Tulisielu: luku 2

Luku 2: Surusilmät

Usvapolulla Xanderia vastaan kävelee nainen, jolla on syvä katse. Syvä, mutta satutettu. Naisella on tuskin ollenkaan vaatteita yllään, ainoastaan muutama silkkinen kangas peittämässä kriittisimpiä alueita. Xander erehtyy katsomaan naista tarkemmin, ja huomaa oitis syyn poissaolevaan katseeseen: naisella ei ole siipiä. Kuolemaantuomittu, menetetty. Xander ei tunne sääliä, hän näkee naisessa ainoastaan velvollisuutensa saattajana. Xander on nimittäin ainoa, joka saa kuljettaa siivettömiä Lasiaan. Hänelle on myönnetty se tehtävä jo useita satoja kuunkiertoja sitten, ja hän on suorittanut tehtäväänsä uskollisesti, mutta pakotettuna. Tottumuksen uuvuttamana.

Lähiaikoina siivettömiä ei ole juuri tullut hänen luokseen, ainoastaan muutama toivonsa täysin menettänyt päiväkulkija. Tämä nainen on kuitenkin yökulkija kuten Xanderkin, usvastasyntyneiden ylempää lajia. Kun naista katsoo tarkemmin, huomaa valon kadonneen tämän kasvoilta. Hänen silmänsä verestävät, posket ovat lommoilla. Hän on ensimmäinen siivetön aikoihin, joka näyttää jo ennen Lasiaan menemistä kylmältä ja kuolleelta.

”Vie minut”, nainen saa kuiskatuksi piinatulla, katkonaisella äänellä. Xander nyökkää vastaukseksi ja viittoo naista lähemmäs. Hänellä ei ole muuta keinoa viedä siivettömiä viittä kilometriä korkeammalle kuin omat, vahvat käsivartensa.

Nainen asettuu hivenen vastahakoisesti Xanderin otteeseen. Hän värähtää hieman, kun Xander tiukentaa otettaan, jottei nainen tipu.

Lentoon lähdetään nopeasti. Xander on nopea lentäjä, sillä hänen suuret ja voimakkaat siipensä ovat tottuneet lentämiseen. Siltikin hän hidastaa vauhtia heidän noustessaan ilmaan, sillä hän tietää, että jokainen siivetön tahtoo tarkkailla Avaria vielä. Painaa mieleensä jokaisen yksityiskohdan rakastamastaan maasta, sillä hetket Xanderin otteissa ovat heidän viimeisiä hetkiään Avarissa.

Nainen ei kuitenkaan luo silmäystäkään Avariin. Vaitonaisena virtaava usvapolkua reunustava joki jää huomiotta, samoin kuunvalossa hopeiseina kimaltava usvajärvi. Nainen pysyy vaiti, hän on jo käynyt hyvästit läpi mielessään. Hänen ei tarvitse nähdä maailmasta enää mitään ennen kuin siirtyy seuraavaan.

* * *

Lasiaan saavutaan korkean vuoriston kautta. Xander ei koskaan jätä ketään vuoristoon, vaikka tietää osan siivettömistä asuvan siellä. Silti Xander kuljettaa naisen koko ovaalinmuotoista Lasiaa kiertävän vuoristoalueen sisäpuolelle, kivikkoiseen ja harvaan metsään. Kun he laskeutuvat maahan, Xander huomaa naisen katseesta, ettei hänen näkemänsä ole ollut se, mitä hän on odottanut jokaisen usvastasyntyneen viimeiseltä kodilta.

Yllätyksekseen Xander tuntee pienen piston katsellessaan naisen surun täyttämää olemusta. Aivan kuin tämä olisi hajonnut pieniksi palasiksi vain muutamissa sekunneissa, pelkästään sen vuoksi, mitä hänen silmänsä näkevät. Nainen katsoo ympärilleen, muttei näe muuta kuin harmaan- ja sinisenkirjavia puita sekä toisella puolellaan vuoristoksi kohoavan maan. Näky on jylhä. Avarissa ei ole vuoristoja, kaikki pinnanmuodot ovat tasaisia kolmea alamaailmaan laskevaa porttia lukuunottamatta. Kaikki Lasiassa on uutta.

”En voi”, nainen kuiskaa katseen siirtyessä vauhkona vuoristosta metsään. ”Ei.”

”On pakko”, Xander sanoo, sillä ei keksi muutakaan. Yksikään sana ei voi lohduttaa siivetöntä olentoa, joka tietää olevansa täällä lopun kaikesta olevasta ajasta. Ikuisuuden.

”On niin kylmä”, nainen sopertaa kietoen kangasriepua tiukemmin ylleen. ”Onko se totta, mitä tämän... tämän paikan kylmyydestä sanotaan?” Nainen välttää tietoisesti käyttämästä Lasiasta sen nimeä. Aivan kuin nimen sanomatta jättäminen tekisi paikasta vähemmän todellisen.

