Musteenkantaja: luku 8

Luku 8: Haparoiden

Ikkuna on yksi neljästä. Koko seinän korkuinen ja symmetrisen pyöreä, suuri ja avonainen silmä ihmisten suojana. Tai tuomitsijana, riippuen katsojan näkökulmasta. Enhar seisoo sen edessä pelkkänä ihmisenä, kykenemättömänä tuntemaan kaikkea mitä lasirakennelma haluaisi hänen tuntevan. Pienistä, tarkasti muotoilluista laseista muodostuu ympyrään kuvio levitetyistä siivistä. Kaikki on häikäisevän valkoista. Enharia ajatus ikuisesti vartioivasta silmästä on uuvuttava.

Uuvuttava on ollut aamukin. Nadihan havahtuminen Inela Kerefinin kuolemaan on saanut Enharin muistamaan, miksi hänen elämänsä on alkumetreiltä asti ollut pelkkää hiljaisuutta. Kukaan ei koskaan uskalla rikkoa hiljaisuuden ja salailun ympyrää. Joskus Enhar juoksisi sen läpi. Niin lujaa, että tuntisi sen rikkoutuneiden palasten muodostavan suojaavan harson ympärilleen.

Mikä tapahtuu Ietassa ja sen pohjoissiivessä, Korallitalossa, jää sinne. Se on yksi tarkimmista säännöistä kaikille Ietassa työskenteleville kirjureista Variksiin. Enhar on tullut tuskallisen tietoiseksi siitä, ettei koskaan voi vastata sisarensa kysymyksiin. Hän ei yksinkertaisesti voi lohduttaa Nadihaa yhdelläkään sanalla. Äiti saisi pysyä kuolleena. Enhar tietää sen totuutta paremmaksi.

Inela Kerefinin kuolema tuskin jaksaa puhutella kansaa kovinkaan kauaa. Kansa keskittyy Kerefinin sukunimeen ainoastaan Perijän vuoksi, juoruaa muutaman viikon ja keksii uuden aiheen. Valitettavasti Enhar tietää, ettei sisko anna periksi yhtä helposti. Inelan kuolemasta tullaan kaivamaan kaikki mahdollinen, mitä tavallisen ihmisen käsin voidaan kaivaa. Nadiha pystyy siihen helposti, hänen ja tiedon välillä ei ole yhtäkään sellaista kerrosta, jota hänen tahtonsa ei läpäisisi.

Enhar tietää kohtelevansa kaksostaan silkkihansikkain kaiken muun suhteen paitsi työnsä. Se, mitä Enhar kuulee Ietassa, saa sääntöjen mukaan jäädä sen valkoisiin huoneisiin. Enhar ei voi astella kotiinsa ja kertoa Nadihalle, ettei Inela Kerefin ole kuollut sanan varsinaisessa merkityksessä. Ietan valkoinen talo on saanut uuden Musteenkantajansa, uuden opastettavan, eksyneen sielun, joka vielä kieltää totuuden.

Ainoastaan ihmiset Ietassa tietävät, mistä Musteenkantajassa on kysymys. Kevyestä valheesta. Seuraisi avonainen kaaos, jos yksikin tavallinen kulkija saisi tietää. Enhar ei voi kertoa Nadihalle, vaikkei kestäkään katsella tämän päättäväistä katsetta. Enhar voi puhua Ietassa työskentelevälle isälleen ja vanhemmalle sisarelleen Anatille tapahtumista, mutta he eivät ole sama asia. Kukaan tässä maailmassa ei ole sama asia kuin rakas kaksonen, veri hänen suonissaan, laulu hänen sielussaan. Nadiha on hänelle rakkainta Athalan paperitaivaan alla, ja siltikään hän ei saa kertoa tälle sitä, mitä tämä janoaa. Joskus epäoikeudenmukaisuus on niin suurta, että sillä on nimi. Sen nimi on hallitus. Varikset sääntöineen.

