Musteenkantaja: luku 30

Luku 30: Peilityyni

Anadil ei ole tänään vahtivuorossa. Rudi terästää korvansa kuullakseen edes suikaleen vartijamiesten keskustelusta. Hän ei ole osoittanut kenellekään muulle kuin Anadilille haluaan kommunikoida, eikä aio tehdä sitä nytkään. Eihän hänellä varsinaisesti olekaan erityisempää tarvetta keskustella tavallisten ihmisten kanssa. Anadilista epätavallista ei tee hänen ulkonäkönsä. Tämä on erityinen vain, koska Rudi on aina osannut katsoa ihmisen sieluun asti ja nähdä kauneutta sen alla.

”Kuulemma tärkeä keskustelu valkoisessa huoneessa tänä auringonhuippuna”, toinen vartijoista tokaisee. Miehen ristityt käsivarret kielivät näennäisen itsevarmasta olemuksesta.

”Sellaista ne huutelevat”, toinen murahtaa vastaukseksi. ”Vaikka eipä mitään ole lähiaikoina saatu aikaiseksi. Meilläkään ei ole kunnollisia töitä, koska mitään uutta Musteenkantajaa villimpää ei ole sattunut tapahtumaan.”

Rudia huvittaa muistella Anadilin järkytystä siihen liittyen, että Rudi on tiennyt Musteenkantajasta jo pitkään. Mikä salaisuus se täällä on? Kaikki Ietassa tapahtuva pysyy siellä. Vangit eivät ole tarpeeksi ihmisiä, jotta heidän seurassaan vaivauduttaisiin siistimään sanoja. Vangit ovat sama asia kuin tummat koralliseinät ja laskeutuva hiljaisuus. Ei ole merkitystä, mitä he kuulevat ja mitä eivät.

”Musteviittojen hyökkäyksiäkö kaipaat?”

”Tylsäksihän tämä käy!”

Toinen ei vastaa, katse on kovaa, terävää kiveä.

”No mitä? Eikö muka sinusta ole tuskaista seisoskella täällä päivät pitkät kusen ja paskan hajussa ja toljottaa näitä elämättömiä otuksia? Katso nyt niitä. Minulta valuu vähemmän mustetta käärölleni kuin näiltä elämää hukkaan sekunnissa.”

Toinen vartijoista pysyy hiljaa ja tekee nopean katsauksen selleihin. Rudi kääntää tietoisesti päätään tätä kohti, kohtaa sammalsilmät. Rudin hämmennykseksi mies ei pakenekaan katseen alta vaan kohtaa sen hetkeksi aivan kuin oikeasti kestäisi sen. Katsekontakti kestää muutaman sekunnin ennen kuin vartija kääntää päänsä keskustelukumppaninsa puoleen. Rudi arvostaa sitä, että mies pystyi katsomaan käytännössä kuollutta edes hetken silmiin.

Miesten keskustelu etenee tavanomaisia reittejä. He puhuvat vangeista, töistään ja siitä, ettei edes Musteviitoista ole kuulunut aikoihin. Rudi arvostaa miesten rehellisyyttä, – tai typeryyttä – sillä hän tietää heidän tiedostavan tarkalleen, kuka Rudi on. Jokainen vartija tietää Rudin menneisyyden Musteviittojen kanssa. Ja jos uudemmat eivät tiedä, Rudin mustaksi värjäytyneet sormenpäät, huulet ja silmät kertovat siitä heille.

Rudi tietää tarkalleen, miksi miesten keskustelu ei tule vielä useampaan vuodenaikaan saamaan vastausta. Hän kuului Musteviittoihin riittävän pitkään päästäkseen täysin sisälle ryhmän toimintaan. Rudi tietää edelleen vaarallisen paljon Musteviittojen toimintamalleista, tavoitteista ja tulevista iskuista. Hän tietää myös, mihin vuodenaikaan Musteviitat ovat asettaneet seuraavan isomman iskunsa.

Tiedon vuoksi Rudi on alkanut murtaa suojakuortaan. Hän tietää, että jokainen Musteviitta tietää hänen olevan yhä hengissä. Hän tietää myös sen, ettei kukaan pidä Rudia petturina, sillä hänet tunnetaan vaikenemisestaan. Jos joku saisi vihiä siitä, että Rudi on alkanut puhua Anadilille, Musteviitat saattaisivat muuttaa suunnitelmiaan. Heitä on kaikkialla, he saavat aina jotain kautta tietää. Heidän vaarallisuutensa ei ole pelkkää tyhjää uhkailua ja kauhukuvia kansan keskuudessa. Musteviitat todella tahtovat tuhota kaiken puhtaan palvomansa Alkuvariksen tieltä.