”On”, Xander sanoo tuntematta enää sympatiaa, ”tämä paikka on jätetty täysin Kuun voimien ulkopuolelle. Tänne ei pääse kuunvaloa, täällä mikään ei enää lämmitä tai valaise. Se on kansamme rangaistus siitä, että julmuus karistaa siipemme pois. Emme voi sille mitään.”

Nainen värähtää kuullessaan Xanderin vastauksen, mutta tyytyy vastaamaan vain pienellä nyökkäyksellä. Hänen vielä Avarissa niin valmistautunut olemuksensa on karissut pois, nyt satutetuissa silmissä näkyy pelkkää tyhjyyttä. Xander ei tohdi katsoa naiseen enää kauempaa, sillä hän näkee tässä vain sen, mitä tästä on tuleva. Xander on tehnyt työtään siivettömien saattajana tarpeeksi kauan tietääkseen, miltä he kaikki näyttivät ensimmäisten kuunkiertojen kuluessa. Jokaisella käyntikerrallaan Lasiassa Xander näkee jonkun, joka on viettänyt kylmässä maailmassa tarpeeksi kauan aikaa oppiakseen sen luonteen. Kylmän, kansan omasta julmuudesta syntyneen luonteen.

”Sinä tarvitset pienen opastuksen Lasian maastoon, ennen kuin voin jättää sinut tänne lopullisesti”, Xander sanoo naiselle, vaikka näkee tämän katseesta, ettei tämä enää kuuntele. ”Lasia on ovaalin muotoinen, ja tätä suurta, kylmää ovaalia reunustavat korkea vuoret. Älä mene sinne. Älä koskaan.” Xander vilkaisee vuoriin päin ikään kuin muistuttaakseen itseään, miksi vuoret eivät ole turvallisia. ”Vuorilla on hylätty linnoitus. Sinne meneminen on viimeinen asia, joka kannattaa täällä tehdä. Kuuletko sinä?”

”Hylätty linnoitus”, nainen mutisee silmät kiinnittyneenä jonnekin, jota Xander ei voi nähdä.

”Tämä metsä kiertää vuoristoa, ja metsän jälkeen on syvää. Hyvin syvää. Maa tippuu alas, niin alas, ettet näkisi pohjaa.”

”Voiko syvää ylittää?” ensimmäistä kertaa nainen nostaa katseensa katsoakseen Xanderia. Hän ei voi nähdä miehen kasvoja, sillä tämä on peittänyt ne suurilla, mustilla laseilla ja naamiolla. Kukaan ei ole nähnyt useisiin kuunkiertoihin Xanderin todellisia kasvoja.

”Syvän yli on tehty kaksi siltaa, joiden yli pääsee toiselle metsäalueelle.” Xander pitää pienen tauon ja odottaa, että nainen prosessoi tietoa. ”Tärkein asia, joka sinun tulee muistaa, on Lasian keskellä oleva äkkisyvä. Älä mene sinne, sinä et koskaan voi olla varma, mihin se loppuu.”

Nainen nyökyttelee Xanderin kertoessa vielä muutamia seikkoja Lasiasta. Hänen kiinnostuksensa on kadonnut jo aikoja sitten. Kun Xander avaa siipensä paljastaen aikomuksensa lähteä, naisen katse kiinnittyy jälleen todellisuuteen ja löytää ajan ja paikan.

”Ovatko muutkin kuolleet täällä?” hän kysyy tyhjällä äänellä.

Xander miltei puuttuu sanan ”kuollut” käyttöön, mutta toteaa lopulta, ettei yksi sana paina enää tässä vaiheessa juurikaan. ”Ovat he. Me kaikki olemme täällä joskus.”

Nainen pudista päätään ja hymyilee. Hymy näyttää epäsopivalta hänen kalvakoilla kasvoillaan. ”Ei Ogre ole koskaan täällä”, hän vastaa äänellä, jota sävyttää joko ylpeys tai katkeruus. Xander ei osaa sanoa varmaksi, kumpi tuntemus on kyseessä.

Ogre. Tietenkin nainen älyää mainita nimeltä Ogren juuri tällaisessa hetkessä. Ogre on yökulkijoista rakastetuin, yksi ensimmäisistä usvastasyntyneistä. Ainoa, joka on selvinnyt useita tuhansia kuunkiertoja menettämättä tuskin sulkaakaan siivistään. Puhdas ja kaunis, täysin virheetön olento. Xander ei ole vielä koskaan tavannut ketään, joka ei olisi rakastanut tätä kaunista olentoa johtajanaan. Sillä johtajana häntä pidetään, hän on ainoa, joka saa antaa usvastasyntyneille käskyjä. Ogre ensimmäinen, usvastasyntyneistä loistokkain. Henkilö, joka saa yksin käydä Kuun temppelissä kirkkaimpina öinä. Kansan keskuudessa kerrotaan myyttiä siitä, että Kuu tapaa häntä joskus henkilökohtaisesti.

Ja siltikään Xander ei tahdo kuulla hänen nimeään naisen suusta tässä tilanteessa. Xander nyökkää surusilmäiselle naiselle ja kohoaa siivilleen.