Tulisielu: luku 15

Luku 15: Ei enää koskaan

Ilman kylmyys iskee kasvoille yhtä pahasti kuin aiemminkin. Eli ehtii kävellä vain muutaman metrin, kun hänen ruumiinsa ilmoittaa jo olevansa jäätymispisteessä. Lasia vaatii häneltä aivan liikaa, hän ei mitenkään voi selvitä sellaisissa olosuhteissa. Ei vielä.

Sen lisäksi, että kylmyys turruttaa Elin ruumista, myös nuoren miehen mieli alkaa jäätyä yksi aivopoimu kerrallaan. Ajatus siitä, että hänellä olisi jostakin erityisestä syystä pääsy linnakkeeseen, saa hänet hetkeksi kadottamaan identiteettinsä. Ei sillä Elillä, joka pelkäsi lentämistä enemmän kuin Lasiaan joutumista, ollut elämässään mitään erityistä. Ei silläkään, joka itki, kun ei voinut tuntea kipua, jonka toisen usvastasyntyneen kädet aiheuttivat. Sillä Elillä, joka vaipui uneen Xanderin käsivarsilla, oli kenties jokin syy onneen elämässään, mutta se onni oli liian henkilökohtaista riittääkseen syyksi päästä linnakkeeseen. Miksi Kuu on halunnut hänet sinne?

Ajatuksesta seuraa vaistomainen hengenahdistus. Jälleen kerran joku muu tekee hänen puolestaan suuria päätöksiä. Edes kuolemassaan hän ei saa päättää, mihin on itse valmis. Usvastasyntynyt tai Kuu, sillä ei ole enää merkitystä, kuka päättää. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut Eli itse, ja kun hän alkaa havahtua siihen tosiasiaan, hän juoksee. Ajatusta ei pääse karkuun, vaikka Eli tunteekin risujen rikkoutuvan jalkojensa alla ja kylmien maisemien vaihtuvan toisenlaisiin kylmiin maisemiin.

Kun Eli on päässyt ensimmäiseltä metsäalueelta toiselle ja ylittänyt ensimmäisen syvänteen, hänen päähänsä syttyy ensimmäinen itsetuhoinen ajatus. Koska hän on usvastasyntynyt, hän ei voi koskaan satuttaa itseään. Silti päässä jäytävä ajatus on houkutteleva, se viettelee hänet lähemmäs keskellä sijaitsevaa syvännettä.

Entä, jos hyppäisi? Mitä äkkisyvässä on?

Ei. Ei hän voisi hypätä. Mutta mitä siitä korkeintaan voisi seurata? Tuskin kukaan todella tietää, mitä äkkisyvässä oikeastaan on. Eli ei ole koskaan ollut järin impulsiivinen, mutta äkillinen ymmärrys siitä, että tämä paikka tulee olemaan hänen ikuinen vankilansa, on liikaa kestää. Hänellä on tuntemattomasta syystä pääsy hylättyyn linnakkeeseen, mutta ketä se loppujen lopuksi hyödyttää? Niitä muita. Vanhoja, ikuisia ja siipensä menettäneitä usvastasyntyneitä, jotka puhuvat arvoituksin ja unohtavat, ettei Eli ymmärrä heitä. Aina hänen olemassaolonsa on ollut tärkeää vain jonkun muun kannalta.

Ei enää koskaan. Ajatus siitä, että täällä hän ei enää olisi olemassa ketään muuta varten, täyttää hänet ja saa kylmyyden kehossa tuntumaan siedettävämmältä. Pistely tuntuu yhtäkkiä miellyttävältä, voimaannuttavalta.

* * *

Vaikka se tuntuikin isolta ja vaaralliselta hänen sisällään, hän kykeni hengittämään

Pieniä, katkonaisia hengityksiä jokaiseen väliin

Sisälle ja ulos, sattuu sattuu SATTUU

Mutta hän oli elossa, elossa vielä sen kaiken jälkeenkin

Kenen vika se oli? Miksi se tapahtui? Miksi sisko antoi kaiken sattua?

Hän ei enää ikinä koskisi kehoonsa, se oli pilattu

Ja se oli niiden muiden vika

Vihaa vihaa vihaa, mitä muutakaan kehoon voisi enää jäädä?

* * *

Eli on lähellä reunaa. Hän muistaa, miten paha jokainen kerta oli ollut, ja miten likaiselta hänestä oli tuntunut, kun ison miehen kädet vaelsivat hänen kehollaan. Sisko oli antanut sen kaiken tapahtua, sisko oli halunnut antaa hänen niinkutsutun lennonopettajansa Iscarion satuttaa häntä. Ei Iscario ikinä opettanut lentämistä, Iscario riisui housunsa ja painoi Elin lujaa vasten seinää. Niin lujaa, että Eli kykenee tuntemaan sen vieläkin.

Se kaikki tapahtui hitaasti ja tuskallisen useasti. Ja se kaikki päätettiin Elin puolesta.

Ainoa asia, josta Eli koskaan sai päättää, oli Xanderiin rakastuminen, ja sekin tapahtui vahingossa. Eikä Liv tietenkään pitänyt siitä, Elinhän piti olla olemassa vain Iscarion mielihaluja varten. Iscarion, jolla oli isot kädet ja jota Elin isosisko rakasti naurettavan paljon.

Mutta se kaikki tapahtui Avarissa, jonne Eli ei enää koskaan mene. Se on hyvä ajatus, lupaus paremmasta. Ei enää kipua. Yksi, kaksi, Eli astuu lähemmäs reunaa. Äkkisyvä on vain sana. Hän voisi hypätä. Ei se sattuisi, hän pääsisi jonnekin, jossa kukaan ei ole koskaan käynyt. Kolme, neljä. Nytkö? Nyt. Hän ottaa askeleen reunan yli ja toivoo, että usvastasyntyneet hylätyssä linnakkeessa ymmärtävät, miksi hän ei enää koskaan halua palata heidän luokseen.