Rudi on aina tiennyt, että usko mihin tahansa voimaan on pohjimmiltaan vain suojakuori. Sillä saatetaan oikeuttaa mitä tuskallisimpia tekoja ja ajatuksia, eikä Rudi anna niille hyväksyntäänsä. Hän näki hetken ajan maailman täysin mustana, mutta ymmärtää nyt, että musta ja valkoinen ovat vain värejä. Mustetta pitää vain kerätä kääröön ja valuttaa tyhjäksi, jotta ei kuole. Kun se painaa tervan lailla keuhkoja, siihen tietää kyllä kuolevansa aikanaan. Siksi jokainen tarvitsee käärön. Rudi ymmärtää oman tilanteensa.

Rudi ymmärtää loistavasti myös sen, ettei hänellä ole enää mitään menetettävää. Miena on riistänyt henkensä useita Puhdistautumisia sitten, muu perhe on päässyt henkensä painosta vain Rudin itsensä takana. Enää on vain Rudi. Rudi ja hänen pelkonsa päästää irti vanhoista opeista ja kääntyä niitä vastaan.

Ei olisi erityisen vaikeaa avata suutaan ja puhua Anadilille. Rudi voisi koska tahansa estää massiivisen tuhon kertomalla Anadilille. Hän kuitenkin tiedostaa sen riskit. Se voisi koska tahansa päätyä väärien korvien kuultavaksi. Lisäksi sekä Rudilla että Anadililla olisi surullinen tosiasia kohdattavanaan: Kukaan ei uskoisi Anadilia. Hänen ihonsävynsä vuoksi hänet leimattaisi Musteviitaksi, jos hän uskaltaisi avata suunsa aiheesta. Tilanne tarvitsisi kolmannen osapuolen, eikä Rudilla ole varaa luottaa kehenkään muuhun kuin Anadiliin. Hänen täytyisi laskelmoida liian pitkälle, astua liian ohuelle lasille.

Vartijamiehet ovat jo hyvän matkaa keskustelleet muista aiheista. He puhuvat perheistään. Rudi kieltäytyy kuuntelemasta. Sellaiset keskustelut eivät koske elämästään lähes vapaaehtoisesti luopunutta.

Rudi tietää, ettei hänellä ole enää paljoakaan aikaa jäljellä. Minkään ei pitäisi pitää häntä kertomasta Anadilille siitä, mitä hän tietää Musteviittojen tulevista suunnitelmista. Kyse on enää pikemminkin moraalisesta periaatteesta. Osa Rudista tahtoo roikkua kiinni Musteviitoissa vain, koska hän ei siedä Variksia. Jos Ietan valkeat käytävät ja koristepatsaat, valkoiset marmorikuosit palaisivat mustaksi sotkuksi, Rudi nauttisi siitä. Toisaalta hän nauttisi nähdä Musteviittojen hukkuvan omaan ylemmyydentuntoonsa. Valinta tuntuu pakolliselta tehdä. Miksi ihmisen pitää aina kuulua jonnekin? Rudi on aina halunnut vain katkaista siteensä kaikkeen, mikä pakottaa hänet olemaan moraalinen toimija ja pohjaamaan ajatuksensa johonkin. Se kaikki tuntuu niin turhalta, väkinäiseltä.

Useimmiten asetettu päämäärä auttaa muodostamaan päätöksiä. Rudilla ei ole varsinaista päämäärää, sehän ongelmaksi on muodostunutkin. Mutta Rudilla on aikarajoite. Toistaiseksi tuntematon, mutta joka ikisenä päivänä hyvin todellinen. Muste keuhkoissa, vatsan pohjalla, suussa, silmissä… Muste ei anna unohtaa. Käärötön ihminen ei voi pärjätä kovin kauaa. Rudi on yhden räjähdyksen jälkeen sinnitellyt viitisen vuotta. Se on enemmän kuin oletettiin, mutta silti vähemmän kuin monen entisen Musteenkantajan kohdalla. Rudi tietää yli kolmekymmentä vuotta muste elimistössään sinnitelleitä, jotka hengittävät vielä ylimmän kerroksen painostavaa ilmaa.

Kuolema itsessään ei pelota Rudia. Ninarista kerrotut tarinatkaan eivät ole saaneet häntä pelkäämään mustaa aukkoa taivaalla. Rudin maailmassa mitään paperitaivasta ei ole olemassakaan. Jumalkuvat ovat vain ihmisen veistämiä. Linnut puussa lintuja, muste käärössä vain pakollinen tapa pysyä hengissä. Pahuus ja hyvyys tasapainossa keskenään, toistensa kaltaisina, vierekkäisinä, eivät koskaan vastakohtina.

Kun auringonhuipun jälkeen hämähäkinseitit yläikkunoissa eivät enää kiillä hennossa valossa, Rudi tietää Anadilin saapuvan paikalle. Hänellä on ilta- ja yövuoro. Rudi, joka ei pelkää kuolemaa, huomaa pelkäävänsä Anadilin näkemistä. Ei siksi, ettei osaisi hillitä itseään Anadilin hymyillessä varovasti lumivalkeat hiukset kasvojensa kehyksenä. Vartijamiehet vievät keskustelunsa toisaalle poistuessaan tilasta ja jättävät Rudin yksin ajatustensa kanssa. Häntä pelottaa tehdä päätöksiä kertomisen suhteen. Hän on jo raapaissut lasin pintaa, nyt pitäisi päättää, rikkoako se vai jäädäkö häkin pohjalle. Siellä on turvallista, mutta se ei ole koko maailma.

Anadil saapuu kerrokseen pelottavan ryhdikkäänä. Rudi tietää Anadilin itseään pitemmäksi ja yllättyy siitä, miten hyvin nuori mies kantaa itsensä tänään. Se tuskin johtuu äkillisestä rohkaistumisesta. Anadil on kovettanut kasvonsa. Kivikasvojen takana on aina raivoava meri.

Rudi tuntee läikähdyksen kehossaan, kun Anadil ei käännykään katsomaan hänen selliinsä päin. Selleistä ei ole näköyhteyttä toisiin selleihin. Niistä saattaa kyllä kuulla tuskaiset korahdukset öisin ja aamuisin. Kynsien liian pitkät raapaisut seiniä vasten.

Tämä ei ole totuuden hetki. Ei ole varsinaisia totuuden hetkiä, on vain pienten ihmisten päätöksiä, jotka voi aina lykätä myöhemmäksi. Rudi tietää sen. Silti hän tahtoisi tehdä tästä itselleen sen hetken, jolloin hän päättää todellisista motiiveistaan. Hän on lähtenyt keskustelemaan Anadilin kanssa silkasta mielenkiinnosta tämän sielua kohtaan. Mutta mitä muuta? Haluaako hän todella pettää Musteviitat ja kertoa näiden suunnitelmista? Sitäkö hän haluaa elämältään? Rudista tuntuu, että hän saattaa vain haluta paljastaa vereslihalle raadellun, mutta ymmärtävän sydämensä jollekulle. Itkeä sormet lomittain, välittää ja tuntea vapaasti siitäkin huolimatta, ettei Rudi ole ollut vuosiin kirjaimellisesti vapaa.

”Anadil”, Rudi päättää yrittää. Hän ei tiedä, mitä aikoo sanoa. Hänen sielunsa vain janoaa nuoren miehen seuraa ja sanoja, ujoja katseita.

Anadil ei värähdä kuten yleensä. Hän kääntää päätään Rudiin päin ja kysyy silmillään suun sijasta.

”Tulisitko tänne?” Rudi ei uskalla käskeä. Hänen sydämensä huutaisi toisenlaisia sanoja, mutta suun on oltava kohtelias. Hänen on esitettävä toivomukset toivomuksina eikä käskyinä.

Anadil siirtyy sellin viereen, mutta pitää turvallisen etäisyyden. Pitemmän kuin aiemmin. Rudi ymmärtää, että Anadil on miettinyt heitä. Kenties liian paljon, niin paljon, ettei enää uskalla tulla iholle.

”Pelottaako sinua?”

Kysyjä on Anadil. Rudi hämmentyy kysymyksestä ja miltei tuntee alkavansa itkeä. Kysymys on helpotusta hänen vapisevalle sydämelleen. Se tarkoittaa hänelle sitä, ettei ole enää pakko kieltää itseltään pelkoa valinnoista ja silmiin katsomisesta. Sellaiset seikat eivät ole aiemmin tuntuneet niin hankalilta. Nyt Anadilin välitön läsnäolo tekee pelosta raaempaa, aidompaa.

”Kuvittelin olevani itse se, joka pääsee esittämään tuon kysymyksen”, Rudi tokaisee ja hukuttaa kylmät aallot kehossaan naurahdukseen. Nauru ei huku yskään, ei tällä kertaa. Muste ei pyri ylös.

Anadil vastaa naurahdukseen pienellä, vinolla hymyllä. ”Koska en suonut sinulle heti katsetta? Tarkoittaako se, että pelkäisin?”

”Sinä olit ajatuksissasi.”

”Voiko sen todella nähdä ulospäin?”

Rudi ei uskalla hivuttautua aivan lasikalterien eteen, hän jättäytyy taaemmas. Hän ei ole koskaan aiemmin empinyt lähestyessään Anadilia. Nyt ajatus tuntuu aiempaa vaikeammalta.

”Anadil… Sen voi nähdä ulospäin paremmin kuin minkään muun.”

Anadilin hymy saa katkeran sävyn. Rudi ei ole havainnut sellaista ilmettä tämän kasvoilla koskaan aiemmin.

”Kerrohan sitten, näitkö, mitä minä ajattelin.”

Kahden sekunnin harkinta-aika. Rudi arvaa aiempien havaintojensa pohjalta.

”Valkoista Varista tai kesään kääntyvää, vanhempaa aurinkoa iholla. Sen poltetta kuumassa illassa.” Rudi haluaisi sanoa oman nimensä pienessä luettelossa. Jostain syystä pelko siitä, ettei Anadil ajattelisikaan häntä, tuntuisi liian suurelta kestettäväksi. Vaikka Rudinhan tässä pitäisi olla ajattelematta mitään. Hän on vain laina-ajalla. Elämä kääntää selkänsä häneltä kuitenkin.

Anadil koskettaa kaltereita kavahtamatta. Nuoren miehen varma rentous on pelottavampaa kuin aiempi, ujo ja hivenen särkyväinen olemus. Särkyvyys on yhä olemassa, mutta se on kuorrutettu kullalla. Sen alta ei aina havaitse totuutta.

”Olen lähiaikoina pohtinut paljon sitä, mitä me tälläkin hetkellä teemme.” Ääni ei paljasta mitään. Rudi pelkää tukehtuvansa sydämeensä, joka hyppii kehossa yhä vain ylemmäs.

”Keskustelemme?”

”Niin, keskustelemme.” Ääni muuttuu jäiseksi, katse on vieläkin pahempi. Tummasta ihosta heleinä ja kirkkaina erottuvat valkoiset silmät näyttävät eläimellisiltä. ”Vai keskustelemmeko me? Sitäkö tämä sinulle on? Sopuisaa rupattelua?”

”Anadil, minä en tiedä.” Rudi tuntee suojakuorensa rapisevan pois. Se repeää isoina lohkareina ja jättää Rudin paljaana ja pelokkaana Anadilin eteen. ”Olen miettinyt sitä myös. Minä en tiedä lainkaan, mitä tahdon tällä hetkellä.”

Anadilin jääkatse ei sula kokonaan pois. Jää säilyy pinnalla, kelluu ja lohkeilee. Anadil nyökkää hitaasti. Rudi on liian peloissaan havaitakseen Anadilin olemuksen pehmenevän hivenen. Eihän Rudilla ole koskaan ollut yhtäkään syytä pelätä. Mieli vain kehittää pelon suojatakseen asioiden todelliselta käsittelyltä.

”En ole koskaan kysynyt tällaista toiselta ihmiseltä, koska en ole osannut muodostaa tämän tasoisia ihmissuhteita”, Anadil sanoo hiljaa, ”joten kysyn nyt suoraan: olenko sinulle vain väline jotakin päämäärää varten?”

Rudi miltei haukkoo henkeään.

”Minähän kerroin sinulle, että näen sielusi alla jotakin tavattoman kaunista. Voit pitää sitä päällimmäisenä syynä.”

Anadil pudistaa päätään. Rudin vastaus on edelleen kaunis ja aiheuttaa väristyksiä kehossa, mutta se ei ole täydellinen.

”Mitä ovat syyt sen alla? Pitääkö ne repiä auki, jotta niihin pääsee käsiksi?”

”En ole varma.”

”Selvä.” Anadil vetäytyy taaksepäin, huokaisee syvään ja palauttaa vartijan ylpeän ryhdin. Sen, joka ei näytä lainkaan omalta saati oikealta hänen ohuella varrellaan. ”Emme ole valmiita käymään tätä keskustelua vielä.”

Pelko ja ärsyynnys sotkeutuvat turhaumaksi Rudin rintakehään. Kylkiluut pitävät turhautumisen tunteet sisällä, antavat niiden tahriintua musteeseen. Anadilin asenne ei ole oikeutettu. Rudi on syytön tilanteeseen, hän ei voi tuntemuksilleen mitään. Joskus sotku kadottaa värinsä, eikä sen seasta erota enää alkuperäisiä ajatuksia.

”Anadil, älä viitsi.” Rudi toistaa toisen miehen nimeä vain saadakseen yhteytensä tähän pysymään katkeamattomana.