Enhar astelee lasista ja umpinaista siltaa pitkin Ietan suuresta rakennuksesta Korallitaloon. Paikkaan, jossa yhdistyvät maailman mustuus ja valkoisuus. Puhdistautumisessa ja Musteenkantajassa valkoisuus, talon ylimmissä kerroksissa mustuus. Vankila. Ylimpiin kerroksiin suljetaan ne, jotka eivät arvosta vuosisatojen aikana kehitettyjä yhteisiä lakeja. Heitä Enhar vartioi päivät, joskus yötkin. Työn varjopuolia ovat kaikki ne huudot, joita vartijat saavat päivittäin kuunnella. Enhar tietää olevansa onnekas. Hän ei sentään vartioi ylintä kerrosta. Sitä, jonne sullotaan unohdetut, ne, joista ei saa mainita sanallakaan.

Umpinaisella sillalla Enharia vastaan kulkee henkilö, jota hän pitää Nadihan jälkeen suurimmassa arvossa. Anadil, Feneriton sukuun syntynyt nuori mies, joka on Enharin lisäksi ainoa kaksissakymmenissä oleva vartija. Muut ovat nähneet reilusti yli kolmekymmentä Puhdistautumista, joten katsovat maailmaa eri lähtökohdista. Kokemus ei kulje ikävuosissa vaan tukahdetuissa huudoissa, haavoissa ihon pintakerroksilla. Enhar tietää Anadilin ymmärtävän jotakin olennaista siitä, mitä he joutuvat vangittujen sielujen kaitsijoina joka päivä kokemaan.

Kaikesta huolimatta Enhar on heistä kahdesta se, joka on onnekas. He molemmat ovat syntyneet nimekkäisiin sukuihin, joilla on vahvat juuret Athalan maassa. Silti vain toinen heistä on syntynyt sinne yhteiskunnan silmissä puhtaana. Enhar on poikkeuksellisen kaunis nuori mies kiharine hiuksineen ja pitkine silmäripsineen. Sen ovat huomanneet useat naiset Lucastan kaduilla.

Anadil, Feneriton sukuun syntynyt, puolestaan syntyi viallisena. Iholtansa tummana kuin muste. Enhar tietää, mitä sellaisille lapsille yleensä tehdään Athalassa. Jos ei ole suvun nimeä suojaamassa haurasta elämää, joutuu elämään piilossa tai luopumaan tulevista minuuteista saman tien. Sellaisista kohtaloista vaietaan täysin. Ei siksi, että tummien lasten kuolemia pidettäisiin laittomina, vaan siksi, ettei kukaan halua myöntää antaneensa syntymää likaiselle, väärälle lapselle. Häpeä kannattelee paljon.

Häpeästä tietää myös Enharin ystävä Anadil. Tämä on saanut pitää elämänsä vain, koska on syntynyt Feneriton puhtaana pidettyyn sukuun. Variksina toimivat vanhemmat eivät tahtoneet heittää poikaansa mereen sumun vietäväksi, vaan antoivat hänelle toisenlaisen elämän. Elämän varjoissa, toisten varjojen vartijana. Anadil on saanut koko ikänsä elää Korallitalossa ja toimia vanhemmalla iällä vanginvartijana. Vanhemmat pitävät sitä armona. Enharista se on häpeän suurin muoto, kuolemaakin väkevämpi. Korallitalon salatuimmissa kolkissa, vankityrmien tunkkaisessa hajussa koko elämänsä viettävä ihminen voisi yhtä hyvin olla itsekin lasisten kaltereiden väärällä puolen.

Anadil tietää kaiken sellaisesta maailmasta, jossa joutuu pukemaan korkeita kauluksia ja pitkiä housuja peittämään ihon todellisen sävyn. Yksikään huppu ei ole koskaan riittävän peittävä piilottamaan kasvoja maailmalta. Siksi hän ei näe oikeaa maailmaa. Ei katuja, kevään kasvavia kukkia tai Ninarin torin kesäistä väriloistoa. Anadilille on olemassa vain häpeän pieni maailma Korallitalon tyrmissä. Sillä mitä muutakaan häpeä olisi, ellei peittäviä vaatteita ja alas painettuja katseita? Hiljaisia avunhuutoja höyrystyneessä lasissa.

”Tervehdys, Enhar”, Anadil sanoo ja hymyilee ystävälleen. Hän pysähtyy, vaikka tietää, että lasisillalta hänet voisi nähdä kuka tahansa. Huppu on vedetty tiukasti päähän, mutta Enhar näkee tämän hopeanvaaleat silmät tummalta iholta. Anadil on hyvin kaunis. Hänen hiuksensa ovat hentoa lunta musteihon yllä. Enharia suututtaa nähdä sellaisen kauneuden piiloutuvan valkean hupun taakse vain, koska yhteiskunta repisi häneltä kasvot jos hän näyttäytyisi julkisesti.

”Hei”, Enhar tervehtii, ”minne olet matkalla?” Enhar tietää kysymyksen rajalliseksi. Ei ole kovinkaan montaa paikkaa, jonne Anadil voisi mennä.

Anadil hymyilee varovasti, aivan kuin ei luottaisi siihen, että hymy sopii hänen kasvoilleen. ”En itseasiassa tiedä”, Anadil vastaa, ”minun seuraava työvuoroni on vasta auringonlaskuna.”

”Tule syömään päivällistä kanssani, minulla on vielä aikaa ennen omaa vuoroani.” Enhar näkee ystävänsä varovaisten silmien kirkastuvan. Anadil seuraa häntä käytävillä suureen saliin, jossa Ietan työntekijöille tarjotaan ravintoa. Ietassa työskentelevillä on varaa syödä lihaa ja juustoja. Lucastan ulkopuolella sellainen ruoka on hyvin harvassa.

Sali on riittävän suuri, jotta sinne voi kadota, pöytä riittävän pieni tuntuakseen kohtuulliselta kohtuuttomassa rakennuksessa. Anadil kumartuu eteenpäin silmät kiiltäen. Hänellä on selvästi ajatus, jonka hän tahtoo muuttaa sanoiksi.

”Enhar, minun on jo pitemmän aikaa pitänyt kertoa sinulle eräästä seikasta.”

Enhar nyökkää ja työntää palan leipää suuhunsa.

”Eräs vanki on alkanut puhua minulle.”

Enhar kohottaa kulmiaan. Se, että yksikään vangeista ottaisi varsinaista kontaktia vartijoihin, on äärimmäisen harvinaista. Yleensä se on jopa toivottua.

”Rudi Cortel on avannut suunsa”, Anadil kertoo ja odottaa Enharin reaktiota. Reaktiota ei tule heti. Puhuminen ja Rudi Cortel eivät mahdu samaan lauseeseen, eivät tässä maailmassa. Jokainen Athalan paperitaivaan alla tietää, millainen mies Rudi Cortel on ja miksi tämä on raudanlujien lasikalterien takana. Rudi kuului vapaana ollessaan Musteviittoihin. Niihin, joista ei koskaan puhuta, jotteivat vaikutteet leviäisi. Tietämättömyys ruokkii epäilyjä ja pelkoja, mutta Enhar ymmärtää, miksei Musteviitoista puhuta.

Musteviitat ovat Valkoisen Variksen tahtoa noudattavien vastakohta. Varikset ovat Suurvariksen johdolla yrittäneet tehdä kaikkensa, jotta Musteviitoista ei tarvitsisi puhua enää koskaan. Silti on aina joku, joka kantaa mustia koruja tai piirtää mustan variksen siiven talonkulmaan. Musteviitat ovat aikojen alusta toiminut ryhmä, joka on kunnioittanut jumalanaan alkuvarista. Sitä, joka ei ollut vielä ymmärtänyt riisuutua pahuudesta itsessään. Musteviitat pyrkivät olemaan täysin mustuuden verhoamia, vastustamaan Varisten säännöksiä ja puhdasta elämää. Omanlaisensa laululinnut.

Enhar ymmärtää, miten hankalaa on edes yrittää mitään sellaista puhtauteensa hirttäytyneessä maassa. Kaikesta mustasta ollaan uskomattoman tarkkoja, pahuutta ei päästetä leviämään missään muodossa. Musteviittojen on vaikeaa pyrkiä tavoitteisiinsa, koska jokainen mustepisara kirjataan kirjurien toimesta ylös Puhdistautumisen jälkeen. Jos mustetta on liikaa, siitä huolestutaan.

Musteviittoja ei kuitenkaan pelätä pelkästään sen vuoksi, että he palvovat väärää jumalaa ja kunnioittavat sitä, mitä tulee pelätä. Musteviitat ovat aiheuttaneet useita mellakoita Athalan historiassa. Enhar on kuullut taimenkorkuisesta asti tarinoita ensimmäisistä isoista kanssakäymisistä Musteviittojen ja Varisten välillä. Kerrotaan, että molempien osapuolien verta on vieläkin Ietan perustuksissa.

Anadil Enharin edessä on elänyt kenties hyveellisimmän elämän, jonka Enhar tietää. Aina kuuliaisena ja vilpittömänä. Ja silti Musteviitat saavat kulkea vapaana Anadilin sijasta.

”Cortel? Aivan oikeastiko?” Enhar kysyy, vaikka tietää, ettei Anadil valehtelisi niin suuresta asiasta. Yksikään muu Musteviitta ei ole koskaan avannut suutaan vankilassa, vaikka itse Suurvaris on kuulustellut heitä omiensa liikkeistä. Eivätkä Suurvariksen kuulustelumenetelmät ole mitään, mistä kukaan haluaisi tietää turhan paljoa.

”Hän on puhunut minulle jo pitemmän aikaa. Ajatella.”

”Miksi et ole kertonut aiemmin? Ymmärräthän, miten iso asia tämä on?” Ohikulkeva Varis kääntää päätään hetkeksi Enhariin päin, jolloin hän ymmärtää hiljentää ääntään. Anadilia ei kovin usein saa uskoutumaan, eikä tämä ole sellainen asia, josta nuori mies tahtoisi puhua kovempaan ääneen.

Jokin suunnattoman hauras käväisee Anadilin kauniilla kasvoilla. Hän muistuttaa aivan pientä kukkaa, joka on puskenut tiensä hennon kevätlumen alta.

”Ystävä hyvä, tässä on kyse todella isosta asiasta. Jos Musteviitta puhuu sinulle, hän saattaa olla pian kuulusteltavissa. Tällä tavalla voimme välttää monta hyökkäystä, monta kuolemaa.” Enharin innostus ei tartu valkohiuksiseen ystävään. Anadil sulkee silmänsä kuin haavoittuneena. ”Anadil?”

”Minä en kertonut sinulle tästä vanginvartijana. Kerroin tämän sinulle ystävänä.” Kun Enhar ei tunnu ymmärtävän, Anadil kumartuu pöydällä eteenpäin ja huokaisee. ”Hän on valinnut uskoutua juuri minulle. Ymmärrätkö, Enhar? Joku haluaa puhua kaikista vartijoista minulle. Aivan vapaasta tahdostaan.” Haavoittuvainen ilme ei katoa kasvoilta. Enharista tuntuu, että hän voisi särkeä ystävänsä muutamalla sanalla.

Hämmästyneenä Enhar huomaa, että hän on oikeastaan aivan samanlainen kuin kaikki muutkin Anadilin ympärillä. Hän ei ajattele sitä, mikä on tälle parasta. Hän ajattelee vain yhteiskuntaa ja Musteviittojen paljastamista eikä sitä, miten iso asia kanssakäymisen täytyy syrjässä eläneelle Anadilille olla.

”Anadil, ystäväni… Ymmärräthän, että sinä puhut nyt Rudi Cortelista? Kaikki Athalassa sävähtävät hänen nimensä kuullessaan. Kukaan ei tahdo kuulla siitä, miten se ihminen paljastui Musteviitaksi. Se on liikaa kaikille.”

”Ei hän voi olla pahimmasta päästä.”

”Hän on edellisin kiinni jäänyt Musteviitta. Hän miltei hukutti Ninarin torin musteeseen.”

Enharia puistattaa. Hän oli perheineen paikalla kaksi vuotta sitten, kun tori oli vähällä kadota tummaan, tahmeaan nesteeseen. Cortelin sukua oltiin pidetty aivan tavallisena lucastalaisena sukuna, kunnes perheen poika oli miltei hukkua käärönsä musteeseen. Enhar ei ole koskaan nähnyt niin paljon mustetta samassa paikassa. Keskellä kirkasta päivää Rudin keho oli vain antanut periksi. Mustetta oli kaikkialla. Sitä tuli suusta, silmistä, valkoisten hiusten seasta, päänahan tienoilta. Käärö hukkui siihen. Kukaan ei vieläkään osaa kertoa, minkä värinen se oli joskus ollut. Musta, kovettunut paperi oli säilötty Ietan varastoon, kauas paperitaivaan alta. Kansa oli järkyttynyt. Variksilta kesti useita kuita ymmärtää, mitä Cortelin pojalle oli tapahtunut. Kun paljastui, että tämä oli osa Musteviittoja, koko Cortelin perhe hiljennettiin. Vanhemmat vietiin vankilaan, Enhar katseli heidän viruvan siellä muutaman kuukauden. Sitten kuolema piirsi haavoja heidän kurkuilleen. He tappoivat toisensa.

Yhteydet Musteviittoihin eivät voi vain tappaa, vaan vaientavat täydellä varmuudella. Enhar tietää Suurvariksen järjestäneen useita tilanteita, joissa paljastuneiden Musteviittojen perheitä on kohdannut onnettomuus. Kansa kyllä tietää, miksi sellaisia kuolemia täytyy järjestää. He ymmärtävät ja kumartavat silti Variksilleen.

Rudi itse säästettiin vain, koska tämän uskottiin voivan kertoa Musteviittojen olinpaikoista. Suurvariksen oli täytynyt tietää, että hänen vihollisensa olivat levittäytyneet kaikkialle Athalaan. Rudi oli kuitenkin vaiennut. Häntä kuulusteltiin useampaan kertaan. Enhar ei voinut olla paikalla kuuntelemassa, kun Rudin ääni kohosi luonnottomiin oktaaveihin. Hän sulki korvansa tämän kivulta. Tämähän oli itse sen hankkinut.

Nyt Anadil katsoo Enharia säihkysilmillään ja kertoo, että vuosien ajan hiljaa pysynyt Rudi on avannut suunsa hänelle. Enhar tietää, mitä tällaiset asiat tarkoittavat. Vuosia vanhoja kiviä aletaan siirtää valon tieltä.

”Anadil, sinun täytyy nyt kuunnella minua.”

”Ei. Minä tiedän kyllä, mitä sinä tarkoitat. Olen yhä Varisten lakien alainen, älä siitä huolehdi. Tulen kertomaan Suurvarikselle heti, jos Rudi kertoo minulle jotakin mainitsemisen arvoista.” Anadilin ääni on vakuuttava, mutta valkoiset silmät antavat hänet ilmi. Anadil ei ole koskaan ollut hyvä valehtelemaan. Enhar tietää, että tässä on kyse jostakin aivan muusta. Anadilin henkilökohtaisesta kamppailusta hyväksynnän kanssa. Hyväksynnän, josta hän tietää jäävänsä paitsi.

”Entä, jos Rudi yrittää käyttää sinua päästäkseen vapaaksi? Tästä pitää kertoa Suurvarikselle heti. Jos sinä et tee sitä, minä teen.”

”Älä!” Hätä Anadilin äänessä miltei raivostuttaa Enharia. Kuinka itsekäs tämän täytyy olla tällaisena hetkenä? ”Älä, minä teen sen kyllä. Minä lupaan.” Hän ei alennu anelemaan. Hän ei uskalla.

Enhar vain katsoo pelko silmissään ystäväänsä, joka näyttää vaarallisen haltioituneelta saamastaan huomiosta. Ymmärrys ei välity katseesta katseeseen.

”Hyvä on”, Enhar huokaa ja nousee pöydästä. Lautanen saa jäädä tarjoilijoiden siivottavaksi. ”Minä tulen pitämään tilannetta silmällä. Älä tee mitään vaarallista vain, koska Musteviittoihin kuuluva mies suo sinulle huomiotaan.” Enharin sanat ovat kevyet, mutta ilme kertoo toista. Kun nuori mies nousee pöydästä ametistikorvakorunsa valoissa kimaltaen, Anadil tietää vielä tuottavansa tälle pettymyksen.

* * *

Auringon laskettua ja illan pehmennettyä kaupungin kovia, valkoisia valoja, Anadil astelee lasikäytävän kautta Korallitaloon. Hän nousee marmorisia portaita pitkin ylempiin kerroksiin. Kontrasti Ietan ja Korallitalon välillä on suuri. Korallitalo näyttää päivisin kauniilta auringon hohtaessa sen seinissä, mutta sisältä talo on yön satiinitaivas. Vankejen ei anneta unohtaa, keitä he ovat ja miksi heidän vapautensa on riistetty. Ainoastaan Musteenkantajan tilat ovat vitivalkoisia. Siihen kenelläkään ei ole mitään sanomista.

Kun Anadil pääsee pitkälle käytävälle, omalle vartiontitasolleen, hän huomaa askeltensa suunnan ja pettyy itseensä oitis. Enharin sanat kiertelevät korvakäytävissä, mutta hän kieltäytyy ajattelemasta niitä. Hänellä on yhä vartijan auktoriteettinsa. Silti, kun Anadil astelee viimeisen sellin luo, hän tuntee rinnassaan läikähdyksen. Tuttuuden tunne valtaa hänet, kun hän näkee lasikalterien takana kyhjöttävän Rudin. Nuori mies on tuskin vuottakaan häntä vanhempi.

Rudi ei kohota päätään. Tämä pitää katseensa passiivisesti edessään ja pyörittää valkoista suortuvaansa. Hiukset ovat yhä vitivalkoiset aivan kuin julmana muistutuksena siitä, että pahin ja tumminkin voi omata jotakin puhdasta. Eivät kaikki muutu kokonaan musteen peittämiksi.

Rudin sormet ja silmät ovat mustat hiustenkin edestä. Huuliinkin on jäänyt pysyvästi tummaa väriä, aivan kuin ne olisi sotkettu liiduilla. Rudin keho on hyvin pieni, Anadil on huomannut sen pienentyneen entisestään lähikuina. Erottuvat luut kertovat omaa tarinaansa.

Anadil muistaa tarkasti, miten Rudi oli aikanaan aloittanut keskustemaan hänen kanssaan. Tämä oli vain yhtäkkiä ojentanut kätensä korkealle ja tavoitellut pientä valokaistaletta, joka pääsi sisään pienestä katonrajan ikkunasta. Maailmassa on niin paljon puhtautta, jota emme tunnusta omaksemme. Rudin erikoisen tummalla äänellä sanottuina sanat olivat saaneet Anadilin käätämään oitis sydäntään tämän suuntaan. Kukaan, joka puhui niin kauniisti, ei voinut olla täysin paha.

Nyt Anadilista tuntuu, että Enhar on oikeassa. Ei ole mitään järkeä herkistyä yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Jokainen, joka kulkee sanojen kanssa, osaa käyttää niitä. Anadil ei voisi antaa Rudin hämätä itseään. Ja silti hän asettuu tämän sellin viereen kuin odottaen armoniskua.

”Haistanko minä syyllisyyden?” Matala ääni täyttää aistit. Rudi ei vieläkään käännä päätään. Hänen hiuksensa tanssivat mustuneiden sormien päillä.

Anadil kumartuu lasikalterien puoleen. Lasi on vain pilkkaa. Ajatus siitä, että vapauteen voisi päästä. Todellisuudessa varjelainen lasi on maan kovinta materiaalia.

”Oletko jo kertonut keskustelutuokioistamme Vecastan laululinnulle? Hän ei varmasti malta odottaa, että kuulee minun puhuvan jälleen.” Rudi päästää naurahduksen tapaisen äänen, joka sekoittuu rohisevaan yskään. Hetken ajan Anadil ajattelee, ettei Rudi saa henkeä. Sitten nuori mies kääntää kapeita kasvojaan Anadiliin päin ja hymyilee. Hymy näyttää pelottavalta tummuneilla huulilla. ”Edellisellä kerralla hän sai minusta melkoisia ääniä irti. Tosin, sikäli kuulemani pitää paikkaansa, Jorin Vecasta ei ole nykyään kiinnostunut muiden kuin nuoren Perijänsä soinnuista...”

Anadil perääntyy kalterien luota. Haavoittunutta eläintä ei saa lähestyä.

”Suurvaris ei tiedä mitään keskusteluistamme”, Anadil toteaa, ”sitä paitsi johtajan kaikenlainen halventaminen on hyvin epäsuotavaa.”

Rudi nauraa jälleen. Tällä kertaa se kuulostaa yhä kivuliaammalta, aivan kuin hänen kurkussaan olisi jotain ylimääräistä, joka korahtelee joka kerralla, kun hän avaa suunsa nauraakseen. ”Minä olen vanki. Enköhän minä tiedä, mikä kaikki tässä maailmassa on hyvin epäsuotavaa.”

”Anteeksi.”

”Pyysitkö sinä minulta juuri anteeksi?” Rudi siirtyy lähemmäs kaltereita. Vie kapeat sormensa yhdelle lasikalterille ja saa Anadilin kieltämään häntä tekemästä niin.

Anadil ei enää tiedä, mitä sanoa. Hän ei pidä lainkaan keskustelun uudesta sävystä, mutta ei voi sille enää mitään. Luottamus on hiekkalinna. Aallot nuolevat sen aina uudelleen ja uudelleen pois, mutta silti hän jaksaa rakentaa sen seuraavana päivänä takaisin paikalleen. Juuri nyt Rudin tummat silmät ovat pelkästään luotaantyötävät, mutta jo huomenna Anadil tietää taas kaipaavansa niitä. Siten hän toimii. Oikkuina. Peläten ja totellen, janoten ja kaivaten. Toivomukset hän on unohtanut jo ajat sitten. Sellaisia ei tässä maailmassa ole, ei hänen kaltaisilleen.

Anadil astuu jälleen lähemmäs kaltereita, kumartuu ja joutuu muistuttamaan itselleen, että hän on töissä. Hänen kuuluukin ottaa kontaktia vankeihinsa.

Ja kertoa kontakteista Suurvarikselle.

Anadil katsoo Rudia silmiin. Hän antaisi nuoren miehen kertoa itselleen tarinan, jos tämä tahtoisi.

”Miksi sinä valitsit puhua juuri minulle?” Anadil huomaa kysyvänsä. Hän on aivan lähellä kaltereita. Muutama sentti eteenpäin, ja hän voisi tuntea Rudin hengityksen ihollaan.

”Haluatko sinä oikeasti tietää? Moni, joka kysyy, ei todella toivo vastauksia.” Rudin ääni on kevyen toteava. Anadil ymmärtää tämän olevan oikeassa. Tässä maailmassa ei välttämättä saa vastausta, jos kysyy, ja jos saakin, se tuskin on sitä, mitä tahtoo. Ihminen tietää kovin harvoin, mitä oikeasti tahtoo. Juuri nyt Anadil kuvittelee, että haluaa tietää vieraan, pelätyn miehen syyt valita juuri hänet. Hän uskoo tietävänsä. Usko on kuitenkin aina hyvin haurasta, pelkkää sotkettavaa paperia.

Anadilin katse ei päästä Rudia pakoon, tämän on pakko vastata intensiivisten silmien esittämään kysymykseen. Rudi kääntää lintumaisesti päätään ja hymyilee avatessaan suunsa.

”Minusta on kaiketi tullut sentimentaalinen lähiaikoina”, Rudi sanoo ja luo lyhyen katseen lattian kiviin. Pieni muistutus siitä, että kaikkea on mahdollista hävetä. ”Sinä muistutat minua eräästä, jonka tunsin.” Rudi naurahtaa. Ääni on riipivän haikea ollakseen naurahdus.

”Kuka hän on?” Nyt Anadil ei ole enää lainkaan varma, haluaako hän tietää. Hän tuntee erityisyytensä valuvan vankilan lattioilla kulkevien ruumiinnesteiden mukana pois. ”Onko hänkin… tällainen?”

Rudilta kestää hetki ymmärtää, mitä Anadil tarkoittaa. Hänen silmänsä kirkastuvat, hymy kasvoilla näyttää entistä veistetymmältä. ”Tarkoitat, onko hän iholtaan kuin mustetta. On hän.” Anadil hätkähtää. Hän ei ole koskaan kuullut yhdestäkään tummasta ihmisestä. ”Ihosi ei kuitenkaan ollut ensimmäinen seikka, joka muistutti minua hänestä.”

Anadilin kohotetut kulmat kysyvät jatkokysymyksen.

”Sinun tapasi vetäytyä kuoreesi, painaa katseesi alas… Sellaista tekevät vain tietyllä tavalla murretut ihmiset.”

”Ei minua olla murrettu.”

”Ja vain tietty osa heistä tunnistaa murtamisen määritelmän.”

Anadil ei sano mitään.

Hetken nuoret miehet ovat hiljaa ja tuijottavat toisiaan korkealla olevasta ikkunasta sirottuvassa valossa. Anadil tietää, ettei tälle ihmiselle ole väittämistä vastaan. Rudin tavassa puhua on suurta ehdottomuutta. Hän puhuu sellaisella varmuudella, ettei yhdenkään kuulijan tee mieli kyseenalaistaa. Anadil ymmärtää, miksi Rudi on pelätty. Sitä, miksi mies on koskaan kuulunut Musteviittoihin, hän ei ymmärrä. Miksi kukaan niin älykäs tahtoisi tuhoa? Kenties ydin on juuri siinä – Rudi on liian älykäs hyväksymään Varisten määrittämän yhteiskunnan. Anadil ei osaa sanoa. Häneltä ei olla koskaan kysytty.

”Kuka hän on?” Anadil kysyy, kun ymmärtää, ettei voi enää kysyä muutakaan.

”Oli.” Hymy ei pyyhkiydy pois Rudin kapeilta kasvoilta. Se näyttää rujolta mustien silmien ja lommolla olevien poskien rinnalla.

Jälleen kerran Anadil voi vain vaieta. Kuolemalle ei ole sanoja.

”Hän oli sisareni.” Rudi lakkaa hymyilemästä. Anadil tietää nuoren mieheen ilmeestä, että on jälleen kerran tarinan aika. Ajatus Rudin sisaresta korventaa Anadilia. Sisaresta, joka oli ollut tumma kuten hänkin. Millainen hän oli ollut? Oliko hän osannut hymyillä? Sisimmässään Anadil tietää jo vastauksen. Kukaan hänen kaltaisensa ei osaa hymyillä niin leveästi, että se sattuu poskiin.