Tulisielu: prologi

Prologi: Usvastasyntyneet

Kaikki alkoi Kuusta. Kuusta, jonka hiukset olivat mustaa silkkiä ja iho valkea, valkeampi kuin hänen loputtomilta tuntuvat silmänsä. Silmistä ei koskaan heijastunut mitään, ne tuntuivat imevän kaiken itseensä. Jos niihin olisi katsonut pitkään ja suoraan, ei olisi enää katsottuaan muistanut, kuka oli. Ja kun silmät, jotka eivät heijastaneet mitään, näkivät maan ensimmäistä kertaa, kaikki oli aluillaan.

Maa oli tyhjä, täysin vailla olentoja. Vedet ja kalliot seisoivat vailla omistajaa, vailla elämää. Vain sumu kietoi kaiken huomaansa, ikään kuin se olisi suojellut maailmaa. Piti sitä hallussaan jotakin tulevaa varten.

Ja Kuu rakasti kaikkea näkemäänsä, rakasti niin paljon, ettei kyennyt pitämään itseään erossa siitä. Hänen kapeat, valkoisen valon ympäröimät sormet koskettivat usvaa sen käydessä liian houkuttelevaksi. Kosketus rikkoi tasapainon, teki sen olemattomaksi ja tuli synnyttäneeksi elämän. Elämä käveli kahdella jalalla kuten Kuukin, käveli kaikkialla siellä, missä kukaan ei aiemmin ollut kävellyt.

Elämä oli useita, se jakautui moneksi usvastasyntyneeksi olennoksi. Jokainen heistä oli luonnostaan kaunis, lähes täydellinen. Kukaan ei tuntenut virheitä, ei moraalittomuuden tuomaa julmuutta. Heidän olemassaolonsa oli täysin Kuun ansiota, ja heidän sydämensä tahtoivat miellyttää häntä tiettyyn pisteeseen asti. Niin kauan, kun Kuun luomat usvastasyntyneet eivät tunteneet kaikkea omasta luonteestaan, he pystyivät miellyttämään Kuuta ja rakastamaan tätä, kun tämä asteli heidän keskuudessaan.

Kuun rakkaus kansaansa kohtaan ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin kansan rakkaus Kuuta kohtaan. Usvastasyntyneistä oli tullut inhimillisiä, he kykenivät tuntemaan tunteita monipuolisemmin kuin luojansa. Kun he oppivat tuntemaan itsensä paremmin kuin maan, jolla he kävelivät, heillä oli yliote.

Ja Kuu erehtyi tunteissaan. Hän ei tiennyt luoneensa jotakin itseään paljon monimutkikkaampaa, ja huomasi pian rakastavansa heitä ratkaisevan erilaisella tavalla.

Kuu ei voinut jäädä heidän luokseen, sillä se olisi ajan myötä tuhonnut kansan. Heidän yhteinen elonsa maan päällä oli tullut loppuunsa. Kuu jätti maan usvastasyntyneille ja siirtyi korkealle, korkeammalle kuin kukaan aiemmin. Usvastasyntyneet saivat siivet, jotta he voisivat kurottaa korkealle ja tavata Kuun jälleen. Näin heidän eronsa ei olisi koskaan pysyvä, sillä usvastasyntyneet saattaisivat koska tahansa nähdä hänet.

Se oli Kuun toinen erehdys. Kun hän oli poissa, kansa oppi huolehtimaan itse itsestään ja tuottamaan lisää kansaa. Uudet usvastasyntyneet eivät enää tienneet Kuun olemassaolosta, ja kuunkiertojen kuluessa he unohtivat tämän olemassaolon lähes kokonaan. Kansa rakasti maataan, rakasti liikaa. Sen omistaminen kylvi julmuutta ja itsekkyyttä usvastasyntyneisiin, ja julmuus sekä itsekkyys synnyttivät kuoleman. Kuolema ei ollut lopullinen, sillä se ei ollut lähtöisin Kuusta, vaan kansasta itsestään. Siltikin kuolemalla oli kyky karistaa siivet usvastasyntyneiden selistä, ja siitä he tiesivät aikansa maassa päättyneen.

Siivet olivat heidän viimeinen yhteytensä sekä elämän lähteeseensä Kuuhun että maailmaansa. Siivetön kansa oli merkityksetöntä, he eivät kyenneet elämään samoin kuin muut. Heille oli olemassa oma todellisuus aivan maan yläpuolella, maatakin suurempi alue, jonne jokainen päätyisi aikanaan, jos eläisi julmuutta ja itsekkyyttä sydämessään. Paikan nimi oli Lasia, ja vaikka sinne päätyneet eivät kuolleetkaan lopullisesti, se vastasi usvastasyntyneille lopullista eroa Kuusta ja maailmasta.

Kuolema ei kuitenkaan ollut ainoa asia, jonka he synnyttivät keskuuteensa.

Alussa ei ollut yötä ja päivää, ei mitään erottamasta aikaa toisesta. Kaikki aika oli Kuulla, mutta usvastasyntyneiden ahneet sydämet synnyttivät taivaalle myös Auringon. Aurinko nousi suuresta kaaoksesta vain tullakseen kaikkien tuhoksi. Ja Aurinko oli oleva vastike ja kilpailija Kuulle, mahdollisuus täydelliseen tuhoutumiseen.

Epätoivoinen Kuu antoi puolet ajastaan Auringolle, jotta tasapaino pysyisi olevana. Antelias teko ahneen vastikkeeksi säilytti tasapainon maassa, mutta usvastasyntyneiden välille oli syntynyt ikuinen kuilu. He olivat jakautuneet kahteen osaan: niihin, joiden teot ja ajatukset synnyttivät Auringon, ja niihin, jotka alusta alkaen pysyivät puhtaina.

Auringon synnyttäneiden kohtalo oli Auringon sävyttämä päivä, ikuinen ero kuunvalosta, heidän elämänsä lähteestä. Sydämeltään puhtaiksi jääneet saivat jäädä kulkijoiksi yöhön, maa oli heidän etuoikeutensa.

Yön ja päivän synnyttyä maahan oli tehtävä muutoksia. Oli kehitettävä maan alle, syvimpään kohtaan kaikista, paikka jonne mennä yön vaihduttua päiväksi.

Syntyi suuri alamaailma, Marmorea, jonne toinen puolisko kansasta meni siksi aikaa, kun oli toisten vuoro olla maassa.

Eikä Aurinko ollut kauaa tyytyväinen asemaansa. Kansa pysyi yhä uskollisena Kuulle, vain kuunvalolla oli merkitystä. Aurinkoa kaikki halveksivat ja pelkäsivät, jopa päiväkulkijat, jotka olivat tuomittuja elämään auringonvalossa kaiken sen ajan, joka heille oli maassa suotu. Kauan Aurinko kesti asemaansa, kunnes yritti samaa, mitä Kuu oli vahingossa tehnyt aikoja sitten. Aurinko yritti synnyttää olentoja. Usvasta hän ei kyennyt luomaan mitään, sillä usva oli yksinomaan Kuun omistuksessa. Säteistä Aurinko sai puolestaan synnytettyä olennon, joka oli ulkomuodoltaan kuin usvastasyntynyt. Siivetkin Aurinko kykeni olennolleen antamaan, mutta ajan kuluessa hän huomasi, ettei olennosta tullut lainkaan usvastasyntyneen kaltaista. Vihasta ja julmuudesta syntynyt Aurinko kykeni synnyttämään vain jotakin sellaista, joka poikkesi ratkaisevalla tavalla muista: luotu olento kykeni satuttamaan itsensä.

Auringon luoma olento oli nimittäin saanut luonnollisen kuoleman lahjan jo syntyessään. Hän oli olemassaolevista olennoista ainoa, joka kykeni vuotamaan verta ja kuolemaan lopullisesti. Ainoa, joka tiesi, miltä kipu tuntuu.

Ja jako maassa oli pysyvä. Kansa jatkoi elämäänsä yö- ja päiväkulkijoina, ja ajan kuluessa oli olemassa vain muutamia maan alusta asti eläneitä usvastasyntyneitä. Ei ollut kuin muutama sydän, joka muisti tarkalleen tapahtumat useita, useita kuunkiertoja sitten.

Epävarmuus oli läsnä, sillä juuri kukaan ei tiennyt tapahtumien tarkkaa kulkua. Oli vain luotto siitä, että päiväkulkijat olivat miltei tuhonneet tasapainon synnyttämällä Auringon taivaalle, ja siitä hyvästä heitä vihattiin.

Epävarmuus oli heidän todellinen johtajansa. Pelkkä harhainen usko jo kerrottuun.

Ja juuri se epävarmuus on tämän tarinan kertoja.