”Minustako tämä on kiinni?”

”Me kuulostamme teini-ikäisiltä. Älä tee tätä näin, en voi itselleni mitään.” Rudi inhoaa mainita aikuisuutta edeltävän, hataran levähdystauon. Hänen sisarensa menetti henkensä ennen kuin hänen teini-ikänsä oli ohitse. Pelkän elämänvaiheen mainitseminenkin sattuu Rudiin, painaa luita vasten sisäelimiä.

”Sinä kierrät kehää”, Anadil huokaisee rikkomatta kovaa vartijan ulkokuortaan. Se pysyy hänen kerran löydettyä sen.

”Minä tiedän.” Rudi inhoaa sen myöntämistä.

”Mutta et tiedä, mitä tahdot minulta?”

”Miten minä voisin!”

”Et ole koskaan suostunut sanomaan sanaakaan täällä ollessasi. Et kenellekään paitsi minulle. Miksi otit juuri nyt sen riskin?”

Koska Anadil on kaunis. Herkkä. Muistuttaa Mienasta, tämän hymyilemättömistä kasvoista, aurinkosilmistä, raskaista silmänalusista. Rakkaudesta.

Koska Musteviittojen Rudiin jättämät haavat ovat alkaneet aueta ja kasvaa kukkia. Rudin on katkottava osa kukista ja näytettävä haavat jollekulle, ennen kuin kukat levittävät siitepölyään muihinkin.

Kukat ovat tiukassa. Vaikka Rudi riuhtoisi niitä vahvimmalla otteellaan, niiden juuret olisivat silti syvällä. Terälehdet kylmää terästä. Tiukassa ja suunnattoman kipeitä. Rudi ei saa niitä irti. Mustuneet huulet eivät muodosta selkeitä sanoja. Turhauma painaa rintaa.

”Miten voit toimia tiedostamatta, miksi teet niin?”

Rudin tumma katse on vastaus. Anadilia hävettää, että edes kysyi. Jokainen toimii joskus vailla hatarintakaan tuntemusta toiminnan takana. Kaiken ymmärtää vasta jälkeenpäin. Rudi tietää, miksi on alkanut puhua juuri nyt. Ja myös miksi puhuu juuri Anadilille. Kukat ovat vain liian tiukassa hellittääkseen otettaan.

Rautaryhti murtuu, Anadilin omat tuntemukset värittävät piirteet. Kädet hakeutuvat yläruumiille, kulmat kaartuvat hivenen. Valkoiset silmät loistavat tummilta, ymmärtäväisyyttä huokuvilta kasvoilta. Anadilin olemus muuttuu sekunneissa. Tämä istuutuu lattianrajaan. Housujen valkea kangas painuu likaisia laattoja vasten.

”Anteeksi”, Anadil kuiskaa. Hän pujottaa sormensa kaltereiden välistä, hapuilee Rudia saadakseen otteen uudelleen.

”Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää”, Rudi kuiskaa ja tarttuu tummilla sormenpäillään Anadilin käteen. Kovettunut päällinen painuu Anadilin vahvaa, turvallista ihokerrosta vasten.

”En itsekään tiedä, miksi olen kanssasi näin. En voi vaatia sinulta sitä.” Anadil nyökkää sanan näin kohdalla lomittaisia sormia kohden.

Rudi painaa päänsä alas ja puristaa Anadilin kättä kuin se olisi hänen porttinsa todellisuuteen, kiintopiste katoavan maailman ja pelon välillä. Anadil ei ymmärrä Rudin pelkoa, mutta hän ei vedä kättään pois. Se on enemmän kuin tarpeeksi Rudille.

”En uskalla ottaa suurempia riskejä, mutta silti tahdon pitää sinua kädestä”, Rudi toteaa huvittuneesti.

”Sinähän otat nytkin riskin pelkästään puhumalla. Vangit eivät ole ilmaa, he ymmärtävät, mitä tapahtuu.”

”Täällä ei ole muita Musteviittoja, ei tässä kerroksessa.” Rudi tiedostaa paljastavansa osan pelostaan. Anadil siristää silmiään vain aavistuksen. ”Sillä, mitä muut saavat tietää, ei ole mitään merkitystä.”

Rudin kovettuneet, mustat sormenpäät leikittelevät Anadilin sormilla. Anadilin kädet ovat paljon pienemmät kuin Rudin petomaisiksi muovautuneet, ohuet sormet, joista ei erota, mistä kynsi alkaa ja mihin iho loppuu. Hiljaisuus kieppuu tilassa, joku yskii kauempana käytävällä. Rudi näkee vain sormensa Anadilin omien vierellä. Kosketus pitää todellisena.

”Mitä sinä toivoisit, jos istuisit häkin tällä puolella?” Rudi kysyy yllättäen. Se ei ole pelkästään keino rauhoittua ja pakottaa keskustelua hengittämään vajailla keuhkoillaan. Rudi tahtoo aidosti tietää, miten Anadil hahmottaa maailmaa.

”Sitä samaa kuin sen tälläkin puolella. Kuumaa, vanhaa aurinkoa illalla paistamassa niskaani. Valopilkkuja pelloilla.”

Rudi hymähtää havaitessaan Anadilin viittauksen. Hymy hyytyy nopeasti, kun hän ymmärtää sanojen merkityksen. Anadil todella on vanki.

”Minä puolestani toivoisin värejä.”

Anadil kohottaa jälleen kulmiaan. Toinen kulma kohoaa luonnostaan toista korkeammalle. Rudista piirre on viehättävä.

”Mitä tahansa muuta kuin valkoista ja mustaa”, Rudi täsmentää. ”Punaista, kirkasta vihreää, keltaisen satoja sävyjä. Mitä tahansa.”

Anadilin kulmat kaartuvat eri asentoon. Rudi aistii surua nuoren miehen kasvoilta.

”En ole tainnut koskaan nähdä juuri muita värejä kuin mustaa ja valkoista”, Anadil huokaisee. ”Ikkunasta näkee maailman, mutta ikkuna vääristää. Lucastan valkeat kadut ja paperitaivas ovat kaikki ainoastaan valkoisia. En muista, miltä vihreän kuuluu näyttää. En osaa kuvitella ruohoa jalkojeni alle, en tiedä, miltä oikea musiikki kuulostaa.”

Rudi tiukentaa otettaan Anadilista.

”Ei ulkopuolella juuri värejä olekaan.”

”Eikö mitään?” Ääni sortuu. Rudi nielaisee. Hän ei kestä kuulla hetki sitten niin varman Anadilin sortuvan jälleen. Kenties kukaan ei jaksa enää pitää valheellista naamiotaan yllä.

On Rudin vuoro päästää raskas huokaisu ulos. Hän sulkee silmänsä ja kuvittelee pienen keittiön silmäluomiensa alle. Keväisten mausteiden tuoksu ilmassa, vasta pestyt ikkunat heijastamassa uutta valoa sisään. Miena istumassa keittiön nurkassa, ruoanmurusten keskellä. Kangassäkki päässään, kaksi reikää siinä. Valo häikäisee. Miena vie käden silmänreikien päälle. Maailma pimenee. Ei ole olemassakaan värejä. Vääryys on pesiytynyt kaikkialle.

”Pahoin pelkään, että maailma on kuolettanut värinsä jo ajat sitten”, Rudi sanoo äänellä, joka pakenee lattianviertä pitkin pois. ”Enää ei juuri näy ihmisiä, joilla olisi leiskuvan punaiset hiukset. On kulahtaneita, pelkistettyjä sävyjä vaatteissa, koruissa, hiuksissa...”

”Luonnossa?” Viimeinen toivo. Sen jälkeen ei olisi enää yritettävää. ”Sinähän olet kotoisin Marnasta. Millaista siellä on?”

Rudi näkee metsän, joka kohoaa hänen kotitalonsa takana. Pienet pellot junamatkalla Marnan kautta Anfarin pysäkille, josta alkaa pelkkä suunnattomien puiden maailma. Rudi kuvittelee itsensä kävelemään sinne, mullan tuoksuun, joutsenen huutoon. Miena ei ole enää siellä. Rudi ei ole enää siellä. Rudi on sellissään, turvassa Musteviitoilta, mutta ei omilta haavoiltaan. Hän puristaa Anadilin kättä niin lujaa, että epäilee satuttavansa tätä.

”Marnassa oli värejä”, Rudi kuiskaa, ”totta kai siellä oli.”

Anadil tuijottaa pitkään Rudin kättä omassaan. Hän tuijottaa niin kauan, että Rudi ymmärtää todella satuttavansa Anadilia. Rudi päästää varovasti irti, antaa lankojen katketa ja kukkien kasvaa tiukemmin kiinni haavoihin. Yhteys todellisuuteen katoaa, Rudi tuntee voivansa lipua takaisin Marnan lämpimiin iltoihin, sisarensa peitettyihin kasvoihin keittiön nurkassa.

”Maailma on silti mätä, ja me mätänemme sen mukana”, Rudi jatkaa.

”Tiedän sen. Minulla on toinenkin toive.”

On Rudin vuoro kohottaa kulmiaan.

”Tahtoisin käydä Valkoisen Variksen temppelissä, jota vanhempani hoitavat.”

Vanhempien mainitseminen muistuttaa Rudia jälleen siitä, että Anadil todella on oikea ihminen, jolla on juurensa, menneensä ja omat haavansa. Herkkyyden ja kivun takana on aitoja syitä. Rudi ei osaa kuvitella Feneritoja eteensä, hän ei muista enää, miltä heidän kasvonsa näyttävät maskien takana. Sen sijaan hän muistaa heidän sanansa siitä, että Valkoinen Varis suojaa jokaista. Lukuun ottamatta heidän omaa poikaansa, mitä ilmeisemminkin. Sanat ovat usein teräviä kuin aseet, mutta metallia hajoavaisempia.

”Uskotko sinä Valkoiseen Varikseen?”

Anadil kavahtaa aavistuksen. ”Kyseenalaistatko sinä uskoni?”

”Kyseenalaistan.” Rudin matala ääni uhkuu uhmaa.

”Minä olen uskonut Variksen johdatukseen ja suojelukseen koko ikäni.” Anadil nielee sanat siitä, kuinka monta kertaa on polvistunut jumalkuvan edessä vihansa ja surunsa sanelemana. Silti hän tahtoisi käydä temppelissä, josta hänen vanhempansa jaksavat muistuttaa. Sen loistokkaista kupolikatoista, korkeista torneista ja lauluista, joita kansa käy laulamassa Varikselle. Anadil osaa muutaman laulun ulkoa, mutta ei uskalla laulaa niitä, sillä hänen olemassaolonsa saattaisi sävelet häpeään.

”Miksi sinä uskot sellaiseen jumalaan, joka antaa sinun kärsiä?”

”Minä ansaitsen –”

”Sanakin ansaitsemisesta, ja minä katkaisen kieleni ensimmäisellä terävällä asialla, jonka löydän.” Rudi tietää, ettei löydä. Tavallisia vankeja vahditaan ankarammin. Uhkaus saa silti Anadilin kirkkaat silmät siristymään.

”Minä olen aina ollut väärä, ei sen hyväksymisessä ole mitään uutta kenellekään! Parempi ottaa tosiasiat tosina, eikä uskotella itselleen mitään kauniimpaa.” Anadil pudistaa päätään, lumihiukset heilahtelevat puolelta toiselle.

Rudi miltei haukkoo henkeään. Anadilin sanat ovat lähestulkoon peilikopioita Mienan huonoimmista päivistä. Miena saattoi alkaa syyttää Rudia hänen puolustamisestaan ja luetella syitä, joiden mukaan Valkoinen Varis oli tarkoittanut hänet pahaksi. Se kaikki oikeutti hänen vankeutensa sekä sen, ettei hän osannut riittävästi kieltä voidakseen varsinaisesti vihata itseään sanojen avulla. Ainakaan yksikään sana ei piirtänyt haavojaan häneen.

Nyt Anadil toistaa samaa kaavaa. Ihmisten kehittämää, surullista mielikuvaa puhtaudesta. Musta iho on geneettinen virhe, niin kaikki sanovat. Mustia ihmisiä ei ole luonnostaan. Jos ei ole, miksi se tekisi heistä sen väärempiä? Pahuutta ei ole kantaa mustetta käärössään, ihossaan, nielussaan, missä tahansa. Pahuutta on antaa sille valta.

Rudi muistaa jälleen, miksi näki Musteviittojen ajatuksen Alkuvariksesta, pahuuden kantajasta, lohdullisena. Se vei hetkeksi huomion muualle, kunnes levitti mustat siipensä avoimiksi. Sen jälkeen Rudi näki kokokuvan, mutta ei lainkaan värejä.

”En tahdo käydä enää yhtäkään tällaista keskustelua”, Rudi sanoo äänen kuulostaessa tukahtuneelta ynähdykseltä enemmän kuin sanoilta. ”Saat uskoa mihin tahansa kuvaan jumalasta, jos tahdot, mutta ole kiltti äläkä kuvittele olevasi ketään huonompi. Me kaikki keräämme mustetta itseemme.”

”Minä en enää ryve itsesäälissä, tiedostan vain –”

”Sinä et tiedosta mitään!”

Anadil säpsähtää, mutta ei nouse ylös. Hän ei ole koskaan kuullut Rudin kohottavan ääntään samalla tavalla. Tumma, matala ääni pysäyttää veren suonissa ja hiljentää laululinnut puissa. Joku käytävän toisessa päässä alkaa hihittää. Toinen huutaa takaisin.

”Sinä et tiedosta sitä, mitä sinun pitäisi. Et ehkä ole tämän maailman silmissä vapaa menemään ulos, mutta vika ei ole sinussa. Se on maailmassa.”

”Yksi ihminen vastaan koko maailma? Rudi, kuunteletko itseäsi?” Anadilin ilme vääristyy kivusta. Aistikkaat piirteet rytistyvät kasaan. ”Tämän tiedon tarjoaa minulle ihminen, joka tunnetaan pahuudestaan koko kansan keskuudessa. Kukaan ei edes sano sinun nimeäsi Lucastan kaduilla. Sinunlaisesi ihmisen sanako on ylin totuus?”

Heti ärtymyksen kyllästämien sanojen päästessä ulos Anadil ymmärtää, mitä on sanonut. Hän on luottanut Rudiin lähes saumattomasti heidän ontuvien keskustelujensa lomassa. Koskettanut ja itkenyt, ottanut vastaan ja antanut. Ja nyt hän kääntyy Rudia vastaan vain voidakseen perustella oman vääryytensä.

Rudin ilme on pahin. Mikään ei muutu. Nuoren miehen olemus pysyy samana. Laihat kädet hapuilevat kyynerpäitä, pää kääntyy hivenen. Ilme pysyy kovana. Anadil tuntee paniikkinsa kasvavan Rudin vain katsoessa mustilla silmillään eteenpäin ja pysyessä täysin rauhallisena. Peilityynenä.

Anadil huomaa itkun juovien piirtyvän kasvoilleen vasta, kun Rudi ojentaa toisen ohuista käsivarsistaan hänen puoleensa ja pyyhkii kovilla sormenpäillään kyyneliä pois. Ilme on yhä tunteista riisuttu, mikä saa Anadilin itkemään entistä kovemmin. Hän ei tahdo sulkea Rudia. Hän tahtoo tämän reagoivan. Luita vavisuttava huutokin on parempi kuin tyhjä katse.

”Rudi, anteeksi, anna anteeksi, minä –”

Rudi vaimentaa Anadilin vuodatuksen pelkästään nyökkäämällä hitaasti. Anadil jää vapisemaan Rudin kynnen alle. Hän inhoaa sitä versiota itsestään, joka päästi ulos loukkauksia, jotka saivat Rudin jähmettymään.

”Sinä olit oikeassa.”

Päänpudistus.

”Olit sinä. Minä en ole luotettavin lähde millekään.” Tyhjä ilme korvaantuu tyhjällä hymyllä. ”Kuvittelin vain, että tuntisit sieluni.”

Anadil päästää uuden parahduksen. ”Tunnenhan minä, en vain… Minä en ole koskaan nähnyt tarvetta puolustella olemassaoloani. Se on aina ollut väärin. Ja silti minä toivon näkeväni temppelin sekä aidon auringonvalon enkä sen jäljitelmää yläikkunassa.”

Rudi työntyy aivan lähelle kaltereita, niin lähelle, että Anadilin moraalin pitäisi kirkua. Hän yllättyy siitä, ettei enää edes ajattele sen olemassaoloa. Rudin käsi hänen omallaan on paljon tärkeämpi kuin yksikään laki. Valkoinen Varis tahtoisi hänen kokevan olonsa hyväksi edes yhdessä paikassa maailmassa. Kukaan ei koskaan kuulu minnekään, maailma muuttuu, mutta yksi sekunti voisi tuntua kodilta, jos niin haluaisi.

Anadil antaa Rudin tulla lähemmäs. Tämä painaa otsansa hetkeksi Anadilin omaa vasten. Anadil huomaa hymyilevänsä kyyneltensä lomasta. Rudi vetäytyy hieman ja antaa nopean suukon Anadilin otsalle. Huulet ovat kylmät, mutta tunne lämmin.

”Minusta tuntuu, että on aika kertoa sinulle jotakin”, Rudi sanoo. Hän ajattelee jokaista haavaa sielussaan. Hän kuvittelee märkivän, kivuliaan kokonaisuuden kasvattavan kukkiaan tiukkaan. Rihmat kietoutuvat toistensa päälle kuin yhtyvät kehot, juuret tunkeutuvat syvemmälle. Rudi ei voisi ikinä katkoa niitä. Hän ei edes aio. Hän kasvattaa niiden päälle jotakin uutta, jotakin kauniimpaa. Rudi aikoo kertoa kaiken, mitä tietää Musteviitoista.

Hän aloittaa vetämällä syvään henkeä, kuvittelemalla eteensä tien. Tie ei vie kotiin. Se veisi pois, turvallisempaan paikkaan, Anadilin odottavan sielun luo.