Tulisielu: luku 1

Luku 1: Kuoleman lyhyt oppimäärä

Auringon kullankeltainen valo on laskussa, kansa alkaa liikehtiä. Zenith nojaa tummaan puuhun katsellen mustasiivellisten usvastasyntyneiden matkaa kohti ensimmäistä porttia.

Se on ensimmäinen kerta sinä päivänä, kun Zenith miettii kuolemaa. Hän miettii sitä useimmiten ensimmäistä kertaa herätessään ja joutuessaan nousemaan toisesta portista takaisin Avariin, maahan. Kohtaamaan sen välttämättömän – auringonvalon, päivän, hänen kansansa kirouksen.

Kuolema on mahdoton ajatus, siksi se viipyileekin väsyneessä mielessä useasti. Usvastasyntyneet eivät kuole, vaikka kuolemaa käytetäänkin kansan keskuudessa terminä siirtymisestä. Usvastasyntynyt voi menettää siipensä ja päätyä sen jälkeen Lasiaan, korkeimpaan ja kylmimpään alueeseen heidän maassaan. Lasiaan, jonka nimi tarkoittaa eroa.

Sillä sitähän kuoleminen heille tarkoittaa: lopullista erotusta kaikesta siitä, jolla on heidän kansalleen mitään merkitystä. Ei enää kuunvaloa missään muodossaan, ei maan muuttuvia pinnanmuotoja ja usvan suomaa turvaa. Ei mitään, mitä voisi rakastaa. Pelkkää kylmyyttä ja mustia kallioita, ajattomuutta, loputtomuutta.

Mutta ei kuolemaa. Ei varsinaista loppua. Kukaan ei koskaan lakkaa olemasta, eikä kukaan usvastasyntynyt koskaan tunne kipua.

Zenith on yrittänyt monesti tuntea kipua. Hän on lyönyt itseään kiveä vasten, raapinut kättään ja hypännyt korkealta. Se ei tee hänelle mitään. Ei pienintäkään naarmua.

Kipu ei kuitenkaan ole ajatuksen tasolla niin tärkeä Zenithille kuin kuolema. Hän on kuullut sanan niin monesti, että se on miltei jo menettänyt merkityksensä. Mitä hyötyä on kaikesta, jos se ei voi koskaan loppua? Zenith siirtää katseensa toisaalle liikkuvasta kansasta. Katseen voi pakottaa, mutta ajatuksia ei.

Kuoleman lopullisuus ei ole mahdollista, mutta hän jatkaa silti sen miettimistä. Pyörittelee ajatuksissaan jokaista herkullista yksityiskohtaa siitä, miten hän kuolisi, jos voisi. Vuotaisiko hän verta? Sattuisiko se, ja jos sattuisi, miltä kipu tuntuisi? Täyttäisikö se hänet, olisiko se miellyttävää? Zenith haluaa uskoa, että kipu hajottaa täydellisyyden. Ja Zenith vihaa täydellisyyttä. Hän inhoaa harmoniaa sisällään, inhoaa sen suomaa turvallisuutta.

Kansa on aina saanut kaiken valmiiksi: heille on tarjoiltu käytännössä ikuinen elämä sekä lähes puhdas maailma, jossa elämän viettää. Zenith ei ole koskaan osannut tuntea kiitollisuutta sellaisesta. Hänestä tuntuu pelkästään väärältä, että usvastasyntyneet pitävät Avaria omana maanaan. Sehän on käytännössä vain annettu heille.

Vielä suuremmin Zenith vihaa sitä, miten päiväkulkijoita kohdellaan. Vain muutama nykyisistä usvastasyntyneistä on ollut olemassa jo silloin, kun Aurinko syntyi heidän tuhokseen. Monikaan nykyisistä usvastasyntyneistä ei ole koskaan edes nähnyt Aurinkoa fyysisessä muodossaan, kahdella jalalla kulkevana.

Zenithin äiti on. Ja isoveli. Kain, hänen rakas isoveljensä, joka on siirtynyt Lasiaan jo useita kuunkiertoja sitten. Zenith tietää, että Lasiaan joutuu siipien karistessa kokonaan pois. Siivet lähtevät pois vain, jos usvastasyntynyt altistaa itsensä tarpeeksi pitkään itsekkyydelle ja julmuudelle sekä niiden lähisukulaisille, kuten kateudelle ja katkeruudelle.

Zenithille ei koskaan kerrottu tarkalleen, mikä karisti veljen siivet pois. Mikä teki Kainista haavoittuvan ja ajoi hänet epätoivoon.

Kevyt ote tuntuu yhtäkkiä Zenithin olkapäällä. Hän kääntyy katsomaan, ja huomaa lämpimän, tutun silmäparin. Äiti. Zenithistä on aina tuntunut hivenen erikoiselta kutsua naista äidikseen, sillä loppujen lopuksi kansa on syntynyt usvasta. Kansalle on vain annettu mahdollisuus synnyttää lisää kansaa.

Zenithin äiti näyttää lähestulkoon täysin tyttäreltään. Silmät ovat syvänvihreät, tummemmat kuin yksikään tavallisen metsän puu. Tummempaa sävyä kuin Zenithillä. Kasvot ovat kapeat ja piirteet hyvin sirot, posket täynnä pisamia toisin kuin tyttärellä. Iho on lämpimämmän värinen kuin Zenithillä, mutta yhtä kuulas. Ryppyjä ei ole, ei tietenkään. Usvastasyntyneet eivät vanhene, heidän ihonsa säilyttää kimmoisuutensa ja hohtonsa niin kauan, kun Kuu on taivaalla.

Sukulaisuuden huomaa kuitenkin parhaiten hiuksista. Liekehtivän punaiset kummallakin naisella, kuin heijastus heidän sielustaan. Zenithillä on pitkät ja vallattomat kutrit, niistä hänet tunnetaan. Kenelläkään toisella usvastasyntyneellä ei ole niin syvänpunaisia hiuksia kuin hänellä, ei edes hänen äidillään. Isoveljellä ja isälläkään ei koskaan ollut.

”Tule, on vuoronvaihdon aika”, äiti kehottaa tytärtään ja kääntyy jo lähteäkseen. Tuuli heilauttaa hänen punaisia hiuksiaan, jotka sulautuvat punaisiin puihin ja himmenevään auringonvaloon. Tässä osassa Avaria on aina punaista. On ollut Auringon syntymästä lähtien, ja tulee aina olemaankin. Auringon syntymä myrkytti osan Avaria, muutti sen punaiseksi alueeksi, jonne kuunvalo ei pääse kunnolla. Kansa ei saa yhtä suuresti elinvoimaansa punaisesta alueesta, ja Zenithiä lukuunottamatta kaikki välttävät siellä olemista.

”Aurinko ei ole vielä kokonaisuudessaan laskenut”, Zenith huomauttaa, mutta nousee siivilleen siitäkin huolimatta. Hänen siipensä ovat mustat, kuten kaikilla päiväkulkijoilla, mutta huomattavasti normaaleja siipiä pienemmät.

”Meidän on silti hyvä olla ensimmäisellä portilla ajoissa, jotta ehdimme pois heidän tieltään”, äiti sanoo lentäessään edellä.

Heidän. Äiti sanoo aina ”he”, erottaa yhdellä pienellä sanalla kansan toisesta. Kansan, jonka kuuluisi olla yhtä. Zenith tuntee raivon nousevan kehossaan, hän huomaa, miten pieninkin ruumiinosa alkaa jännittyä. Hän räpyttelee siipiään nopeammin, jotta saa pistelevän tunteen katoamaan.

Heidän päästessä ensimmäiselle portille Aurinko on jo laskenut, ja Kuu tekee nousuaan. Äidillä tuntuu olevan kiire, sillä hän ei tahdo olla maan pinnalla silloin, kun Kuu on jo noussut. Zenith on jokaisella kerralla esittänyt yksinkertaisen kysymyksen: Miksi? Ja jokaisella kerralla äiti on vastannut, ettei kuunvalo kuulu heille, sillä he ovat tehneet väärin. Sen takia siitä ei kuuluisi edes keskustella, tosiasiat tulee vain hyväksyä. Tosiasiat, jotka leijuvat heidän ympärillään yhtä epävarmoina kuin valhe.

Kun Zenith lentää portista alas Marmoreaan – alamaailmaan, kansan väliaikaiseksi kodiksi rakennettuun pieneen valtakuntaan – hän näkee yökulkijoita, jotka nousevat ylös Avariin. Portteja on kolme, ja jokainen niistä on vain suuri aukko, josta lentää ylös tai alas.

Yökulkijat käyttävät useimmiten toista porttia, mutta tänään muutama heistä on tullut ensimmäiselle. Zenith huomaa, miten äiti katsoo heitä kuin he olisivat toisesta maailmasta, täysin eri olentoja kuin hän ja Zenith. Kylmät väreet löytävät tiensä Zenithin selkään, kun hän ymmärtää, että jokaisen päiväkulkijan tulisi ajatella niin. Myös hänen.