Luku 7: Silta
Tummanharmaalla käytävällä on
kapea kattoikkuna, joka sirottaa yön valkoista valoa sisään. Kuu
pääsee loistamaan, mutta kansa ei ole koskaan tyytynyt pelkästään
siihen. Mustuutta pelkäävä kansa ei osaa antautua yön pimeydelle,
koska kuvittelee yön olevan armotonta aikaa, jolloin Valkoisen
Variksen suojelus ei ylety heihin. He täyttävät katunsa ja
asuntonsa valoilla, piirtävät ympyröitä suojatakseen henkensä
seuraavaan aamuun. Joku pelkää enemmän, joku vähemmän. Harva on
täysin peloton tähdettömän yön edessä.
Inelaa kuljetetaan käytävällä
eteenpäin. Kaupungin valot kilpailevat kuun kanssa ja heittävät
kaistaleensa huoneen seinille. Valaistus on himmeä, mutta Inela
näkee sen, mitä hänen halutaan näkevän. Suurvaris pitää ohuita
sormiaan hänen olkapäällään kuljettaessaan häntä käytävällä
eteenpäin. Terävät, lintumaiset kynnet ovat painautuneet kevyesti
hänen iholleen. Inela on kiitollinen siitä, ettei ole vielä
tarpeeksi lämmintä hihattomalle mekolle. Jokin hänessä kertoo
hänelle, että sellaisilla mekoilla ei olisi vastedes merkitystä.
Hän on käynyt musteessa, nähnyt ja ymmärtänyt. Siltikään hän
ei tiedä lainkaan, miksi hän on yhä Korallitalossa.
”Katso ympärillesi”, Suurvaris
sanoo hiljaa, ”ja kerro minulle, mitä sinä näet.”
Maalauksia. Hyvin useita, kummallakin
puolella seinää. Ilmeet vaihtelevat ylpeästä täysin neutraaliin.
Yhdellekään kuvien henkilöistä ei ole maalattu hymyä valaisemaan
kapeaa käytävää. Kaikki kasvot ovat hivenen erilaisia, mutta
värit ovat samat. Vitivalkoisia hiuksia ja kalpeita kasvoja. Mustia
silmiä. Samanlaisia, kun Musteenkantajaa tarkoittaneella naisella
oli ollut.
”Minä näen Musteenkantajan”,
Inela vastaa tietäen, että jokainen kuvista on tarkoitettu
esittämään Valkoisen Variksen valittua. Ketään muuta ei kuvata
valkoisena mustilla silmillä.
Suurvaris nyökkää. Käsi pitää
hieman tiukemmin kiinni. ”Osaatko sinä kertoa minulle, miksi et
puhu monikosta, vaikka muotokuvia on useita?”
”Koska Musteenkantajia on vain
yksi.”
”Aivan.”
Suurvaris päästää irti Inelasta ja
asettuu seisomaan tätä vastapäätä. Kuunvalo leikkii tämän
pitkissä ja villeissä hiuksissa. Koko elämänsä Anfarin metsissä
kulkenut Inela näkee Suurvariksessa jotakin eläimellistä. Mies
uhkuu suurta, unohdettua voimaa, jonka voisi päästää vapaaksi
koska tahansa. Vaikutelma voimakkuudesta johtuu muustakin kuin
vahvoista käsivarsista ja pituudesta. Suurvariksen sisällä on
jotakin vahvaa, jotakin väärin käsiteltynä vaarallista.
Ja kun Suurvaris avaa suunsa, Inela
tietää, että hänen on opeteltava käyttäytymään siten, ettei
vaarallisuus pääse häkistään.
”Musteenkantajia on vain yksi, ja
silti jokaisella näistä kuvista on eri kasvot. Tiedätkö sinä,
mitä se tarkoittaa? Tiedätkö sinä, miksi sinä olet nyt täällä
etkä matkalla paikkaan, jota pidät kotinasi?”
”Minä olen täällä, koska kääröni
on tyhjä.”
”Miksi se on tyhjä?”
”Koska minä en pelkää mustetta.
Ymmärrän, että se on vain mustetta.”
Inela ei saata nähdä sitä, mutta
epäilee Suurvariksen siristävän silmiään. ”Muste ei koskaan
ole vain mustetta.”
”Se ei tahrinut minua lammessa eikä
koskaan sitä aiemminkaan.”
”Täällä sinä saat opetella, mitä
muste kansalle tarkoittaa. Se, mitä sinä itse sen koet olevan, ei
ole kansalle merkityksellistä.”
”Entä sinulle?” Inela kallistaa
päätään. ”Enhän minä olisi tässä, jos minulla olisi
tavanomainen suhtautuminen siihen.”
Suurvaris huokaisee, mutta ei käänny.
”Tulet oppimaan pian tarkasti, mitä kukakin täällä ajattelee
musteesta. Tällä hetkellä sinun tarvitsee vain sisästää, miksi
itse olet täällä.”
”Tyhjän kääröni vuoksi, johan
minä vastasin.”
”Sinä et selkeästikään ole vielä
sisäistänyt täydellisesti.”
”Kuinka olisin voinut? Minut on
käsketty ikisyvään altaaseen vailla selityksiä.”
”Mutta sinä menit sinne silti.”
”Koska sisimmässäni oli tunne,
että minun pitää.”
Kahden vahvan tahdon muodostamat äänet
kimpoilevat korkeista seinistä. Inela on aikeissa kääntyä, sillä
keskustelun luonne on alkanut käydä hänen hermoilleen. Mikä
oikeus tällä miehellä on pitää häntä täällä? Inela
kieltäytyy pelkäämästä tätä, vaikka tietää kyllä, mitä
tämä hänelle yrittää sanoa.
Inela tietää, että kaikesta
järjellisyydestä, vanhoista taruista ja legendoista huolimatta
hänelle on juuri kerrottu, että hän on Musteenkantaja. Sitä ei
voi kuulla huulilta. Se pitää lukea kunnioittavista eleistä,
altaaseen kastautumisesta ja tyhjästä kääröstä. Suurvaris on
hetken hiljaa, ja Inela valmistautuu kuulemaan vahvistuksen
ajatukselleen, jonka pitäisi kaiken mukaan olla täysi mahdottomuus.
”Sinulla on sisäisiä, vahvoja
tuntemuksia, täysin puhtaat piirteet ja musteesta tyhjä käärö.
Mistä se sinusta kielii?”
”Epätavallisuudesta”, Inela
vastaa.
”Entä kuka sinä olet, koska olet
ratkaisevalla tavalla epätavallinen?”
Inela on hiljaa, vaikka tietää
Suurvariksen toistavan kysymyksen. Tämän sanomisia ei jätetä
huomiotta.
”Kuka sinä olet?”
”Inela Kerefin, Aelta ja Vana
Kerefinin tytär. Veljeni Inahe on sinun Perijäsi. Asun Anfarin
metsässä, länsiosassa. Olen käynyt kouluni Anfarissa.”
Suurvaris ei värähdäkään.
Vaarallisuus kuplii pinnan alla, mutta Inela pitää selkänsä
suorassa ja valmistautuu toistamaan vastauksensa tarpeen vaatiessa.
”Sinä olit Inela Kerefin”,
Suurvaris sanoo hiljentäen ääntään. Se kuulostaa pehmeämmältä,
kuin valkoiselta sametilta. ”Kuka sinä olet nyt, kun olet nähnyt
kansan pahuuden musteessa? Kuka olet nyt, kun Valkoinen Varis on
sinut valinnut?”
”Minä olen Inela Kerefin.”
Suurvaris riisuu lintunaamionsa ja
paljastaa myrskyävät silmät. Valkoisessa on tuhat eri sävyä,
tuhat eri tunnetta näytettäväksi. Nyt ne kaikki säkenöivät
samaan aikaan miehen silmissä.
Tila hiljenee heidän ympärillään.
Suurvaris tarttuu Inelaa jälleen olkapäästä, tällä kertaa
huomattavasti väljemmin. Kosketus tuntuu muistutukselta siitä, että
hän voisi koska tahansa puristaa kovemmin, jos tahtoisi. Suurvaris
kuljettaa Inelan aivan kapean käytävän päähän, viimeisen
muotokuvan kohdalle. Inelan silmiltä kestää hetki hämärässä
tilassa ymmärtää, ettei viimeinen muotokuva ole muotokuva
lainkaan. Siinä ovat hänen kasvonsa, pienen peilin pinnasta
heijastuneina.
Heijastava lasi antaa Inelalle hänen
piirteensä sellaisina kuin ne nyt ovat. Pieni keho, vaalea mekko
pitsiyksityiskohtineen. Ei liikaa pitsiä, vanhemmilla ei ollut varaa
kahteen kerrokseen. Hiukset tekevät kauniita kaaria Inelan kasvojen
ympärille. Kasvot ovat vitivalkoiset, ripset kaartuvat valkeina
silmien ylle. Silmien, joita Inela ei enää tunnista omikseen. Hänen
silmänsä ovat luonnostaan vaaleansiniset, samanlaiset kuin
veljellään Inahella. Nyt kuvastin kertoo hänelle tummista
silmistä, yötä mustemmista.
Inela näkee kuvastimesta takanaan
Suurvariksen pitkän ja solakan hahmon. Tämä ei enää pidä kiinni
hänen hartioistaan. Varmuus kuvastuu ylpeiltä kasvoilta. Naamion
laskeuduttua kasvot näyttävät pelkästään kuninkaallisilta,
valossa kylpeviltä. Inela ei osaa kuvitella tilannetta, jossa
pitäisi niitä miellyttävinä.
Suurvariksen kasvoilla ei kuitenkaan
ole mitään merkitystä. Inelan omilla on. Aistikkaat, herkät
kasvot mustesilmillä. Inela tietää vastauksensa olleen väärä.
Hän ei ole enää Inela Kerefin. Inelalla on siniset silmät.
”Kuka sinä olet?” Suurvaris
kysyy. Äänestä kuulee, ettei hän kysy enää kertaakaan sen
jälkeen. Tilanne täytyy viimeistellä.
”Kerro sinä minulle”, Inela
vastaa hiljaa, ”sinä tiedät sen nyt paremmin. Minä tiedän vain,
mitä musteeseen upotettuna koin ja tyhjää paperia ojentaessani
näin. Naisen, jonka silmät olivat samanlaiset kuin minulla. Olenko
minä se nainen vai hänen seuraajansa?”
”Se nainen on nyt pelkkä kuori,
joka oli ennen sinua Musteenkantaja. Nyt sinä olet se, kenen kuvaa
kansa kumartaa iltaisin.”
”Kuinka minä voin olla? Siksikö,
ettei käärössäni ollut vuoden aikana pisaraakaan mustetta? Enhän
minä voi olla ainoa.”
Ja silti Inela tietää, että hän
on. Hän ei ole koskaan kuullut kenestäkään, jolla olisi täysin
musteeton käärö Puhdistautumisen päivänä. Edes Varikset eivät
ole kääröiltään puhtaita. Nyt Inela ymmärtää, miksi. Kaikki
ne, joiden kääröt ovat olleet puhtaita, ovat seisseet hänen
paikallaan ja tuijottaneet uusia, mustia silmiään peilistä. Heidän
valheellisista kuolinilmoituksistaan Inela on lukenut lehdestä.
Miten paljon heitä onkaan ollut.
”Tuleeko kansa lukemaan
kuolinilmoitukseni lehdestä?” Inela kysyy ääni värähtämättä.
Suurvaris nyökkää. ”Tänä päivänä me hautaamme Inela
Kerefinin. Sinä mukaanlukien saat unohtaa, että sellainen henkilö
on joskus tarkoittanut sinua. Puhtaimpana sinulla on uusi
velvollisuus edessäsi.”
”Musteenkantajia on siis aina ollut
useampia.” Toteamus, johon Inela saa vastaukseksi vaisun
nyökkäyksen.
”Sinä näit edeltäjäsi. Kuoren,
joka oli hetki sitten Musteenkantaja. Näyttikö hän sinusta
epäinhimillisen puhtaalta, Variksen valitsemalta?”
”Ei näyttänyt.”
”Täsmälleen. Siksi hänet täytyy
vaihtaa uuteen. Sinuun.”
Inela kääntyy pois peilin ääreltä.
Mustat silmät, joista hän on kuullut vain tarinoita, muuttuvat
hetki hetkeltä sietämättömimmiksi katsoa. Hän kurottaa
ymmärryksensä äärirajoille ja repii sieltä pohjaa, jolle kasata
uutta tietoaan. Sen jäsentely käy hankalaksi ajatusten risteillessä
kivuliaaseen tapaansa. Musteenkantajia ei ole vain yksi. Heidät
muovataan uudelleen niistä, jotka syntyvät tieto puhtaudesta
sisimmässään. Sellaisista kuten Inela. Heidät käytetään
ikisyvässä altaassa, jotta heidän puhtautensa todistettaisiin
ympärillä seisoville Variksille. Jumalallinen varmistus siitä,
että seuraava todella olisi kykenevä olemaan seuraava.
”Entä edelliset? Mitä heille käy?”
Inelasta on helpompaa pitää aihe maallisena. Jos hän lähtee
ajattelemaan, mitä aivan oikeasti on käynnissä, hän tietää
juurten katkeavan samantien ja tuulen riepottavan rungon matkassaan
pois.
”Senkin sinä saat tietää hyvin
pian. Kuten myös sen, millaista todella on olla Athalan
Musteenkantaja.”
”Saanko minä tavata veljeni?”
”Musteenkantajalla ei ole veljeä.”
Toteamukset saavat tyyneyden järven kuohumaan. Inelaa kylmää, kun
hän ajattelee, ettei hän saisi enää koskaan puhua itsestään
Inelana. Hän tietää sen Suurvariksen tavasta katsoa häntä.
”Aiotko sinä kertoa minulle kaiken
tästä hetkestä? Menneestä? Siitä, mikä Musteenkantaja oikein
on?”
”Aion. Sinä tulet tuskallisen
tietoiseksi siitä, mikä sinä olet ja mitä varten sinä olet
täällä.”
Se riittää. Yksikin kysymys vielä
riittäisi pyyhkimään Inelasta sen varmuuden, jolla hän
kysymyksiään esittää. Raja on vedettävä siihen, missä tuntuu
vielä kestettävältä. Inela kävelee käytävän päähän
katsellen muotokuvia mennessään. Hänen edeltäjänsä katsovat
mustilla silmillään hänen peräänsä kuin toivottaen onnea
näkymättömän sillan ylitykseen. Inela voi vain toivoa, että
silta on ehjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti