Tulisielu: luku 18

Luku 18: Sielulintu

Usvapolulla ei kävele ketään muita kuin Ogre. Hänen läsnäolonsa täyttää koko tien ja saa heikohkon kuunvalonkin näyttämään loisteliaammalta. Hän ei nouse valkoisille siivilleen, sillä tänä yönä hänen tehtävänään on ainoastaan nauttia Avarista kaikin aistein. Tämä maa on aina tuntunut oikealta hänen paljaiden jalkojensa alla. Hän voisi juurtua siihen jokaisen askeleen myötä, jäädä ikuisiksi ajoiksi Avarin pinnalle tuntemaan sen kaikessa loistokkuudessaan.

Ogre ei kuulu Lasiaan. Mikään osa hänestä ei koskaan tahdo tuohon jääkylmään, kuunvalon hylkäämään paikkaan. Se kuuluu pahoille olennoille, sellaisille, jotka ansaitsevat viettää ikuisuuden kylmyyteen ja suruun sidottuina. Tosin suru lienee heille vaihtoehtoista.

Ogre ei aio ”kuolla”. Jos hän kykenee estämään siipien karisemisen, hän tekee sen keinolla millä hyvänsä. Hän on aina tiennyt siihen keinot, eivätkä ne keinot liity pelkästään toisille hymyilemiseen ja kukkasille puhumiseen.

Tänä yönä Avarissa on niin kaunista, että Ogre voi vain kävellä ja nauttia jokaisesta polun varrella kasvavasta lehvästä ja jokaisesta suuresta, kuunvalossa tummansinisestä puusta. Ilma tuntuu raikkaalta hänen keuhkoissaan, ja hän hengittää sitä syvin vedoin. Juuri tällaisina öinä Ogre kiittää jokaista tehtyä uhrausta ja menetystä siitä, että saa kävellä juuri siinä ja tuntea viileän ilman ihoaan vasten.

Hän ei kuitenkaan ole polulla yksin. Suuri tammi seisoo polun vieressä, mutta tänään se ei seiso siinä suojelevana ja jykevänä, vaan pelkästään uhkaavana. Sen juurella nimittäin istuu kyyryssä jotakin sellaista, joka saa Ogren hengityksen muuttumaan syvästä katkonaiseksi. Lopulta Ogresta tuntuu, ettei hän hengitä enää ollenkaan.

Puun juurella kyyristelevällä olennolla on usvastasyntyneen ruumis. Ogren ruumis. Vaalea, miltei valkoinen ja hyvin pitkä. Se ei sisällä juurikaan muotoja, ainoastaan kauniisti erottuvia lihaksia käsissä sekä maidonvalkean ihon läpi erottuvia luita. Siinä, missä kuuluisi olla kasvot ja hiukset, on tällä olennolla lintumainen pää tyhjine silmäkuoppineen. Pelkkä pääkallo avoimine suineen ja kammottavine terävine hampaineen.

Avarissa ei ole eläimiä eikä sen kummemmin ruokaakaan, sillä kaikki energia ja voima on lähtöisin Kuusta. Usvastasyntyneet – sekä Auringon luomat Niar ja Iscario – ovat ainoita luotuja olentoja niin Avarissa, Marmoreassa kuin Lasiassakin. Ja silti tuolla rujolla, Ogrea ruumiiltaan suuresti muistuttavalla olennolla on linnun pää.

Ogren ei pitäisi tietää mitään linnuista. Silti hän jähmettyy niille sijoilleen ja vie sirot kätensä korvilleen, jottei kuulisi linnun laulua. Se aloittaa aina laulunsa, kun kohtaa Ogren. Se on hänen oma sielulintunsa, oma pelon ja suoranaisen kauhun ruumiillistumansa. Kukaan muu ei näkisi puun juurella muuta kuin tippuneita lehtiä, mutta pelon raunioittama Ogre näkee sielulinnun rujon olemuksen aina, kun hänen mielensä niin haluaa.

Ogre ei voi avata suutaan, sillä hän tietää, että jos tekisi niin, hän ei enää voisi lopettaa huutamista sen kerran aloitettuaan. Tätä hän pelkää, pelkää enemmän kuin kaikkea koko kaikkeudessa. Omaa kuolemaansa, joka katsoo häntä tyhjillä silmäkuopillaan ja tahtoo viedä hänet mukanaansa Lasiaan.

Sielulinnulla ei ole siipiä. Kauhu Ogren sisällä kasvaa, kun hän ajattelee, että juuri tuolta hänkin näyttäisi, jos hänen siipensä karisivat selästä ja hänet kyydittäisi Lasiaan kylmyyden ja vihan keskelle. Lintuolento kääntää valkoista kalloaan, raottaa hieman suutaan paljastaen hampaat, jotka eivät normaalisti kuuluisi sen kalloon. Mutta eihän Avarissa ole lintuja, joten säännöt eivät koske tätä olentoa.

”Ei”, Ogre kuiskaa äänen kuulostaessa korkeammalta ja hengästyneemmältä kuin hetkeen. ”Ei, en voi. Kuu, älä tee tätä minulle.” Ogre sulkee keltaiset silmänsä, mutta näkee sielulinnun valkean kallon ja tyhjät silmäkuopat kaikkialla siellä, missä ennen näki vain usvapolun mutkittelua ja kuunvalon suomaa lohtua.

Ja kun Ogre avaa silmänsä, lintua ei näy enää missään. Ei tietenkään, sillä se elää vain syvänä kuolemanpelkona hänen mielessään. Hengitys on silti raskasta, ja paniikinomainen hyperventilointi alkaa käskemättä. Ogrea kuvottaa oma heikkoutensa, ja sen tiedostaminen ruokkii paniikkia entisestään.

Hetken hän vain lojuu lyhistyneenä usvapolulla ja toivoo, että kaikki inhimillinen kuolisi hänessä. Hän ei tahdo eikä kykene tiedostaa pelkoaan Lasiaan joutumisesta ja elämän hylkäämisestä, hänet on luotu elämään ikuisesti. Hengitys ei tasoitu.

Ja kun joku koskettaa varovasti pelosta tärisevän Ogren toista siipeä, Ogre alkaa huutaa. Hän oli oikeassa. Kerran huudon aloitettuaan hän ei osaa enää lopettaa.