keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Tulisielu: epilogi


Epilogi: Zenith

Joskus epäoikeudenmukaisuuden keskelle on tehtävä reittinsä, jos aikoo selviytyä sen runtelun alla. Se ei jätä kuin kaksi vaihtoehtoa. Murskaudu tai taistele. Kumman tahansa valitseekin, voi valmistautua matkaan, joka kestää kauemmin kuin kenellekään olisi toivottavaa. Jos on olemassa epäkohtia, niille on olemassa myös ratkaisut. Tarvitaan vain riittävästi tahtoa tekemään järkeä ajan muovaamiin käsityksiin.

Tahdonvoima ei ole vain sana, sillä on suurempi merkitys maailmankaikkeudessa kuin uskoisi. Sen avulla pystyy raivaamaan reittinsä epäoikeudenmukaisuuden ja valheiden läpi. Kauan se kestää, ja maailma yrittää kaikkensa kylmettääkseen tulisen tahdon, tehdäkseen siitä orjansa.

Osa olemaan luoduista olennoista syntyy luontaisen tulitahdon kanssa. Sellaista tahtoa ei kukaan sammuta, se palaa syvällä sielussa punaisena ja vahvana. Se kuljettaa elämäntilanteesta toiseen ja tekee niistä kaikista omansa alistamatta niitä. Sellaisella tahdolla on oma paikkansa ja oma aikansa.

Zenithin tahto on löytänyt maailmaan jo kaiken sen, mitä alunalkaen etsikin. Epäkohtia ei saa korjattua suoraan, niitä pitää lähestyä viistosti. Siltikään ne eivät parane kunnolla, mutta ne ovat jo paremmin kuin alunperin. Tai vähintään erilaiset. Erilainen tilanne voi tuntua turvallisemmalta kuin alkuperäinen, epätoivon mustaama lähtökohta.

Zenith seisoo auringonnousun hetkellä punaisen järven rannalla, liottaa tavalliseen tapaansa jalkojaan sen tummassa vedessä ja odottaa ensimmäisten säteiden lämmintä kosketusta ihollaan. Se saa hänet tuntemaan itsensä eläväksi, vaikka hän on ensi kertaa kuolevainen. Se piirtää hänen rajansa maailmaan, juurruttaa hetkeen.

Kuolevaisuus on kaikkine muotoineen ollut tavoittelemisen arvoista. Unelmien käydessä toteen on aina olemassa muutaman, pelottavan prosentin mahdollisuus epäonnistumiseen. Zenithin unelma on toteutunut lähes täydellisenä. Kenties hivenen erilaisena kuin hän oli alun perin ajatellut. Mutta kuten todettua, erilaisuus toimii vain yhtenä uutena porttina maailmaan.

Zenithille kuolevaisuus on sitä, kun hän juostessaan raapaisee kätensä puunoksaan ja tuntee verisuonet sisällään. Näkee kivun kirjaimellisen tuotoksen, syvänpunaisen veren valuvan kädeltään maahan ja tahrivan sen. Kipu ei ole enää vain satunnaisia kuvioita jonkun toisen käsivarsilla, nyt se on kirjaimellista hänen omassa kehossaan. Taas yksi uusi asia piirtämään rajoja, määrittelemään olemassaoloa.

Kipu täyttää mielen, räjäyttää sen ruusunpunallaan ja saa kaiken tuntumaan merkitykselliseltä. Hän ei ole ikuinen, kipu muistuttaa häntä elämän rajallisuudesta. Olisiko se seuraava kivi, seuraava mutka jokapäiväisessä polussa, joka veisi hänen elämänsä? Ja olisiko kuoleman hetki tajunnan räjäyttävä euforia vai pelkästään yksi, pimenevä sekunti? Kihelmöinti ruumiissa odottaa kuoleman hetkeä innolla, uuden ja ihmeellisen tutkiminen on istutettu uteliaaseen sieluun.

Kuolevaisuus on hänelle myös sitä, kun hän saa rakastaa tietäen, ettei se ole ikuista. Halu ja rakkaus tuntuvat hänen sydämessään nyt, mutta eivät kenties enää huomenna. Väliaikaisuus on ihana sana, se antaa kaikelle rajattomat mahdollisuudet.

Hän on osannut jopa kertoa Niarille, miten tunne hänen elämässään vaikuttaa. ”Sanotaan, että yksilön tulisi odottaa, kunnes hänen rakkautensa vanhenee. Vasta silloin sen todellinen luonne tulee näkyviin. Mutta minun rakkauteni on tässä ja nyt, täysin ulottuvillasi.” Niar on hyväksynyt Zenithin rakkauden luonteen, ja Zenith kokee senkin tunteen yhdeksi kauniiksi osaksi hänen rakasta kuolevaisuuttaan.

Vaikka kuolevaisuus on vienyt Zenithiltä hänen rakastamansa veljen, hän osaa suhtautua siihen kunnioituksella. Hän on kuullut Lasiasta takaisin Avariin saapuneelta kansalta kaiken tarpeellisen Kainin kuolemasta, ja kykenee jo kohtaamaan kuoleman kasvokkain. Kättelemään, katsomaan sitä sen kirkkaisiin silmiin ja sanomaan, että hyvä on, sinä varmasti tiedät, mitä teet. Kuolevaisuus ei ole se, joka sattuu ja riepottelee. Menetys on.

Kuolevaisuus näkyy myös ympäristössä. Lehdet ovat yhä punaisella alueella punaisia ja muualla vihreitä, mutta nyt ne myös tippuvat säännöllisin väliajoin puista ja osaavat uusiutua. Maailma tiedostaa, ettei sekään ole ikuinen. Se on tullut sinuiksi kuolevaisuutensa kanssa. Kun Zenith kävelee joen vierestä kulkevaa polkua, hän huomaa joen virtaavan paljon nopeammin kuin koskaan Kuun kuolemattomuuden aikoina. Kuolevaisuuden täytyy sopia joellekin, sillä se kiirehtii elämään ainoaa elämäänsä.

Pelkoa Zenith ei tunne. Hänen sydäntään ei ole veistetty tuntemaan sitä tunnetta, sen muut usvastasyntyneet ovat saaneet kokea hänen puolestaan. Mikään ajatus kuolemassa ei pelota Zenithiä, sillä se tuntuisi samalta kuin itsensä elämän pelkääminen. Niin käsi kädessä, niin täsmällisen lähekkäin elämä ja kuolema kävelevät. Ne ovat erottamattomissa toisistaan, yhdeksi aineeksi muovautuneessa seoksessa, josta ei voisi ottaa toista pois tuhoamatta myös toista. Zenithille merkityksekkyys elämässä on juuri tietoisuudessa siitä, ettei se tule olemaan ikuista.

Ja ennen kaikkea kuolevaisuus hivelee Zenithiä silloin, kun Auringon ensisäteet nousevat täysin mustan maailman ylle. Sillä hetkellä kaikki muu lakkaa hetkeksi hengittämästä, vain veri hänen suonissaan kulkee virtaavan joen lailla ja tekee hänestä elävän olennon. Kaikki elämässä on upeaa, kaikki arvostettavaa ja niin kertakaikkisen väliaikaista.

Zenith nousee seisomaan ja tuntee Auringon lämmön kasvoillaan. Hän tulee kuolemaan vielä tämän saman Auringon alle, mutta sillä ei ole juuri nyt merkitystä. Hän on enemmän elossa kuin koskaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti