Musteenkantaja: luku 45

Luku 45: Koruntekijän rukous

Tieto kuolemasta saa kodin tuntumaan hiljaisemmalta. Nadihan huone ei ole tuntunut aiemmin yhtä yksieleiseltä, hengettömältä. Lattia ja pöytä ovat täynnä tarvikkeita ja työvälineitä. Valmis koru lojuu pöydän päällä, Nadiha ei ole voinut koskea siihen. Hänestä tuntuu, ettei hänellä ole siihen oikeutta.

Lintujen hyökkäyksestä on mainittu lehdessä lyhyesti. Beckan kuolemasta ei ole kerrottu sanallakaan, joten Ietassa mietitään edelleen, miten tapauksen kanssa tulisi menetellä. Aika ei auta ollenkaan. Beckalle tehty koru tuntuu silti hirvittävän väärältä. Se tuntuisi kymmenen vuoden päästäkin, koska Nadiha ei saanut sitä ajoissa valmiiksi.

Istuessaan pyöreän ikkunansa alla ja katsellessaan kadulla kulkevia ihmisiä Nadiha toivoo, että voisi jakaa tuntemuksensa jonkun kanssa. Anatia ei ole kuulunut kotiin, hänellä on ollut liikaa tekemistä Lintujensa kanssa. Nadiha uskoo isosisarensa kokoavan itseään vanhan Musteenkantajan tappamisen jäljiltä. Sisaren silmissä oli ollut murtunut katse, ryhdissä jotakin parantumatonta. Nadiha ei tahdo menettää Anatia surulle, mutta tietää sisaren tarvitsevan omaa aikaa. Hän on jäänyt korvansa menettäneen miehen nurkkiin, koska ei ole voinut lähteäkään. Anat on kiinni kellarin lattialle lyhistyneessä ruumiissa ja tämän mustassa veressä. Muisto ei kaiva tietään ulos hänestä lähiaikoina.

Nadiha sen sijaan joutuu istumaan yksin asunnossa teeskennellen tekevänsä työtä maksavalle asiakkaalle. Nadiha tekee korun pelkälle muistolle, viimeistelee aloittamansa työn. Becka ansaitsisi sen. Isä ja Enhar ovat Ietassa korjailemassa sitä, minkä Anat ja Nadiha aiheuttivat. Nadiha ei ole katsonut kaksostaan silmiin tapahtumien jälkeen. Hän ei ole varma, osaako enää koskaan tehdä niin.

Anatin suru ja hämmennys ovat suurempia, häneen Nadiha ei voi nojata. Anatille on annettava aikaa, jotta tämä ei hajoa lopullisesti. Acanthan Nadiha tahtoisi nähdä. Hän tietää, ettei Beckan läheisyys Acanthaa kohtaan ollut pelkkää huolehtivaisuutta. Nadiha on nähnyt ihmisten koskettavan toisiaan monella eri tavalla, eikä Beckan käsi Acanthan olalla ollut ystävän tai sisaren kosketus.

Pahinta tilanteessa on Nadihan oma keinottomuus. Hän ei toistaiseksi voi mennä Ninarin torille, sillä tori muistuttaisi häntä elämästä, johon hän ei voisi enää palata. Ihmisten eloisuus ja auringonpaiste lehtiä vasten olisi toistaiseksi liikaa. Lintuihinkaan Nadiha ei varsinaisesti tunne kuuluvansa. Hän ei tiedä, mitä Anat on suunnitellut tekevänsä kaikelle sille, josta maksettiin Beckan elämällä.

Nadihan näppärät, työhön tottuneet sormet ottavat usean tunnin odotuksen jälkeen korun pöydältä ja pyörittelevät sitä. Nadiha katsoo kättensä jälkeä surun ja tyytyväisyyden harsojen läpi. Harsot ovat lomittuneet, Nadiha ei osaa enää sanoa, kumpi on kumpi. Hän tuntee ylpeyttä tekemästään mustakivisestä korusta, vaikka tietääkin, ettei sen omistaja tule koskaan pitämään sitä. Beckaa tuskin edes haudataan asiaankuuluvalla tavalla.

Hopeaketju haarautuu useaksi koukeroiseksi kuvioksi. Nadiha on tehnyt hyvää työtä. Kaiken keskellä oleva kiiltävä, sileäksi hiottu korukivi kimaltelee ikkunasta sisään juoksevassa valossa. Koru näyttää omistajaltaan. Nadiha erottaa oman kuvajaisensa kiiltävän kiven pinnasta. Silmät ovat suuret ja vailla ymmärrystä. Kiharat ovat valtoimenaan hartioilla, yksi sinnikäs suortuva on raivannut tiensä otsalle. Oma kuvajainen on vielä tunnistettavissa, edelliset päivät eivät ole syöneet Nadihan minuutta pois.

”Äiti”, Nadiha kuiskaa ilmalle yllättäen itsensäkin. ”Äiti, kerro minulle, onko tämä se, johon halusit minun käyttävän elämäni.” Keskustelu on pakko käydä, vaikka Nadiha tietääkin äidin olevan toisaalla, useiden jo kuluneiden vuosien takana. Ei enää olemassa sellaisena miten hän äidin muistaa. Äiti on silti yhä avohaava. Hänen hautansa on tyhjä. Nadiha ei koskaan unohda sitä.

”Minua taitaa pelottaa hieman juuri nyt”, Nadiha jatkaa. ”Minua pelottaa sisareni puolesta. Anatin. Sinähän vihasit aina häntä. Emme olleet läheisiä, muistathan, minä ja isosiskoni. Emme koskaan, ja nyt me jaamme elämän kokoisia muistoja yhdessä. Yhtäkkiä olemmekin ainoat, jotka voimme edes hieman ymmärtää toisiamme. Mitä sinä sanoisit siihen? Minä ajattelen sinua edelleen. Naamioituja hautajaisi ja kohtauksiasi. Sanoit rakastavasi minua, mutta minä vain pelkäsin, pakenin. Olin pieni lapsi etkä sinä osannut rakastaa. Osasit vain tehdä minusta jatkeesi. Se sattuu edelleen.”

Nadiha ymmärtää puhuvansa äänellä, jollaista ei ole kuullut aiemmin. Hauraalla ja haavoittuvaisella, täysin avoimella. Aivan kui hän olisi yhä lapsi, joka katsoo vierestä, kun äiti saa valmiiksi toinen toistaan loistokkaampia koruja. Loistokkailta ne näyttivät vielä silloin, kun ei ylettänyt nostamaan niitä pöydältä. Nyt, kun Nadiha on saanut valmiiksi Beckan korun ja pitelee sitä käsissään, ajatus äidistä on vahvemmin läsnä kuin vuosiin.

”Olen käyttänyt koko elämäni paikaten sitä, mitä jätit tyhjäksi”, Nadiha tunnustaa kuvitellen sanovansa sen äidilleen. Oikeasti hän on tunnustuksen velkaa ainoastaan itselleen. ”Katso minua nyt. Oletko ylpeä? Tein korun ihmiselle, jota en tuntenut. Sille, jota tiedän kahden ihmisen rakastaneen enemmän kuin itseään. Tekeekö tämä minusta hyvän ihmisen? Korjaako se sen, mikä minussa on peruuttamattomasti vialla? Sinä et koskaan kertonut. Sanoit, että Musteenkantaja vie pahuuteni pois. Et koskaan vastannut, kun kysyin, mitä se pahuus oli. Tein omat tulkintani. Sinä tiesit, mitä ajattelin. Sinä tiesit, että minä...”

Sanat jäävät jälleen sisälle, ovet sulkeutuvat niiden edessä. Ruosteiset saranat narisevat, kukaan ei ole muistanut rasvata niitä. Nadiha ei jaksa enää edes itkeä. Hän katsoo ulos ikkunastaan ja tietää, että jossakin Korallitalon kylmistä nurkista äiti istuisi ja tietäisi. Äidin läpitunkeva katse ei koskaan lakkaa seuraamasta Nadihaa. Äiti tietää sen, mitä Nadiha ei koskaan sano ääneen – sen, mikä täyttää hänen käärönsä musteesta.

Nadiha kävelee ovelle koru pellavamekkonsa taskussa.

”Äiti. Annatko sinä minulle anteeksi, jos minä annan sinulle? Olen tehnyt kaikkeni. Kävin tyhjällä haudallasi. Hyökkäsin tärkeimpään taloon Athalassa, koska en kestänyt maailmaa. Olen nähnyt Musteenkantajan kuolevan. Olen tehnyt korun kuolleelle. Riittääkö se?”

Sanat eivät auta, sillä Nadiha tietää, mitä äiti vastaisi. Et voi hyvittää jotakin sellaista, jota et hyväksy itsessäsi. Myönnä se. Sano se ääneen. Nadiha pudistaa päätään ja katoaa ovesta käytävälle. Portaat alas, kengät jalkaan, ulko-ovesta maailmaan, joka ei koskaan mene pois päältä. Nadiha lakkaa ajattelemasta äitiään kuullessaan lokkien huutavan pilvien alapuolella.

Nadiha tietää, ettei äiti ole se, joka hänen pitää kohdata. Äiti on vain pakkomielle, joka on muodostunut todellisen ongelman päälle. Vain siksi, että äiti tiesi, mikä todellinen ongelma oli. On edelleen, sykkii Nadihan sisällä, kulkee suonissa veren korvikkeena ja määrittää kaiken, mitä hän on. Siltikään hän ei osaa avata silmiään sille, ei pukea sitä sanoiksi.

Sen sijaan Nadiha puristaa Beckan korua taskussaan. Siihen on hyvä kiinnittyä. Beckan kuolema ja siitä seurannut katastrofi ovat todellisia asioita, sellaisia, joita Nadiha ei voi kieltää. Oman ongelmansa hän voi kieltää kuolemaansa saakka ja varmasti vielä sen jälkeenkin. Maailmaa hän ei kykene sulkemaan pois. Athala jatkaa olemistaan. Tilanne ei ole vielä kärjistynyt äärimmilleen, Nadiha tietää sen. Lintujen hyökkäys on vasta alkusoitto sille kakofonialle, johon maailma on matkalla. Ennen sitä Nadiha aikoo löytää sisarensa ja Acanthan. Ennen varsinaisen melodian alkua he ehtisivät vielä saattaa loppuun yhden menetetyn elämän. Beckaa ei voi enää haudata, hänen kehonsa ei ole täällä. Mutta hänen korunsa voi. Sitä Nadiha ei aio tehdä yksin.

* * *

Acanthaa ei ole vaikeaa löytää. Nadiha on päättänyt kulkea tarkoituksella torin ohitse, ikään kuin vahingossa, vain voidakseen kiinnittää Acanthan huomion tuppautumatta tämän seuraansa. Se ei tuntuisi oikealta kaiken tapahtuneen jälkeen. Acantha siirtyy häpeilemättä pois toripaikaltaan ja kävelee Nadihan kiinni.

”Nadiha! Odota”, Acantha huudahtaa Nadihan perään. Nadiha pysähtyy tavoitteensa toteutuessa. Beckan koru polttelee taskussa, kun Nadiha kohtaa Acanthan kuopissaan istuvat silmät.

”Oletko sinä kunnossa?”

Nadihan yllätykseksi kysyjä onkin Acantha. Vaikka Acanthan pisamaiset posket ovat lommoilla ja mustat hiukset harvenneet entisestään, hän on se, joka osoittaa ensimmäisenä huolta. Ajatus lämmittää Nadihaa enemmän kuin hän silloin osaa ymmärtää.

Nadiha ei onneksi tiedä, miltä näyttää tuulen puhaltaessa hiuksia pois letiltä ja valvomisen painaessa silmien takana. Hänen täytyy näyttää tavallista väsyneemmältä, kun Acantha ymmärtää kysyä. Sitten Nadiha tulee ajatelleeksi, että kenties kysymys ei johdu hänestä, vaan Acanthasta itsestään. Hän on muuttunut. Sen lisäksi, että hän näyttää ulkoisesti kamalalta, hän on myös oppinut näkemään muutakin kuin oman tuskansa harson.

”Totta puhuakseni olen täällä, koska etsin sinua”, Nadiha vastaa sivuuttaen kysymyksen. ”Me… Meillä taitaa olla keskusteltavaa. Meillä ja sisarellani.”

”Olet oikeassa”, Acantha sanoo vaisusti, mutta selkeästi. Nadihaa hämmästyttää Acanthan suunnaton muutos. Tämän puhe tulee ulos aivan normaalisti. Tämä katsoo silmiin puhuessaan. Nadiha ei ole koskaan nähnyt Acanthaa tällaisena. Vasta Acanthan muututtua Nadiha huomaa, miten pimeässä paikassa tämä on ollut aikaisemmin. Samaisesta paikasta kielii yhä nuoren naisen hirvittävän huono fyysinen kunto, mutta jokin olennainen on muuttunut sinivihreiden silmien takana. Niiden tapa katsella maailmaa ei ole enää samanlainen, sen näkee kiillosta, joka ei ole enää maaninen.

Acantha käy pakkaamassa tavaransa ja lähtee seuraamaan Nadihaa tietämättä, mihin hänen työtoverinsa on häntä viemässä. Nadiha tuntuu turvalliselta kaiken jälkeen. Acantha on pysynyt elossa ainoastaan olemalla töissä. Kotona sappinesteet muodostavat vankilan, muistot hyppivät vasten kasvoja. Isoäidin viimeinen kirje lojuu yhä Beckan lasin vierellä. Acantha ei aio siirtää kumpaakaan. Hän ei tahdo mennä kotiinsa nukkumaan sängyssä, johon Becka ei enää palaa, joten hän seuraa Nadihaa, vaikka käveleminen ja painava laukku heikottavat häntä.

Nadiha ymmärtää tarjoutua kantamaan Acanthan laukkua, kun hän huomaa tuttavansa vaikeutuvan askelluksen. Kumpikaan ei uskalla puhua mitään, sillä auringonhuipun aikaan Lucastan kaduilla ei ole yhtäkään paikkaa, jossa ylimääräiset korvat eivät kuulisi. Lucasta on täynnä pahanilmanlintuja, jotka kuulevat joka ikisen heille tarkoittamattoman tavun.

Paras tapa olla kiinnittämättä huomiota on olla katsomatta ympärilleen, vetämättä huppua päähän ja kulkemalla kadunviertä. Nadiha ja Acantha kulkevat suoraan taloon, josta Nadiha tietää löytävän sisarensa. Acantha ei kysy, kenen taloon he ovat astumassa. Hän ei vielä tiedä, että Beckan kuolemasta kertomaan saapunut mies omistaa valkean puutalon sivuisammassa Lucastassa.

Nadihan koputus on nopea ja napakka. Vastauksessa kestää hetki. Oveen koputetaan samalla tavalla takaisin, henkilöllisyys varmistuu. Ovea ei avaa talon omistaja vaan Nadihan isosisko. Anatin silmänaluset ovat tummemmat kuin tavallisesti, mutta muuten tämä näyttää aivan samalta kuin yleensäkin. Anatin suu raottuu hämmästyksestä, kun hän näkee sisarensa ja Acanthan oven takana. Hetkeäkään epäröimättä Anat kietoo kummankin otteeseensa eikä päästä irti, vaikka ovi jää auki ja ilmavirta pääsee sisälle taloon. Anat ei välitä siitä, ettei tunne Acanthaa henkilökohtaisesti. Hänen ei tarvitse. Kolme naista jakavat saman surun, se riittää.

Anat päästää kaksikon sisälle. Nadiha on käynyt talossa jo kertaalleen, hän ei hämmästy tummaa sisustusta punaisilla yksityiskohdilla. Hän tietää Acanthankin varmasti hahmottavan värien symboliikan.

Muotokuvilla varustetun käytävän päästä heitä vastaan kävelee korvansa menettänyt mies, jonka yleiskunto näyttää aiempaa paremmalta. Hän pystyy kävelemään suorassa ja ojentamaan kätensä Acanthalle, jota ei ole vielä tavannut virallisesti. Acantha jäykistyy tunnistaessaan miehen, jolle on kieltäytynyt liittymästä Lintuihin. Nyt hän astelee tämän omassa talossa ja joutuu tämän kohtaamisen sijaan kohtaamaan aiemman itsensä.

”Acantha Leigh”, Acantha esittäytyy vaikka tietää miehen tuntevan hänet jo nimeltä. Nimi on vain pakko sanoa nyt, kun Acantha tietää olevansa viimeinen, joka sitä saa kantaa. Isoäidin kuoltua hän jäisi ainoaksi Leighiksi. Hän tuntee itsensä riittävän hyvin tietääkseen, ettei perheenlisäystä voisi koskaan tulla.

”Gael Anri”, mies vastaa ja puristaa Acanthan kättä. Acantha tuntee luidensa liikkuvan miehen koskettaessa. Puristus sattuu.

Muutaman sekunnin ajan Acantha kuvittelee Gaelin mainitsevan jotakin aiemmasta kohtaamisesta. Mies kuitenkin kääntää kasvonsa ja tyytyy pieneen nyökkäykseen. Hän katselee käytävän lattiaa ja valokuvien yksinkertaisia reunuksia saamatta niiltä oikeita sanoja. Acantha on tyytyväinen hiljaisuuteen. Kumpikin päättää olla mainitsematta mitään aiemmin tapahtuneesta. Acantha ei tule koskaan unohtamaan sen miehen kasvoja, joka kertoi hänelle hänen valonsa sammuneen. Silti hän unohtaa kyseisen miehen seurassa mielellään kaiken sen, mitä punaisen auringonlaskun jälkeen tapahtui.

”Minä ja Joutsen olemme pitäneet majaa täällä. Olemme saaneet ilmoituksia monelta Linnulta, mutta läheskään jokainen ei ole löytänyt tänne”, Gael kertoo huokaisten raskaasti.

”Anteeksi, mutta minun on aivan pakko lainata isosiskoani täksi illaksi”, Nadiha sanoo nyökäten Gaelille mahdollisimman kohteliaasti. Hän katsoo Anatiin odottaen sisaren ymmärtävän, mutta tämä vain kohottaa kulmiaan.

Nadiha ottaa mekkonsa taskusta mustakivisen korun ja ojentaa sen kohti Anatia. Anat ei reagoi, mutta Acanthalta pääsee hienoinen parahdus. Gael seuraa tilannetta sanomatta sanaakaan. Acantha vie kädet suulleen ja katsoo suurenevin silmin Nadihan kädessä kimaltelevaa kiveä.

”Koru, jonka hän tilasi”, Nadiha sanoo ja odottaa sanojen uppoavan sisareensa. Vain Nadiha erottaa, milloin Anat on sisäistänyt. Silmät laajenevat vain hivenen. Mikään muu ei kieli Anatin käsittäneen. ”Me emme voi haudata häntä, mutta voimme haudata tämän.”

Acantha alkaa itkeä. Hän muistaa yhä tuskallisen tarkasti, miltä Beckan nauru oli kuulostanut, kun hän kuuli sen ensimmäisen kerran. Päivä, jolloin Becka oli tilannut korun Nadihalta, oli päivä, jolloin Acantha näki tämän ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen aurinko ei ole lakannut paistamasta. Acanthan kiitollisuus valuu isoina kyynelinä poskille. Acantha antaa Nadihan viedä kätensä kevyesti olkapäälleen. Kosketus ei vie häntä sumuun.

Itku lakkaa vasta, kun käytävän päästä kuuluu hämmentynyt äännähdys. Acantha katsoo Gaelin vahvan kehon taakse ja näkee pienen, korkeintaan kymmenenvuotiaan pojan ovensuussa. Anat on aina tiennyt Gaelin lapsesta, Nadiha kuuli vasta tullessaan paikan päälle kuulustelemaan entistä Musteenkantajaa. Acanthaan miehen isyys iskee aivan eri tavalla. Ei ole kulunut vielä kokonaista päivää siitä, kun hän sisäisti oman sukunsa sammuvan. Ajatus siitä, että hyökkäykseen asti edennyt mies on koko ajan ollut perheellinen, tuntuu pahalta kestää. Gaelilla on alusta lähtien ollut poika veitsen alla.

”Iino, menisitkö hetkeksi keittiöön?” Gael käskee poikaansa.

”Ei, emmeköhän me lähde”, Anat sanoo ja hymyilee miehelle kannustavasti. ”Sisareni on löytänyt juuri sopivan keinon päästä eteenpäin.”

Nadiha epäilee, että myös Gael tunnistaa surun Anatin äänessä, sillä mies tyytyy vain nyökkäämään. Tämä kääntyy poikansa puoleen, kumartuu ja sanoo tälle jotakin hiljaa. Nuoren Iinon ilmeestä päätellen hänen isänsä sanoo hänelle jotakin hyvin kaunista.

Acantha vapisee yhä hivenen. Hän ei voi lakata ajattelemasta maailman pahuutta, joka ajaa perheellisen miehen äärimmäisiin tekoihin. Linnut eivät ole pelkkiä kapinoitsijoita. He ovat ihmisiä, joista jokaisella on syynsä toimia kuten toimii. Ymmärrys leviää Acanthaan vasta hänen katsoessaan poikansa puoleen kyykistynyttä Gaelia.

Nadiha kuljettaa Acanthan ulos pitäen hänestä kiinni. Anat pääsee omin jaloin, ainahan hän pääsee. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

”Minä tiedän, minne mennä”, Anat sanoo. ”Nadihakin tietää.”

Lucastan rajalle. Sinne, missä Anat itki ensimmäisen kerran. Nadiha nyökkää ja ohjaa Acanthan kadulle.

Kun naiset ovat turvallisen matkan päässä Gael Anrin asunnosta, Anat uskaltaa avata suunsa miehestä ja tämän pojasta. Acantha kävelee jälleen ilman tukea Nadihasta. Anat, joka ei ole koskaan ollut erityisen hyvä tunteiden kanssa, ei kysy tältä, miten tämä voi. Hän ei myöskään esitä pahoittelujaan saman surun edessä. Anatin ajatukset saattaisivat tuntua kylmiltä, jos ei tietäisi, ettei hienoja sanoja todella tarvita surun iskiessä.

”Gael menetti vaimonsa Varisten epäilyille viitisen vuotta sitten”, Anat selventää käytävällä käytyä kohtausta. ”Hän ja Iino ovat siitä lähtien asuneet jatkuvassa pelossa. Silti hän uskaltaa majoittaa meitä.”

”Varisten epäilyille?” Acantha kysyy.

”Siihen aikaan Rudi Cortelin tapaus herätti epäilyksiä Musteviitoista. Gael itse selvisi, mutta hänen vaimonsa hiljennettiin. Sellaisista asioista ei puhuta julkisuudessa. Tällaiset tapaukset saavat ihmiset ajattelemaan kaikesta toisin.”

”Jumala, tai se, joksi ihmiset ovat verhoilleet ajatusmaailmansa, muuttuu luonteeltaan aivan toisenlaiseksi”, Acantha toteaa hiljaa. ”Ymmärrän teitä Lintuja.”

Anat nyökkää. Hän ei osaa keskustella Acanthalle tietäen, että tämä on yksi Beckan valloituksista. Se on ajatus, johon hän ei halua tutustuttaa itseään. On parempi pitää turvallinen etäisyys Acanthaan ja luottaa siihen, että tämä ymmärtää jotakin siitä surusta, joka heitä koskettaa.

”Minä taidan kävellä edeltä, jos ette pane pahaksenne. Nadiha osaa reitin”, Anat sanoo lopulta kuulostaen voipuneemmalta kuin aikoihin. ”Ja Nadiha… Nimetön on haudattu. Gael huolehti siitä. Meidän ei tarvitse enää murehtia.”

Vanha Musteenkantaja on haudattu matojen keskelle. Paikalla ei ole merkitystä, kun kyseessä on musta, armoton maa. Nadiha värähtää. Hän tietää sisarensa tehneen oikein. Sitä varmemmin hän tietää sen, että Anat joutuu kantamaan tekoaan ikuisuuteensa asti.

Korkokengät ottavat muutaman juoksuaskeleen, kunnes kopina ja valkoinen letti katoavat kadunkulman taa. Anat pakenee jälleen omaan maailmaansa. Nadiha ei voi syyttää. Oikeastaan hän tahtookin olla kahden Acanthan kanssa. Sitä ei tapahdu erityisen usein. Nyt, kun Acantha on oppinut avaamaan sieluaan edes hieman, Nadiha tahtoo ottaa sen vastaan.

Kuin kokeillakseen Acanthan kestävyyttä, Nadiha ojentaa korun tälle hetkeksi. Acantha tarttuu siihen kuin se merkitsisi hänelle koko maailmaa, viimeistä sirpaletta jostakin menetetystä. Nadiha ymmärtää kyllä. Hän tekisi kaikkensa niiden vuoksi, joita rakastaa eniten. Ainakin kuvittelee tekevänsä.

”Me siis hautaamme tämän, koska emme voi järjestää Beckalle kunnollisia hautajaisia”, Acantha sanoo, vaikka tietää, ettei Beckan nimeä kannattaisi sanoa keskellä katua.

”Niin minä ajattelin. Se olisi oikein hänelle.”

”Hänen perheensäkin varmasti arvostaisi ajatusta.”

”Tunsitko sinä heidät?”

Acantha pudistaa päätään. ”Kävin hänen kotonaan kerran hänen ollessaan elossa. Toisen kerran kävin siellä samana yönä, kun hän kuoli.”

”Sinä olet osannut ajatella niin nopeasti. Minä ja Anat vain sulkeuduimme kuoreemme.”

Siitä yöstä puhuminen tuntuu samaan aikaan raskaalta ja vapauttavalta. Anatin kyynelten muisteleminen on Nadihalle liikaa. Siitä hän ei tahdo puhua Acanthalle. Kaikesta muusta Beckan kuolemaan liittyvästä hän puhuu enemmän kuin mielellään, vaikka keskellä päivää. Hän osaa olla varovainen tarvittaessa, mutta ruumiissa turhaan kierrellyt ahdistus vaatii päästä ulos jonkun seurassa. Nadiha tietää Acanthan kuuntelevan.

”Miten hänen perheensä reagoi?”

”Hänen äitinsä ei uskonut, kun sanoin heidän kaikkien olevan mahdollisessa vaarassa”, Acantha selventää. Oneila Hartin reaktion ajatteleminen saa kylmät väreet kulkemaan sormissa asti.

”Jos heille tapahtuu jotakin, Lintujen agenda vain vahvistuu.”

”Se ei saisi tapahtua kenenkään hengen kustannuksella. Tiedätkö, onko yksikään Linnuista jäänyt vielä kiinni?”

Nadiha pudistaa päätään. ”Anatin mukaan ei kukaan. Hän on käynyt töissäkin. Turvatoimet ovat kiristyneet entisestään, Ietassa kuohuu. Mutta ei, kukaan ei ole jäänyt kiinni. Linnuista puhutaan väärillä nimillä. Naamiot olivat hyvä idea.”

Acantha hymyilee vaisusti. Ilme näyttää lähinnä irvokkaalta luisevilla kasvoilla.

”Nadiha… Olenko koskaan kertonut sinulle, miksi minä olen tällainen?” Hänen ei tarvitse tarkentaa, mitä tällainen tarkoittaa.

”En ole koskaan tainnut kysyä”, Nadiha vastaa muistaen vanhenneen syyllisyytensä. Sillä on sittenkin vielä käyttöpäiviä jäljellä.

”Isoäitini sai minut uskomaan, että puhtaus on ainoa tavoittelemisen arvoinen asia. Vanhempieni kerrottiin olevan puhtaita. Sinähän tiedätkin jo totuuden”, Acantha sanoo naurahtaen lopuksi. ”Nyt isoäitini tekee kuolemaa. Vasta nyt, kun olen alkanut rakentaa elämääni uudelleen. Pelkään edelleen ruokaa, koska se on pahempi kuin kuolema. Isoäidin mitta ei koskaan lakkaa mittaamasta. Pelkään osittain myös itseäni, koska en tiedä, voinko nähdä maailmassa koskaan muuta tavoittelemisen arvoista kuin puhtaus. En oikeasti tiedä.”

Sanojen aikana Acantha puristaa Beckan korua kämmenessään. Hän pitää sitä aivan kävelystä hakkaavan sydämensä rinnalla. Hymy Acanthan kasvoilla on aito. Se sopii hänelle muuttuessaan irvokkaasta lämpimäksi.

”Mutta sinä osaat sentään jo puhua siitä”, Nadiha sanoo. Hän tiedostaa kuulostavansa typerältä. Tilanteeseen ei ole oikeita sanoja. ”Acantha, saanko kysyä sinulta jotakin? Mitä Becka tarkalleen ottaen merkitsi sinulle?” Nadiha ei uskalla sanoa, että Beckan vaikutukset näkyvät Acanthan uudella tavalla säihkyvässä olemuksessa. Hän haluaisi kunnian kuuluvan Acanthalle itselleen. Kenties Becka on saanut Acanthan löytämään itsensä. Eihän Nadiha tiedä, mitä katseiden ja kosketusten välissä on tapahtunut.

Iltapäivä alkaa olla käsillä, kun naiset kävelevät Ninarin torin ohi ja siirtyvät Mustepolulle. Mustat kivet johdattavat heitä kohti päämäärää. Ajatus Beckan muiston hautaamisesta mustaan maahan hirvittää kumpaakin, mutta he tietävät, että sen on pakko tapahtua elämän jatkumiseksi. Acantha vetää syvään henkeä ennen kuin vastaa.

”Me tunsimme hyvin vähän aikaa, tämän korun näkeminen muistutti minua siitä. Silti minä opin hänen kauttaan, miltä elämisen kuuluisi tuntua. Ei pelkältä hengittämiseltä päivästä toiseen. Maailma ei ole poistuvissa kiloissa ja tyhjässä käärössä. Se on kattojen takana, usvan rajamailla. Korkealla. Kaikkialla. Opin katsomaan sitä eri tavalla.”

Acantha naurahtaa, pyyhkäisee kevyen kyyneleen silmäkulmastaan. Se ei enää satu. Becka todella näytti hänelle maailman eri tavalla, hän ymmärtää sen nyt, kun aurinko aikoo laskea ja palauttaa pimeyden kansalle. Acanthaa ei pelota. Isoäiti tekee kuolemaa Anfarin metsässä, maailma hukkuu omaan kaaokseensa. Hukkukoon. Acantha aikoo ajatella todellisuutta vasta, kun seuraava aamu konkretisoi Beckan kuoleman uudelleen. Hän huomaa ajattelevansa, että joutuu kenties vielä usean yön ajan havahtumaan yhä uudelleen ja uudelleen siihen, että hänen punainen aurinkonsa todella on kuollut. Se ei kuitenkaan estä Acanthaa muuttumasta itse sellaiseksi.

”Kenties tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse rakkaudesta. Ehkä olisin voinut uskaltaa antaa itseni rakastua häneen”, Acantha tunnustaa lopulta. Sellaisten tunteiden syntyminen kestää hänen kohdallaan kauan. Silti hän arvostaa edelleen jokaista kosketusta, jonka Becka hänelle soi.

”Niin”, Nadiha sanoo jälleen samalla äänellä, jolla oli kotonaan kuvitellut puhuvansa äidilleen. Lapsen äänellä. Sillä, joka on lähimpänä ydintä. ”Kenties kaikki todella lähtee vain rakkaudesta.” Sen lähemmäksi tunnustusta Nadiha ei usko pääsevänsä. Se saa luvan riittää. Acantha ei ymmärrä Nadihan puhuvan jostakin aivan muusta kuin Beckan merkityksestä Acanthalle. Nadiha on pureutunut omaan ytimeensä, suurimpaan ongelmaansa. Enempää hän ei voi tehdä.

Nadihan kiitokseksi Acantha jättää keskustelun sikseen. Naiset kulkevat vaienneina Lucastan laitamille, kansan karttamaan paikkaan. Anat odottaa siellä jo ryhdikkäänä, mutta ei ylväänä. Osa hänen ylpeydestään on kuollut pysyvästi Beckan mukana.

Nadihaa itkettää nähdä sisarensa paikassa, jossa tämä joutui valvomaan yön käsitellessään menetystään. Edelleenkään Beckasta irti päästäminen ei ole pelkkää yhden ihmisen kuoleman ympärillä itkemistä. Beckan kuolema on aiheuttanut koko Athalaan kaaoksen. Kukaan ei ole turvassa, kukaan ei voi painaa päätään yöllä tyynylle varmuudella uudesta aamusta. Beckan korun ohella naiset hautaavat myös edellisen maailmansa.

Anat sallii itsensä istua vasta, kun Nadiha ja Acantha saapuvat. Kaikki kolme istuvat kohtaan, jossa kivi muuttuu pelkäksi kovettuneeksi musteeksi ja sotkeutuu pehmeämpään maakerrokseen. Punaisena auringonlaskuna poltetut todistusaineistot lojuvat yhä paikalla ja todistavat, ettei tätä aluetta epäillä mistään edes suurimman hädän hetkellä. Kenelläkään ei ole aikaa tutkia turhimpia paikkoja maailmasta.

Päivä kiertää illan kautta yöhön aivan liian hitaasti, mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, ettei auringon kuulu olla todistamassa heidän suruaan. Anat istuu keskellä ja pitelee vuorostaan korua, kun yö on viimein saapunut mustana heidän luokseen. Pehmeämpi osa maasta antaa periksi Anatin valkeille kirjurinkäsille. Hän kaivaa paljain käsin pienen kuopan muistolle. Kukaan ei sano mitään siitä, että koru haudataan maahan eikä marmoriarkkuun. Sellaiselle ei ole nyt sijaa.

Ei ole ruumista, jonka rintaan piirtää Variksen silmää. Kukaan kolmesta naisesta ei tahdo lausua saatesanoja, joita hautajaisissa yleensä lausutaan. Vanhoolliset sanat eivät sovi Beckalle, joka eli elämänsä aivan eri tavalla kuin ihmisille olisi Varisten oppien mukaan syytä elää. Anat laskee korun mustaan maahan ja vetää syvään henkeä. Nadiha näkee, ettei sisar ole kaukana itkusta. Tämä hengittää muutaman kerran sisään ja ulos, kuolettaa jotakin olennaista vain muutamassa sekunnissa. Sitten hän vie maata sisarensa tekemän korun päälle, hellästi, aivan kuin hän peittelisi sen.

Acantha itkee, mutta hän tekee sen hiljaa antaakseen sisarille oman tilansa surra. Nadihalla on vähiten kokemusta Beckasta, mutta hän ymmärtää seuralaistensa vahvat tunteet tätä kohtaan. Hän ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun maailma raadellaan alusta loppuun täysin auki. Päälle voi kasvaa jotakin uutta, jos jaksaa kastella aktiivisesti. Mutta kaikille ei suoda saman verran vettä, jolla kastella.

Nadiha huomaa ajattelevansa Beckan ohella myös äitiään. Äitiään ja Enharia. Kaikkea sitä, jonka hän on haudannut sisälleen. Sitä ei haudattaisi nyt, se jäisi häneen, kunnes hän olisi riittävän vahva päästämään sen pois. Ajatukset eivät ole turvallisia, joten Nadiha palaa todelliseen maailmaan ja tarttuu kumpaakin naista kädestä.

He kantavat kaiken yhdessä. Kukin omassa mielessään, ajatustensa uumenissa, mutta silti viileässä kesäyössä käsi toistensa kädessä. Taivas on haalea, ilma kiertää kaikkialta kylmänä peittona. Tunteilla on aikaa muuttua joksikin muuksi. On vain tämä yö aikaa käydä yksi elämä loppuun. Aamu toisi mukanaan uuden. Maailma ei antaisi heidän jäädä suruun.

He saavat vain yhden yön ja toistensa kädet. Hetken ajan se on juuri sen verran, mitä tarvitsee selvitäkseen elossa auringon hylkäämistä tunneista.