Epilogi:
Zenith
Joskus
epäoikeudenmukaisuuden keskelle on tehtävä reittinsä, jos aikoo
selviytyä sen runtelun alla. Se ei jätä kuin kaksi vaihtoehtoa.
Murskaudu tai taistele. Kumman tahansa valitseekin, voi valmistautua
matkaan, joka kestää kauemmin kuin kenellekään olisi toivottavaa.
Jos on olemassa epäkohtia, niille on olemassa myös ratkaisut.
Tarvitaan vain riittävästi tahtoa tekemään järkeä ajan
muovaamiin käsityksiin.
Tahdonvoima
ei ole vain sana, sillä on suurempi merkitys maailmankaikkeudessa
kuin uskoisi. Sen avulla pystyy raivaamaan reittinsä
epäoikeudenmukaisuuden ja valheiden läpi. Kauan se kestää,
ja maailma yrittää kaikkensa kylmettääkseen tulisen tahdon,
tehdäkseen siitä orjansa.
Osa
olemaan luoduista olennoista syntyy luontaisen tulitahdon kanssa.
Sellaista tahtoa ei kukaan sammuta, se palaa syvällä sielussa
punaisena ja vahvana. Se kuljettaa elämäntilanteesta toiseen ja
tekee niistä kaikista omansa alistamatta niitä. Sellaisella
tahdolla on oma paikkansa ja oma aikansa.
Zenithin
tahto on löytänyt
maailmaan jo kaiken sen,
mitä alunalkaen etsikin. Epäkohtia ei saa korjattua suoraan, niitä
pitää lähestyä viistosti. Siltikään ne eivät parane kunnolla,
mutta ne ovat
jo
paremmin kuin alunperin. Tai vähintään erilaiset. Erilainen
tilanne voi tuntua turvallisemmalta kuin alkuperäinen, epätoivon
mustaama lähtökohta.
Zenith
seisoo auringonnousun hetkellä punaisen järven rannalla, liottaa
tavalliseen tapaansa jalkojaan sen tummassa vedessä ja odottaa
ensimmäisten säteiden lämmintä kosketusta ihollaan. Se saa hänet
tuntemaan itsensä eläväksi, vaikka hän on ensi kertaa
kuolevainen. Se piirtää hänen rajansa maailmaan, juurruttaa
hetkeen.
Kuolevaisuus
on kaikkine muotoineen ollut tavoittelemisen arvoista. Unelmien
käydessä toteen on aina olemassa muutaman, pelottavan prosentin
mahdollisuus epäonnistumiseen. Zenithin unelma on toteutunut lähes
täydellisenä. Kenties hivenen erilaisena kuin hän
oli alun perin ajatellut.
Mutta kuten todettua, erilaisuus toimii vain yhtenä uutena porttina
maailmaan.
Zenithille
kuolevaisuus on sitä, kun hän juostessaan raapaisee kätensä
puunoksaan ja tuntee verisuonet sisällään. Näkee kivun
kirjaimellisen tuotoksen, syvänpunaisen veren valuvan kädeltään
maahan ja tahrivan sen. Kipu ei ole enää vain satunnaisia kuvioita
jonkun toisen käsivarsilla, nyt se on kirjaimellista hänen omassa
kehossaan. Taas yksi uusi asia piirtämään rajoja, määrittelemään
olemassaoloa.
Kipu
täyttää mielen, räjäyttää sen ruusunpunallaan ja saa kaiken
tuntumaan merkitykselliseltä. Hän ei ole ikuinen, kipu muistuttaa
häntä elämän rajallisuudesta. Olisiko se seuraava kivi, seuraava
mutka jokapäiväisessä polussa, joka veisi hänen elämänsä? Ja
olisiko kuoleman hetki tajunnan räjäyttävä euforia vai pelkästään
yksi, pimenevä sekunti? Kihelmöinti ruumiissa odottaa kuoleman
hetkeä innolla, uuden ja ihmeellisen tutkiminen on istutettu
uteliaaseen sieluun.
Kuolevaisuus
on hänelle myös sitä, kun hän saa rakastaa tietäen, ettei se ole
ikuista. Halu ja rakkaus tuntuvat hänen sydämessään nyt, mutta
eivät kenties enää huomenna. Väliaikaisuus on ihana sana, se
antaa kaikelle rajattomat mahdollisuudet.
Hän
on osannut jopa kertoa Niarille, miten tunne hänen elämässään
vaikuttaa. ”Sanotaan, että yksilön tulisi odottaa, kunnes hänen
rakkautensa vanhenee. Vasta silloin sen todellinen luonne tulee
näkyviin. Mutta minun rakkauteni on tässä ja nyt, täysin
ulottuvillasi.” Niar on hyväksynyt Zenithin rakkauden luonteen, ja
Zenith kokee senkin tunteen yhdeksi kauniiksi osaksi hänen rakasta
kuolevaisuuttaan.
Vaikka
kuolevaisuus on vienyt Zenithiltä hänen rakastamansa veljen, hän
osaa suhtautua siihen kunnioituksella. Hän
on kuullut Lasiasta takaisin Avariin saapuneelta kansalta kaiken
tarpeellisen Kainin kuolemasta, ja kykenee jo kohtaamaan kuoleman
kasvokkain. Kättelemään, katsomaan sitä sen kirkkaisiin silmiin
ja sanomaan, että hyvä on, sinä varmasti tiedät, mitä teet.
Kuolevaisuus
ei ole se, joka sattuu ja riepottelee. Menetys on.
Kuolevaisuus
näkyy myös ympäristössä. Lehdet ovat yhä punaisella alueella
punaisia ja muualla vihreitä, mutta nyt ne myös tippuvat
säännöllisin väliajoin puista ja osaavat uusiutua. Maailma
tiedostaa, ettei sekään
ole ikuinen. Se on tullut sinuiksi kuolevaisuutensa kanssa. Kun
Zenith kävelee joen vierestä kulkevaa polkua, hän huomaa joen
virtaavan paljon nopeammin kuin koskaan Kuun kuolemattomuuden
aikoina. Kuolevaisuuden täytyy sopia joellekin, sillä se kiirehtii
elämään ainoaa elämäänsä.
Pelkoa
Zenith ei tunne. Hänen sydäntään ei ole veistetty tuntemaan sitä
tunnetta, sen muut usvastasyntyneet ovat saaneet kokea hänen
puolestaan. Mikään ajatus kuolemassa ei pelota Zenithiä, sillä se
tuntuisi samalta kuin itsensä elämän pelkääminen. Niin käsi
kädessä, niin täsmällisen lähekkäin elämä ja kuolema
kävelevät. Ne ovat erottamattomissa toisistaan, yhdeksi aineeksi
muovautuneessa seoksessa, josta ei voisi ottaa toista pois tuhoamatta
myös toista. Zenithille
merkityksekkyys elämässä on juuri tietoisuudessa siitä, ettei se
tule olemaan ikuista.
Ja
ennen kaikkea kuolevaisuus
hivelee
Zenithiä silloin, kun Auringon ensisäteet nousevat täysin mustan
maailman ylle. Sillä hetkellä kaikki muu lakkaa hetkeksi
hengittämästä, vain veri hänen suonissaan kulkee virtaavan joen
lailla ja tekee hänestä elävän olennon. Kaikki elämässä on
upeaa, kaikki arvostettavaa ja niin kertakaikkisen väliaikaista.
Zenith
nousee seisomaan ja tuntee Auringon lämmön kasvoillaan. Hän tulee
kuolemaan vielä tämän saman Auringon alle, mutta sillä ei ole
juuri nyt merkitystä. Hän on enemmän elossa kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti