lepää hänen sisällään.

”Luojan tehtävä ei ole opastaa ja määritellä. Te tiedätte, kuinka maailmanne on syntynyt. Siitä eteenpäin olette saaneet tehdä oman polkunne.”

”Sinä olet määritellyt puhtauden! Kaikissa historiankirjoissamme lukee, kuinka Valkoinen Varis tahtoi ihmisten pääsevän pahuudestaan! Ja nyt olet saapunut tänne tuhoamaan paikan, jossa olemme voineet puhdistua.”

”Olen tullut vain, jotta voisitte nähdä, miten pitkälle olette menneet. Olette erottaneet toisistaan kaksi asiaa, jotka ovat alusta alkaen kulkeneet käsi kädessä. Muste ja puhtaus, paha ja hyvä. Kuvitteletteko te niitä kääntöpuoliksi? Ne ovat yhdessä. Ovat aina olleet.”

Anat ei saa enää mitään sanotuksi. Hän on käyttänyt koko ikänsä paljastaakseen ihmisten valheet, ja nyt itse jumala ilmaisee hänen kantansa oikeaksi. Katkeruus polttelee kielellä, suru laskeutuu vatsanpohjaan.

”Olisiko hän kuollut musteeseensa, koska hänellä ei ollut enää kääröään?” Anatin ei tarvitse tarkentaa, ketä hän tarkoittaa. Varis tietää kaiken.

”Siihen minulla ei ole vastausta. Jokaisen kyky kestää mustetta on omanlaisensa.”

”Kaikki yrityksemme olivat siis täysin turhia.” Pelkkä toteamus, ei enää kysymyksiä. Anat on hiljentynyt.

”En antanut ihmisille paperia vain voidakseni ohjeistaa heidät elämään sellaisessa puhtaudessa, jossa olette vuosisatoja pyrkineet elämään. Sellaista ei ole olemassakaan. Minä tahdoin vain, että ette huku siihen, joka miltei tukahdutti oman elämäni. Ette voi elää ilman mustetta, mutta ette voi kantaa sitä liiaksikaan.”

”Siitä syystä minä olen olemassa”, Inela lausuu lopullisen ymmärryksen levitessä pehmeäksi uduksi hänen ympärilleen. Se kietoo hänet suojelukseensa. Hän ymmärtää vihdoin paikkansa. Hyväksyminen tuntuu koko kehossa, se kipristelee kylmyyden lailla. Silti se saa Inelan tuntemaan itsensä jälleen ehjäksi.

”Musteenkantajaa tarvitaan, koska kansa ei pärjää ilman yhtä, joka ohjaa heidät hetkeksi pois liiallisesta musteestaan. Mutta minäkin olen vain väliaikainen, koska mitään ei ole tarkoitettu pysyvästi puhtaaksi.”

Sanat ovat pelkkiä itsestäänselvyyksiä, mutta ääneen sanottuna ne löytävät tiensä monen sydämeen eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Kaikki, jotka ovat syntyneet kysymys sisimmässään saavat vihdoin tietää.

”Sinullako ei ole kysymyksiä, Musteenkantajani?”

Inela pudistaa vaaleaa päätään. ”Minä olen elämäni kulun sisäistänyt. En kanna enää katkeruutta.”

”Etkö aio kysyä edes Korallitalon kohtalosta? Vanhat Musteenkantajat, vangit ja jokainen paikalle sattunut on kuollut.”

”Korallitalo tuhoutui kansan omasta typeryydestä. Minä tiedän, että huoneeni ja ikisyvä allas ovat yhä jäljellä. Minä vain tiedän. Se riittää. Varikset saavat rakentaa maailmansa uudelleen.”

Inahe on hivuttautunut aivan sisarensa viereen. Kun hän katsoo Inelan herkkiä kasvoja, mustien silmien päälle kaartuvia valkoisia ripsiä ja heleää ihoa, hänestä tuntuu, että on vihdoin aika päästää irti. Hänen sisarensa on kohtalonsa hyväksynyt. Inahe ei enää saa kaksostaan takaisin, hänen olisi jatkettava eteenpäin.

”Sinä jäät”, Inahe kuiskaa sisarelleen Variksen silmien alla, ”ja minä lähden.” Inahe on aina tiennyt lähtevänsä. Hän ei koskaan jää. Edes Jorinin kosketus ei saa enää pidettyä häntä siellä, missä hän ei voi vaikuttaa. Ieta ei ole Inahea varten. Hän ei tahdo johtaa maailmaa, joka menee teoissaan niin pitkälle, että sen oma jumala joutuu tuhoamaan tärkeitä rakennuksia ravistellakseen perustuksien sijaan ihmisiään.

”Onko sinun vuorosi kysyä?” Varis lausuu. Inahe on erottavinaan jumalan äänessä häivähdyksen naurahduksesta.

”Minä olen löytänyt vastaukseni jo katsomalla sisartani”, Inahe huokaa syvään. ”Ainoa mielessäni koskaan käväissyt kysymys on yksinkertainen. Mitä minä haluan? Siihen ei voi antaa vastausta kukaan muu kuin minä itse. Nyt uskon tietäväni paremmin.”

”Sinä et aio jäädä Ietaan.”

”En aio jäädä tänne katselemaan, kuinka Suurvaris rakentaa uuden, pohjimmiltaan samanlaisen maailman sortuneen päälle. En voi vaikuttaa valheiden keskuksessa. Ieta tukahduttaisi minut.”

Varis päästää kissan kehräystä muistuttavan äänen, jonka Inahe olettaa hyväksyväksi äännähdykseksi.

”Päätöksesi heijastelee persoonallisuuttasi.” Äänessä ei ole moittivaa sävyä. ”Kukaan ei voi kertoa sinulle, mikä on oikein ja tavoiteltavaa. Voit löytää sen itse.”

”Minä tiedän sen.”

Inahe vaikenee ja jää Inelan kylkeen kiinni. Sisar hymyilee hänelle ylpeyttä hymykuopissaan. Inahe joutuisi pohtimaan tulevaisuuttaan vasta Valkoisen Variksen hohteen himmetessä, vasta jumalan jättäessä viestinsä kuulijoilleen. Nyt Inahe keskittyy valkeaan olentoon yllään. Hänen on mahdotonta kuvitella sitä täydelliseksi totuudeksi. Se on vain suunnaton, yksinäisyyttään maailman luonut olento. Ei sillä ole vastauksia. Vastaukset löytyvät jokaisesta itsestään.

Varis siirtää valkeaa päätään suoraan marmorilattialle lyhistynyttä Anadilia päin. Nuori mies erottaa suuresta linnusta vain hahmotelman kyyneltensä lomasta. Anadil on ymmärtänyt lyhyessä asiassa paljon asioita, eikä niistä yksikään ole se, mikä hänen oma osuutensa kaikessa on. Kaikki on liian auki, liian hajallaan.

Anadil tietää Korallitalon murtuneeksi. Se tarkoittaa Rudin kuolemaa. Ainakin Rudin. Järistys on aiheuttanut myös sisarensa kyyneliin ja harmaisiin hiuksiin hukkuvan Enharin kuoleman. Anadil ei osaa kuvitella maailmassa olevan enää mitään hänelle. Hän on avannut oven, tehnyt valintansa – tai antanut jonkun toisen tehdä.

”Minulla ei ole enää mitään”, Anadil kuiskaa vapistessaan siitä ajatuksesta, että puhuu jumalalle suoraan. Sille, jonka kuvaa on sekä kumartanut että kironnut vuosiensa kuluessa. Olemassaolonsa ainoalle määrittäjälle. Anadil on hakenut jumalaltaan hyväksyntää, oikeutusta. Hän on syyttänyt Varista siitä, mitä on. Nyt Varis kääntää katseensa suoraan häneen, näkee hänet, mutta ei sano mitään. Anadilillakaan ei ole sanoja tilanteeseen.

