Musteenkantaja: luku 27

Luku 27: Raakile

Unen häilyvät muodot eivät kutita mieltä, kun Inela juoksee lasista siltaa pitkin sinne, minne ei enää saisi. Lasi vaimentaa hänen askeleensa, peittelee teon painoa. Inela vain juoksee, vaikka ymmärtää täysin, ettei Musteenkantajana ole oikeutettu kulkemaan Ietan puolella. Siellä saattaa kävellä tavallisia kansalaisia tiettyinä aikoina vuodesta, eikä tavallisten kulkijoiden ole tarpeellista nähdä Musteenkantajaa. Ei, vaikka he ovatkin siinä uskossa, että heitä on aina vain yksi.

Inela muistaa juostessaan vain kohtaamansa vääryyden. Hän heräsi selkeään uneen entisistä Musteenkantajista, juoksi Korallitalon ylimpään kerrokseen ja kohtasi tylyn vastaanoton. Suurvariksen määräyksestä Musteenkantajaa ei enää päästettäisi ylimpään kerrokseen. Nyt Inela juoksee etsiäkseen käsiinsä ensimmäisen, joka voi viedä hänet Jorin Vecastan puheille. Inela voi kenties luopua minuudestaan, mutta ei aio jättäytyä häkkilinnuksi. Hänet on rajattu jo nyt liian tarkoin. Se ei saisi käydä pahemmaksi.

Ietan eteisaulassa kulkee paljon ihmisiä. Siviileitä ei ole paikalla tähän aikaan aamusta, ainoastaan Ietassa työskentelevien valkoisia viittoja ja kultavöitä rientää suunnasta toiseen. Inela pysähtyy aulaan ja katsoo suuria portaita, jotka aukeavat sen toiselle puolelle. Niitä alas laskeutuu naamioituja Variksia. Inela kääntyy heidän puoleensa.

”Kunnioitettu Musteenkantaja, mitä te teette tässä osassa?” yksi kolmesta Variksesta tiedustelee. Mies on Suurvarista vanhempi, kuudenkymmenen toisella puolella. Ääni on kunnoittava, mutta sen takana on muutakin.

”Minä vaadin saada nähdä Suurvariksen”, Inela kuiskaa. Ääni on riittävän kantava suureen tilaan.

”Suurvaris on vielä tärkeässä kokouksessa”, sanoo naispuolinen Varis.

”Josta te olette jo lähteneet?”

Naisen silmät siristyvät. ”Juuri niin.”

”Mistä minä löydän Suurvariksen?”

Inelaa ahdistaa hänen oma kyvyttömyytensä. Hänen pitäisi olla jumalasta seuraava, mutta siinä hän kiertelee suurta rakennusta ja mataa muiden edessä. Varikset katsovat häntä säälin ja kunnioituksen sekaisin silmin. Inela ei tahdo sellaista. Hän tahtoo edelleen omaan sänkyynsä, lintujen lauluun, kukkiensa tuoksuun. Täällä hän vain tukahtuu. Musteenkantajan ei ole tarkoitus olla onnellinen. Sen hän on oppinut ymmärtämään.

Jatkuva kysely ja ymmärtämättömyys kuluttavat silti reikää sieluun. Kenties kaiken sen onkin tarkoitus vahvistaa Musteenkantajaa kohti uutta identiteettiään. Inela inhoaa sitäkin. Hän tahtoo vain Suurvariksen luo, jotta voisi katsoa miestä tämän heikkoihin kasvoihin ja oikeuttaa tuntemuksensa.

”Löydätte Suurvariksen valkoisesta huoneesta”, vastaa vanhempi mies, ”tiedättehän te, missä se sijaitsee?”

Inela nielaisee turhauman. Nyökkää hiljaa ja kiittää. Varikset kumartuvat, Inela nousee portaita ylös ja antaa valkoisen laahuksensa kulkea perässään. Hän ei nosta sitä, vaikka voisi herkästi kompastua.

Inela ei ole koskaan saanut täydellistä tutustumiskierrosta uuteen valtakuntaansa. Sekin vain lisää turhautumista ja ärsyynnystä vallitsevaan todellisuuteen. Inela kiertelee aikansa kullalla koristeltujen pilareiden ja valoisten portaiden sokkeloisessa maailmassa, kunnes löytää lopulta etsimänsä. Valkoisesta huoneesta ei voi erehtyä sen kerran nähtyään.

Huone on ulkopuolelta Ietan koristeellisinta antia. Sen ovi on täynnä koukeroisia kultakuvioita. Ovenkahvojakaan ei ole säästetty. Inela ymmärtää hetkessä, miten helppoa rikkaiden on käyttää rahaansa kaikkeen sellaiseen, johon he turtuvat myöhemmin. Joskus kultakoristeet eivät näytä Inelastakaan enää miltään.

Oven takana todella on käynnissä kokous. Pöydän ääreen on kokoontunut pienempi määrä Variksia, ainoastaan neljä Suurvariksen lisäksi. Inelan sydän miltei jättää kierroksen välistä, kun se ymmärtää, että Inahe voisi olla täällä, pitkän pöydän ääressä. Inahe ei kuitenkaan ole huoneessa. Sen ääressä istuvat Varikset ovat yhtä puisevia kuin kaikki aiemmatkin.

Puheensorina lakkaa heti Inelan avattua ovet. Yhdelläkään vartijalla ei ole oikeutta estää Inelaa kulkemasta täällä. Tätä Jorin ei ole häneltä vielä kieltänyt.

”Jorin Vecasta, minun täytyy saada puhua kanssasi”, Inela keskeyttää kokouksen ja kävelee reippaasti sisään. Hän pyrkii säilyttämään ulkoisen olemuksensa arvokkaana ja kunnioitusta herättävänä. Se on jokseenkin vaikeaa, kun on juuri keskeyttänyt hiljaisuudesta päätellen merkittävän kokouksen ja saanut koko huoneen tuijottamaan itseään. Inela muistuttaa itseään, ettei näillä ihmisillä ole oikeutta vihata häntä. Hän pyrkii kuvittelemaan itsensä mahdollisimman erityiseksi heidän rinnallaan, ettei pelko saa valtaa.

Suurvaris nousee pöydän päästä. Sulavat liikkeet eivät paljasta kasvavaa ärsyynnystä. Mies osoittaa käsiensä liikkeillä muille Variksille keskustelun päättyvän. He kävelevät rivakoin askelein pois huoneesta ja jättävät Suurvariksen kaksin Musteenkantajan kanssa. Kaksi painavaa arvonimeä, kaksi tavallista ihmistä niiden alla. Tavallista, mutta erityisyydellä leimattua.

”Sinä tiedät varmasti hyvin tarkasti itsekin, ettei sinulla ole mitään asiaa Ietan puolelle ilman vahtijaa. Täällä sinua vastaan saattaa kävellä kuka tahansa”, Jorin aloittaa hiljaa.

”Olet kieltänyt vartijoita päästämästä minua Korallitalon ylimpään kerrokseen. Haluan vain tietää syyn.”

”Ehditkö jo unohtaa, miten edellinen kerta päättyi?”

”Päästit minut sinne tahallasi, jotta murtuisin. Halusit minun ymmärtävän, etten saa olla enää se, keneksi synnyin.”

”Sinulla on vielä paljon opittavaa.”

”Niin on sinullakin!” Inela kivahtaa. Hänen hento olemuksensa terävöityy. ”Ymmärrän, että sinulla on varmasti paljon tehtävää jatkuvasti, mutta et voi olettaa, että istun huoneessani ja tuijotan Korallitalon suurinta ja kauneinta ikkunaa päivästä toiseen. Etkö aio valmentaa minua Puhdistautumisiin? Minä olen vasta tyttö, en kokenut Musteenkantaja kuten muut ennen minua! Olen vielä pelkkä raakile.”

Suurvaris kävelee pöydän toiselta puolelta Inelan lähelle ja tekee jotakin, jota ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Hän tarttuu kylmillä sormillaan Inelan ranteista ja puristaa lujaa. Kosketus maadoittaa Inelan hetkeen tavalla, joka on hirvittävintä, mitä kosketus voi tehdä. Inela ei ole ollut vuosiin niin kauhuissaan. Ei edes musteeseen upotessaan. Kosketusrajan rikkomisella voi olla tuhansia vaikutuksia.

”Nyt sinä lakkaat ajattelemasta sellaisia ja teet, kuten käsketään. Jos sinun halutaan pysyvän yhdessä huoneessa, sinä pysyt. Olen kyllästynyt yksinkertaistamaan tätä sinulle. Sanani on laki, ala jo hyväksyä se.” Jorinin matala, nariseva ääni tekee kosketuksesta entistä sietämättömämmän.

”Miksi te kaikki sitten yhä pidätte Musteenkantajan harhaa yllä? Miksi olen yhä täällä?”

Jorin päästää irti. Inelan ranteista erottuu kaksi kapeaa, punertavaa hankaumaa.

”Pitääkö sinulle kertoa ja näyttää kaikki se, mitä tässä maailmassa on tehty ja tehdään edelleen vain, jotta ihmiset jaksaisivat uskoa?”

Inelan asento on haastava.

”Minä olen valkaissut itseäni vuosikymmeniä, aloitetaan vaikkapa sellaisesta seikasta”, Jorin sanoo ja laskee maskinsa alas. Nenänvierestä ja silmäkulmista on irronut isoja kaistaleita vitivalkoista ihoa. Jorinin oma sävykin on vaalea, mutta huomattavasti luonnollisempi kuin muuta kehoa peittävä kerros.

Inela uskaltaa tuskin hengittää. Mies on päässyt vasta alkuun, sen näkee tavasta, jolla hän liikehtii. Nopeita, kiihkeitä eleitä. Jorin on päästänyt itsensä suuttumaan.

”Mikään muu kuin Musteenkantaja ei ole enää puhdasta. Emme voi antaa Musteenkantajan muuttua miksikään muuksi kuin mitä se on. Historiankirjojen ja kupolikattojen ylistävät kuvat on pidettävä kiiltävinä, koska mitään muuta puhdasta ei ole olemassa. Ei mitään.” Jorin huomaa ajattelevansa Inahea puhuessaan. Jälleen kerran hän löytää kielletyn ajatuksen, pelkonsa ytimen. Pelkonsa ja rakkautensa. Inahesta olisi huvittavaa löytää Jorin hajoamasta häneen tällaisenakin hetkenä.

”Olemme antaneet kaiken kadota tomuun. Sinä varmasti koit sen musteessa. Itse musteessa ei ole mitään pelättävää, kuten ei puhtaudessa tavoiteltavaa. Me olemme itse luoneet ne käsitteet vuosisatojen saatossa parantaaksemme omaa asemaamme”, Jorin jatkaa. Hänen harmahtavat silmänsä säkenöivät. Harmaat, eivät vitivalkoiset. Inelaa alkaa puistattaa ajatus siitä, että mikään hänen aiemmin todistamastaan valkoisuudesta ei ole lähtöisin totuudesta.

”Kaikkihan täällä tietävät Athalan olevan korruptoitunut”, Inela sanoo lopulta. Hän ei osaa muuta. Ei kykene. Ei tämän tiedon edessä. Hänen sielunsa nöyrtyy ja hiljenee. Kiukku laantuu. Sille ei ole mitään syytä, ja jos olikin, se oli joka tapauksessa vähäisempi kuin se, mitä Inela nyt tietää todeksi.

”Eivät tarpeeksi tarkasti”, Jorin naurahtaa surumielisesti. ”Halusit kuulla, mitä kaikkea olen joutunut tekemään pitääkseni kansan kiinni siinä mielikuvassa, että täällä on jäljellä jotakin elämisen ja tavoittelemisen arvoista. Olen valkaissut itseäni vuosia, ja niin ovat kaikki muutkin Varikset. Olen tapattanut lukemattomia ihmisiä, pitänyt entiset Musteenkantajat Korallitalon vankeina. Antanut Feneritojen jättää mustana syntyneen poikansa tänne. Sallinut ihmisen ennemmin niellä lasia kuin jäädä tänne kertomaan siitä, mitä näki Korallitalon ylimmässä kerroksessa.”

Jorin sanoo kaiken suurella varmuudella, mutta vailla ylpeyttä. Ääni on jäänyt vuosien katkeroittamaksi, sen kykenee kuulemaan narisevien nuottien välistä.

”Äläkä kuvittele hetkeäkään, että jäisin katumaan kaikkea sitä. Se on ollut pakollista. Se tulee aina olemaan.”

”Missä sinä pidät moraaliasi?”

”Kuinka sinä saatat?” Jorin astuu jälleen aivan lähelle. Inela tuntee hänen kehonsa värähtelyn. ”Kuinka kykenet sanomaan minulle noin? Minä pidän tämän maan kasassa!”

Vain muutamassa sekunnissa Inela ymmärtää tekemänsä virheen arvon. Jorinin silmäkulmat alkavat vettyä. Inela vetäytyy taaksepäin.

”Tietenkin minä pysähdyn usein miettimään kaiken seurauksia. Se olen aina loppukädessä minä, jonka harteille vastuu jää, vaikka istumme täällä useita tunteja päättämässä asioista. Ei ole pelkästään minun päästäni lähtöisin tapattaa ihmisiä, jotka saavat tietää tai joiden havaitaan olevan yhteiskunnalle vaaraksi. Silti minä saan kantaa syyllisyyden siitä kaikesta.” Jorin pyyhkii silmiään. Painaa ne hetkeksi kiinni. ”Joten pyydän, ettet kuvittelisi tämän kaiken olevan henkilökohtaista. Se ei ole. Sinun elämäsi ei vain ole riittävän tärkeä, jotta sen voisi jättää sellaiseksi kuin se oli ennen silmiesi muutosta. Sinä olet tällä hetkellä ainoa merkki siitä, että Athalassa koskaan oli jumalolento, jota kutsuttiin Valkoiseksi Varikseksi.”

”Toistaiseksi ainoa, kunnes minutkin syrjäytetään”, Inela huomauttaa. Hän on liian hämmentynyt Jorinin herkkyydestä kyetäkseen reagoimaan siihen oikealla tavalla. Inelan huomautus ei kuitenkaan pahenna Jorinin oloa. Mies vain naurahtaa.

”Opit nopeasti”, Jorin vastaa.

”Entä vastaus aivan ensimmäiseen kysymykseeni?”

Inela tiedostaa käsittelevänsä uuden tiedon määrää vasta myöhemmin. Toistaiseksi hän keskittyy vain siihen, miksi ylimmän kerroksen ovet sulkeutuivat hänen edessään. Jorinin silmäkulmat eivät kiillä enää, mies on valmistautunut antamaan vastauksen.

”Mielestäni ei tee sinulle erityisen hyvää kuunnella edellisten Musteenkantajien puheita. Saati katsella sitä, missä he rypevät”, Jorin sanoo huokaisten.

”Ymmärrän kantasi, mutta minulle on juuri nyt ehdottoman tärkeää saada keskustella heidän kanssaan. Haluan tietää, mihin vielä päädyn.”

”Taidat haluta tietää, miten muista tuli Musteenkantajia.”

”Sitäkin.” Inela ei voi kieltää. Tietenkin hän tahtoo ymmärtää sitä erikoislaatuista tilaa, josta on itsensä löytänyt.

Jorin ottaa halkeilleelta pöydältä naamion jälleen käteensä ja vetää sen kasvoilleen. Naamion ja hiusten raja sekoittuu ja saa Jorinin ulkonäön muuttumaan entistä petomaisemmaksi. Vaikkei Jorin kenties olekaan täysin puhdas, hän on ainakin kauttaaltaan vahva.

”Siinä tapauksessa minä sallin sen sinulle. En voi kieltää sinua loputtomiin.” Jorin tiedostaa kuulostavansa epämiellyttävän isälliseltä myöntäessään Inelalle lupia. Ajatus on vähintäänkin kuvottava sen tiedon valossa, että Jorin jakaa Inelan samanikäisen veljen kanssa vuoteensa.

”Hyvä. Anna vartijoiden tietää siitä.”

”Luonnollisesti”, Jorin sanoo. Kun Inela kääntyy kiittämättä, Jorin päättää vielä lisätä: ”Kehottaisin sinua noudattamaan varovaisuutta erityisesti Enessa Lenorien kanssa. Se nainen oli koko ikänsä hyvin takertunut siihen, mitä oli.”

Inela heilauttaa kättään sen merkiksi, että kuulee. Sitten hän kävelee tyynesti pois huoneesta. Tällä kertaa hänellä ei ole mitään syytä juosta takaisin. Valkea silkki tanssii hänen askeltensa jäljessä. Katseet kerääntyvät. Jorin jättäytyy huoneeseen vetämään henkeä. Hän on sylkenyt suustaan enemmän kuin oli ajatellut. Oli jo oikea aika.