Musteenkantaja: luku 38

Luku 38: Sirpale auringosta

Kääröt painavat Nadihan laukkua olkapäätä vasten. Kankaat välissä estävät laukun hihnaa porautumasta paljaaseen ihoon. Nadiha katsoo naamionsa rei’istä ympärilleen avautuvaa suurta tilaa. Tavallisia ihmisiä ei päästetä järin helpoin perustein Ietan kirjastoon tai reliikkivarastoon, joten näkymä on Nadihalle ensimmäinen laatuaan.

Seinät kohoavat kahdeksi korkeaksi muodostelmaksi, jotka notkuvat kirjoja ja kääröjä kuin puut oksia. Seinien välillä on useita huonetta kiertäviä siltoja, joiden kaiteet muodostavat ympyräkuvioita. Siltoja on useita. Kirjastoa voisi verrata suureen, hengittävään kudelmaan monine pistoineen. Kattoon on maalattu isoja, symmetrisiä kuvia kirjoitustaidon kehittäneestä Vecastan suvusta. Kymmenestä ensimmäisestä. Nadiha pistää merkille, että kaikki ovat Jorin Vecastan tavoin vitivalkoisia ja pitävät Varisten käyttämää naamiota kasvoillaan. Naamiot ovat yksinkertaisempia kuin uudemmat. Sellaiset, joita hänen isänsäkin pitää kasvojensa suojana.

Korkeassa kirjastossa on myös lattiataso, joka on täynnä vitriineitä ja museomaisesti esille asetettuja kääröjä. Nadiha tietää reliikkitilan löytyvän Anatin sanojen mukaan toisaalta. Sinnekin on suunnannut Lintuja etsimään todistusaineistoa.

Lattialle on jäänyt lojumaan muutama tajuttomaksi kolkattu vartija sekä yksi täysin siviililtä vaikuttava, kesäiseen hameeseen sonnustautunut nainen. Hänen on täytynyt olla väärässä paikassa väärään aikaan, sillä joku Linnuista on saattanut hänetkin tajuttomaksi. Nadiha ei jää murehtimaan näiden ihmisten kohtaloita. Hän ymmärtää vain, että jos Enhar jonkin Korallitalon helmiäisenkirjavan seinän takana on vuotanut verensä kuiviin, hän on tehnyt suuren virheen lähtiessään mukaan.

Anat osoittaa suuntaan, josta he tulivat. Käytävään, joka lähtee kirjaston päästä. Sieltä, jossa seinäkoristeet käyvät kullan- ja beigenkirjaviksi, sekoittuvat maalauksiin niin hyvin, ettei ovea edes huomaa. Se lienee tarkoituskin.

Sanoja ei lasketa raskauttamaan ympäröivää ilmaa. Jos yksikin ääni kurkottaisi ulos paikastaan ja paljastaisi kantajansa äänen, se saattaisi pilata koko operaation. Kirjasto on riittävän korkea ja suuri tila peittämään kenet tahansa. Eivät kaikki Ietassa tahdo hyökätä suoraan, osa on aivan hyvin voinut istuutua korkeimmille hyllytasoille. Kahisevat sivut ja ihmisen mentävät hyllyt piilottaisivat pienimmät sanarivien ja korkealle kohoavien siltojen taa.

Anatin liikkeet riittävät merkeiksi. Nadihaa ei hermostuta palata tummaan käytävään. Hän kävelee sillä uudemman kerran huomattavasti tottuneemmin. Pelko Enharin puolesta on yhä olemassa, mutta sen rinnalle on noussut toinenkin huolenaihe. Punarinnan ryhmä on täysin eri suunnassa kuin Joutsenen oma. Huutoja on kuulunut, mutta ne ovat saattaneet kuulua kenelle tahansa. Panikoijia riittää Ietan käytävillä. Korallitalo on aivan eri suunnassa kuin pohjoinen kirjasto.

Vasta kylmäksi kääntyneessä ulkoilmassa Nadiha havaitsee kuluneen ajan. Hengitys kohoaa kevyeksi höyryksi ilmaan maskin takaakin. Sävyt ovat muuttuneet tummemmiksi, ainoastaan puolikuun muotoinen suiro aurinkoa on jäänyt värjäämään taivaanrantaa syvänpunaiseksi. Sävy ei ole verrattavissa mihinkään maalliseen. Aivan kuin Valkoinen Varis olisi päättänyt antaa taivaansa pienen kaistaleen muuttua syväksi, painostavan kauniiksi punaiseksi. Nadiha huomaa kylmät väreet selässään, ja tietää, etteivät ne johdu pelkästä kylmenneestä ilmasta.

Muut Anatin ja Nadihan seurassa olleet Linnut levittäytyvät. Ulkona juoksee jonkin verran ihmisiä, mutta kuten Ietassa useimmiten, suurimmat tapahtumat ovat jääneet sisälle. Vasta seuraavana aamuna pohdittaisiin, mistä voidaan kirjoittaa lehtiin asti ja mikä pitää jättää visusti kertomatta. Mistä vain Varikset saavat käydä keskusteluja.

Anat ja Nadiha eivät voi mennä kotiin, jotta yksikään silmäpari ei yhdistäisi Lenorieita illan tapahtumiin. Nadiha tietää, että Anat olisi teoriassa voinut jättäytyä Ietan kotiinsa. Se olisi ollut ajatuksena järkevä, kukaan ei olisi osannut epäillä. Se ei kuitenkaan olisi suonut samanlaista turvaa Nadihalle, jonka ei kuuluisi olla Ietassa päinkään. Hänen pitäisi istua huoneessaan työpöytänsä ääressä ja suunnitella mustaa korua Beckalle.

Beckan Anat kuvittelee tapaavansa Lucastan Najan puoleisilla rajoilla. Kaupungin eteläinen osa on asuttua seutua, mutta Anat tietää sieltä paikan, jossa kukaan ei koskaan käy. Mustepolun alku kaupungin rajoilla on epäonnisena pidetty paikka historiansa vuoksi, ja täten viimeiseen asti kartettu. Alkuihmisen musteesta kastunut maa on saanut jäädä rauhaan.

Matka Lucastan keskustasta aivan kaupungin rajalle taittuu nopeammin kuin kuvittelisi. Raajoihin ei satu juoksemisen ansiosta. Ne tuntuvat puutuneilta vain, koska jännitys kiristää askelia. Anatin jännittyneisyys erottuu hänen tavastaan ottaa aiempaa leveämpiä askelia päästäkseen nopeammin määränpäähänsä. Hän on jo ottanut naamion kasvoiltaan näyttääkseen maailmalle, ettei hänellä ole mitään tekemistä Ietassa tapahtuneen kanssa. Tarkoituksena oli saada huomiota tuntemattomalle vastarintaryhmälle, ei kenenkään nimelle. Ei vielä, kun se voi viedä heidän henkensä.

Kaupungin laitamilla mustin kohta koko Athalassa erottuu pimenneessä illassakin. Auringon punainen kaistale valaisee yhä tietä kahdelle sielulle. Kun Mustepolun alussa ei odotakaan ketään, Anat tarttuu vaistomaisesti sisartaan kädestä. Nadiha muistaa Anatin tehneen niin edellisen kerran heidän äitinsä näennäisen kuoleman jälkeen.

”Hänen piti tulla minun ryhmääni aiemmin”, Anat kuiskaa rikkoen hiljaisuuden säännön. Naamiot on jo otettu pois, puhekin saisi taas tulla ulos. ”Miksi hän ei ole täällä?”

Nadihan kammottava aavistus saa vahvistusta Beckan poissaolosta. Punarinnan ryhmäläisiä ei ole näkynyt ainuttakaan.

”Nadiha. Nadiha, missä hän on?” Anat kysyy puristaen jo kyntensäkin vasten sisarensa ihoa. Nadiha ei kiellä häntä.

”Hänelle on tullut este”, Nadiha kuiskaa uskomatta itseään, ”pelkkä viivästys.”

”Katso minua silmiin.” Anat kääntyy pikkusisareensa päin. Suuret, vaaleat silmät kohtaavat Nadihan katseen pelokkaina. Nadiha ei ole koskaan nähnyt sisartaan pelon armoilla. ”Sano se uudestaan.” Ääni sisältää anomuksen, ei käskyä. Anat tahtoisi uskoa siskonsa sanoja.

Nadiha ei enää pystykään toistamaan lausumaansa. Anatin katse pyyhkii valheen pois ja jättää pelkän kuluneen rungon tilalle. Rungon kyljessä lukee se, mitä Nadiha ei tahdo myöntää itselleen tai häntä punaisena tuijottavalle auringonsirpaleelle.

”Hän ei ehtinyt”, Nadiha kuiskaa kiskaisten kätensä mahdollisimman hienovaraisesti sisarensa omasta.

”Hän ei koskaan livu lupauksistaan.”

”Hän ei ole tulossa”, kuuluu kolmas ääni Lenorien sisarusten takaa.

Nadihaa hirvittää, ettei hän kuullut kolmannen saapuvan paikalle. Anatkaan ei ole osoittanut merkkejä siitä, että olisi huomannut. Kuka tahansa olisi voinut tulla paikalle. Jopa joku Ietasta olisi voinut seurata heitä heidän keskittyessä ainoastaan luissaan asti takovaan pelkoonsa.

Kolmas on Lintu itsekin. Nadiha toivoo, ettei hänen sisarensa ehtinyt reagoida sen vuoksi, että tunnisti tulijan omakseen. Toive on hento kuin rikottu siipi. Vaikka on hämärää, Nadiha saattaa erottaa saapujan pään olevan verestä märkä. Ainakin kolmekymmentä Puhdistautumista nähnyt mieshenkilö ei kävele vaivalloisesti, vaikka hänen korvansa on levittänyt verisen verkon pitkin sänkistä päälakea.

”Punarinta ei ole tulossa”, mies toistaa. Anat astuu eteenpäin ja palauttaa kokouksissa havaitun ryhtinsä ja ilmeensä. Virallinen ja kaiken kestävä nainen on palannut takaisin.

”Missä hän on?” Ääni ei edes värähdä. Se on tunteista riisuttu versio aiemmasta.

”Meidän toinen johtajamme on kuollut.”

Anat ei räpäytä silmiään. Peloissaan anelleet pyörteet ovat poissa.

”Miten?”

Nadihan tekisi mieli valahtaa polvilleen hänen seuratessaan sisarensa reaktioita. Tai niiden puuttumista. Anat pysyy viileänä kuten ilma heidän ympärillään. Mies kertoo suunniltaan olleesta vartijasta, joka oli silmät kiihkosta ja raivosta täynnä viiltänyt Beckan kurkun auki, vaikka häntä oli kielletty niin tekemästä. Mies kertoo Beckan tappajan olleen Feneritojen lapsi. Ainoastaan sen toteamuksen kohdalla Anat räpäyttää silmiään. Huulet pysyvät silti yhä viivana, leukaperät eivät kiristy.

Haavoittunut mies kertoo myös onnistumisista. He olivat päässeet ylimpään kertomukseen.

”Seis”, Anat sanoo nostaen toisen kätensä ylös. ”Ei enempää yksityiskohtia täällä.”

Mies nyökkää ja kääntyy kannoillaan. Hän miltei horjahtaa ja joutuu koskettamaan veristä päälakeaan. Anat jää katsomaan miehen perään, kunnes tämän haparoivat askeleet ovat riittävän pitkällä. Sitten Anat ottaa laukustaan tulitikun ja raapaisee sen liekkiin.

Nadiha ei uskalla sanoa mitään. Hänen sisarensa verhoaa itsensä jälleen hiljaisuuteen. Nadiha katsoo, kuinka Anat sytyttää valheelisen lintumaskinsa ja tummanharmaan viitan tuleen. Todisteet kuluneesta illasta syttyvät kirkkaisiin liekkeihin, jotka sulautuvat punertavaan taivaaseen.

Sama tapahtuu myös Nadihan jättämälle todistusaineistolle. Sepelkyyhkyn palavat kasvot valaisevat, mutta eivät lämmitä. Sisarukset istuvat toistensa vieressä sanomatta sanaakaan. Punertava taivaanranta ei vain katoa pois, vaikka liekit lähestyvät loppuaan. Kituva tuli tanssii mustien kivien yllä.

Kun liekit lähestyvät loppuaan, Nadiha huomaa Anatin painuvan kaksin kerroin. Hän vie kädet korvilleen aivan kuin ei kestäisi kuulla viimeisiä rätiseviä liekkejä. Vahvat hartiat vapisevat hienoisesti, kunnes vavahtelut äityvät kohtauksenomaisiksi. Nadihalta kestää aivan liian kauan ymmärtää, että hänen sisarensa itkee.

Nadiha ei ole koskaan nähnyt Anatin vuodattavan ainuttakaan kyyneltä. Ilossa ja surussa Anat on säilyttänyt etäisyytensä tilaisuuteen. Vasta todistusaineiston palaessa tuhkaksi ennestään mustalle maalle Anat päästää kyyneleensä ulos. Nadihasta kyse ei ole niinkään päästämisestä vaan pikemminkin pakosta. Aiemmin ei ole ollut tarvetta itkeä. Yksikään tunne ei ole aiheuttanut riittävän suurta latausta. Nyt Anat itkee kuolleelle ystävälleen. Becka oli hänen viimeinen toivonsa todellisesta, hyvästä elämästä.

Varsinaisia kyyneliä enemmän Nadihaa pelottaa se, ettei Anat päästä ääntäkään. Hän itkee täydellisen hiljaa. Vain tulen rätinä suo äänensä hetkeen estääkseen mieltä tukahtumasta hiljaisuuteen.

Samaisen yön aikana kukaan ei uskaltaisi sanoa enää mitään. Oli onnistumisen laatu mikä tahansa, Nadiha ymmärtää, että menetys tulee aina olemaan suurempi. Becka on osa Lintujen sydäntä, kirkkaasti palava todistus siitä, että rohkeus riittää kantamaan pisimmälle. Kukaan ei saa enää tietää, mitä kääröttömälle Beckalle olisi käynyt Puhdistautumisessa.

Tosiasioiden miettiminen käy liian raskaaksi. Nadiha ei jaksa miettiä, miten Linnut tai Acantha tulevat reagoimaan punaisimman kukan äkilliseen katkeamiseen. Hän ei uskalla kuvitella, mitä Varikset tekevät Beckan perheelle ja mitä kokoontumispaikalle käy nyt, kun Beckan ruumis on Variksilla eikä niillä, keille se kuuluu. Kaikki on mennyt ratkaisevasti väärään suuntaan. Nadiha ei koskaan kuvitellut Anatin itkevän hänen seurassaan. Sellaista maailmaa ei pitänyt olla, jossa Anat sallii suojamuoriensa laskeutua niin paljon, että kykenee itkemään. Ehkä kyse ei ole enää kykenemisestä vaan siitä, että Anatin keho päättää hänen puolestaan.

Beckan koru ei koskaan valmistunut ajoissa. Nadiha ei tuntenut naista henkilökohtaisesti, mutta aikoo tehdä tämän pyytämän mustan korun valmiiksi, vaikkei tämä koskaan ehtinyt sitä pitää yllään. Ajatus saa hänet miltei vuodattamaan vahvatahtoiselle naiselle muutaman kyyneleen.

Beckan kuolemaa surullisempaa on sen mukanaan tuoma lamaannus. Linnut muuttuvat keinottomiksi, johtohahmon kuolema katkoo heidän siipensä ja mahdollisuutensa. Anat itkee ensimmäistä kertaa ja joutuu pian kuolettamaan itsensä muiden edessä. Kotona ei voisi olla lamaantunut, vaikka sisin olisi siitä mitä tahansa mieltä. Ietassa työskentelevät perheenjäsenet eivät saisi tietää, eivät vielä. Joskus kyllä, sillä muuten kaikki olisi kulunut loppuun täysin vailla syytä.

Nadiha ymmärtää ensimmäistä kertaa, miltä Anatista on täytynyt tuntua jo vuosia. Erilainen ajattelumalli on aina ollut kahle hänen kaulallaan, salpa kyynelkanavien edessä. Nyt kipu on revitty auki. Se saa olla vapaana vain liian vähän aikaa ennen kuin se pitää jälleen piilottaa. Nadiha tahtoisi vain koskettaa sisarensa olkapäätä osoittaakseen, että hän välittää. Ymmärtää.

Kun Lintujen omakseen tunnustama väri leviää laajemmalti taivaanrannan reunoille, Nadiha tietää, ettei Becka mene enää koskaan yöksi kotiin. Punarinnan laulu on lakannut.