”Sinulla, lapseni, on vielä paljon edessäsi.”

”Ethän sinä ole suojelija, kuten sanoit. Et sinä voi tietää.” Anadil vie kätensä kasvoilleen suojatakseen itseään läpitunkevalta katseelta edes hetkeksi. Hänen kasvonsa tuntuvat olevan pelkkää nestettä, kaiken kastelevia kyyneliä.

”Vieläkö uskot virheellisyyteesi?”

Anadil nostaa katseensa. Lintujumalan olemus on pelkästään levollinen, rauhallinen. Se näyttäytyy katsojalleen sellaisena, jona hän jumalan perimmäisen olemuksen kokee. Anadilille Valkoinen Varis on pelkkää lempeyttä. Kyyneleet valuvat entistä vuolaammin.

”Minä olen aiheuttanut niin paljon kuolemaa”, Anadil sanoo, ”eikä kyse ole ollut väristäni, virheellisyydestäni. Pelkästään sisimmästäni. Senkin täytyy olla mustetta.”

”Havaintosi on väärä, mutta se johdattaa sinut lähemmäs totuutta itsestäsi. Ei värisi tee sinusta virheellistä tai virheetöntä. Tekosi sen määrittävät.”

”Olen toiminut väärin. Vanhempani –”

”Ovat kuolleet Korallitalon sortuessa ja kohdelleet sinua väärin. Olet vapaa heidän varjostaan.”

Anadil käpertyy itseensä, heijaa kehoaan lattiaa vasten. Vanhemmatkin ovat siis poissa. Anadil ei kuvitellut voivansa tuntea oloaan entistä vääremmäksi, riistäytyä yhä pahemmin itsensä ulottumattomiin. Silti Valkoinen Varis puhuu hänelle pelkkää lempeyttä äänessään.

”Minä en koskaan tahtonut heidän kuolemaansa”, Anadil kuiskaa. ”En edes silloin, kun halusin tappaa äitini tappaessani sen Ietaan hyökänneen naisen...”

Acantha ja Anat jähmettyvät paikoilleen. Anat puristaa kätensä nyrkkiin, mutta pitää kädet vasten kehoaan. Hän näkee vihdoin olennon, joka on vastuussa Beckan kuolemasta. Viha kuohahtaa hänessä vain kerran. Sitä seuraa pelkkä tyhjyys. Anadil ei näytä henkilöltä, jota Anat tahtoisi satuttaa. Ainoastaan Anatin vieressä seisova Acantha näkee, kuinka Anat hyväksyy hiljaa tilanteen ja kääntää katseensa takaisin Varikseen.

Acantha sen sijaan astelee suoraan maahan lyhistyneen Anadilin luo. Hän ojentaa kätensä suoriksi nuoren miehen eteen. Ranteissa risteilee vaaleita juovia, joista osa on toisia leveämpiä. Syvempiä viiltoja. Anadil tuijottaa kyynelten suumentamin katsein Acanthan ohuita, satutettuja ranteita.

”Minä olen raapinut ihoani rikki koko ikäni, jotta voisin tarkistaa, onko vereni muuttunut musteeksi”, Acantha sanoo hiljaa ja katsoo Beckan tappajaa suoraan tämän ahdistuksen vääristämiin kasvoihin. Valkea hiuspilvi on sotkussa, osa suortuvista on kyynelistä kastunut ja noruu Anadilin kasvoille.

”En tarvinnut jumalaa todistamaan ajatuksiani vääriksi. Muste paperilla ei tee meistä pahoja. Eikä muste keräänny elimistöömme. Sitä varten meillä on kääröt.” Oksennettu illallinen kylpyhuoneen lattialla olisi eri mieltä. Acantha ei anna sen puhua. Se määrittää hänet vielä, mutta Acantha uskoo päivään, jolloin ei enää halua tyhjentyä kaikesta.

”Sinussa ei ole mitään vikaa. Olosuhteet ovat saaneet sinut tuntemaan kipua”, Acantha jatkaa äänellä, jonka pehmeyttä ei osaa mieltää omakseen.

”Katso minua ja kerro minulle, mitä sinä toivot kaikkein eniten tässä maailmassa.”

Anadil nostaa katseensa, siirtää hiussuortuvan kasvojensa edestä ja kohtaa Acanthan kirkkaat sinivihreät silmät.

”Olen aina halunnut käydä ulkona. Haistaa kukkia, hiljentyä temppelissä.” Anadil katsoo Acanthan taakse, Valkoiseen Varikseen. Varis on syy temppelin takana. Nyt temppeliä eivät johda enää sellaiset, joiden sydän kuuluu toisaalle.

Variksen katse kertoo kaiken. Maailma ulkona olisi Anadilin, jos hän tahtoisi niin. Hän voisi astella ulos, eikä kukaan satuttaisi häntä, sillä itse Valkoinen Varis on hänet hyväksynyt. Kenties se on kaikki, mitä Anadil on koskaan tahtonut. Hyväksynnän.

Hyväksynnän ajatteleminen pakottaa Anadilin mieleen toisenlaiset kasvot. Anadil ajattelee Korallitalon jäänteiden alle todennäköisesti murskaantunutta Rudia. Tämän tummuneet huulet nauraisivat Variksenkin edessä, kehottaisivat häntä elämään omaa elämäänsä. Anadil ei tule vielä aikoihin hyväksymään Rudin kuolemaa. Hänen täytyy nähdä tämän murskaantunut ruumis, jotta hän uskoo. Senkin jälkeen hän toivoisi yhä, että voisi astella ensimmäistä kertaa ulos juuri Rudin kovettuneet sormenpäät omillaan.

”Tee niin”, Acantha kuiskaa hymyillen Anadilille vihdoin oppimallaan hymyllä. ”Mene ulos. Näethän, että jumalan on täytynyt laskeutua paperitaivaaltaan tänne asti vain kertoakseen meille kaikille, että olemme lukkiutuneet ajatuksiimme.”

Anadil ei kykene puhumaan. Hän hymyilee varovasti kyyneltensä takaa. Olisi liikaa käsiteltävää, etsittävää. Liikaa, ja silti juuri sen verran, että hän selviytyisi.

Acantha vetää haavoitetut kätensä syliinsä, suo tärkeimpänsä tappaneelle nuorukaiselle kannustavan hymyn ja kääntää katseensa Valkoiseen Varikseen. On sinun vuorosi, Variksen kenolleen kääntynyt pää tuntuu kertovan. Acantha vain hymyilee. Siitä taidosta hän ei aio päästää irti sen kerran opittuaan. Hymy kertoo jumalolennolle tarpeeksi, se ilmaisee hänen saaneen jo kaiken. Mikään ei tule täysin ehjäksi, mutta se ei ole tarkoituskaan. Acantha on oppinut olemaan tähtäämättä liian korkealle.

”Meidän havittelemaamme puhtautta ei ole olemassakaan”, Acantha sanoo lopulta nousten ylös Anadilin viereltä, ”joten älkäämme tuhlatko koko ikäämme sellaiseen, jota emme voi saada.” Acanthaa huimaa nopea ylösnousu, mutta hän saa asteltua takaisin Anatin viereen. Viittansa sotkenut Anat painautuu vasten Acanthaa. He ajattelevat samaa henkilöä, joten he voivat jakaa kosketuksen pieneksi hetkeksi.

Vielä yksi on jäljellä. Nadiha lojuu yhä puoliksi Enharin päällä, katseensa vain juuri ja juuri Variksessa. Valkoinen Varis pitää päätään pitkään kenollaan, oikoo siipensä ja kääntyy sitten Nadihan puoleen.

”Vuoro on tullut sinuun, lapseni”, Variksen ääni tavoittaa tajunnat. Nadiha pakottautuu istumaan, mutta pitää yhä – kenties epätietoisesti – veljensä haavoittuneesta kädestä kiinni.

”Sinä olet viimeinen, koska olet aina kyseenalaistanut eniten. Sydämesi on ollut avoin kaikelle sille, mitä hallitsijat eivät ole paljastaneet.”

”Vietiinkö Enhar minulta vain, jotta voisin ymmärtää olleeni aina virheellinen? Äitini...” Sanat kohtaavat loppunsa huulten sisäpinnoilla. Nadiha ymmärtää Korallitalon romahtaneeksi. Enessa Lenorienkin on täytynyt murskautua.

”Äitini tiesi, mikä minä olin.”

”En tarkoita sinua ja veljeäsi, kun puhun kyseenalaistuksesta, joka on aina levännyt sinussa. Sinä uskalsit avata silmäsi vääryydelle.”

”Vain, koska olin liian kiinnittynyt tapahtumaan, jota kuvittelin äitini kuolemaksi. Äitiin jäin kiinni vain, koska hän ei koskaan kertonut minulle suoraan, että tiesi, mitä minä… Mitä minä tunnen veljeäni kohtaan.”

Varis tekee eleen, joka muistuttaa vahvasti päänpudistusta.

”Minä en ole se, joka tuomitsee sinut tai veljesi. Minä en myöskään aiheuta kenenkään kuolemaa, sillä synnyttämäni elämä muovautuu itsestään. Olen tässä vain, jotta te, valitut lapseni, voisitte jatkaa sitä, mihin ensimmäiset ihmisetkään eivät pystyneet.”

Nadiha nyökkää itkun ja harmaiden, vereen ja kyyneliin kastuneiden suortuviensa seasta. Hänen on vaikeaa kuvitella itseään valittuna. Hän ei tunne vieläkään kehonsa ääriä, hän näkee vain Enharin ruumiin ja lintujen rakastaman punaisen kaikkialla veljen kehossa.

”Ensimmäiset ihmiset eivät kyenneet kertomaan jälkipolvilleen, ettei puhtaus ole tila, jossa ihminen olisi musteesta vapaa. Uudet ihmiset ovat alkaneet valkaista itseään ja sotia puhtauden ja musteen nimissä, vaikka todellisuudessa edustan niitä molempia”, Variksen voimakas ääni halkoo mieltä. ”Minä olen sekä musteen puolelle kumartuneiden Alkuvaris että vallanpitäjien Valkoinen Varis. Olen antanut elämän myös niille, jolle olemassaoloni ei ole tärkeää.” Anatista tuntuu, että Variksen viimeiset virkkeet kuuluvat erityisen selkeästi juuri hänen päänsä sisällä.

Ne, jotka ovat olleet maassa lyhistyneinä, nousevat ylös. Jopa Nadiha, joka ei tiedä, pystyykö edes seisomaan pystyssä. Kaikki kuusi katsovat suoraan luojaansa. Valkoinen Varis ei ole suojelija, joka kiertää jokaisen ihmisen elämässä silottelemalla teitä heidän eteensä. Varis on vain olento, joka on luonut maan ja nyt päättänyt näyttää ihmisille, ettei hänen tahtonsa ole loputon taistelu. Korallitalo rakennettaisiin uudestaan. Ihmiset selviäisivät, mutta joutuisivat katsomaan maailmaansa uusin silmin.

Kukaan ei kysy, mitä asioiden suhteen pitäisi tehdä. Pitäisikö kansalle kertoa Musteenkantajasta, kohtaamisesta Variksen kanssa. Kaikesta vaietusta. Vastaus lepää ihmisissä itsessään. Kuusikko katsoo, kuinka Varis levittää suunnattomat siipensä.

”Älkää unohtako, lapseni”, Variksen ääni irtautuu kodistaan ja jää ensimmäistä kertaa kaikumaan tilassa.

”Eläkää.”

Linnun siipien päät hukkuvat valkoiseen valoon. Näky on liian kirkas ihmisen katsella, kuusikko joutuu sulkemaan silmänsä jumalan kadotessa valoonsa. Jäljelle jää vain rikkoutunut ikkuna, jossa oli joskus kuva siipensä levittäneestä Variksesta.