Musteenkantaja: luku 24

Luku 24: Valkoiset siivenkärjet

Aurinko värittää risteilevät kadut oranssinpunaansa. Ilta laskeutuu, kauneus tiivistyy tanssiviksi hyönteisiksi auringonlaskua vasten. Torilla myydään kukkasia, ne ovat jo päässeet kasvamaan talven jälkeen. Osa kukista kasvaa toisia nopeammin. Olisi ihanaa sanoa, että ne ovat kaikki yhtä kauniita. Tosiasiassa kauneimmat ovat vasta tulossa, kesä säästelee voimiaan. Aurinko ei puhkaise nuppuja vielä.

Maailma on silti kauneinta, mitä Anadil on nähnyt. Ihmiset ja kiire, kukat ja katusoittajien hymyt. Varikset eivät arvosta niitä, jotka jättäytyvät torinkulmalle soittamaan, mutta kansa arvostaa, vaikkei sitä myönnäkään kolikoiden muodossa. Joskus pelkkä hymy riittää. Anadil hymyilee ensimmäistä kertaa aikoihin sydämestään.

Aurinko laskee talojen taa, jostain kuuluu höyryjunan kitisevä ääni. Ihmiset lähtevät taas pois. Sanotaan, että jokainen tie johtaa jonnekin. Tai vie jostakin pois. Jokaisella on oma syynsä astua junaan. Anadil istuutuu pienelle penkille ja kuuntelee huuliharpun onnellista sointia. Hän sulkee silmänsä ja antaa auringon viimeisten säteiden tanssia kehollaan.

Kun silmät on kerran suljettu, mikään ei palaa. Kukkien tuoksu lipuu kauemmas, ulottumattomiin.Todellisuus palauttaa Anadilin omaan sänkyynsä. Unen kuvat leikkivät vielä avattujen silmäluomien takana. Päässä soi melodia, jota ei ole olemassakaan. Osaisipa Anadil soittaa sen pois.

Oikeasti kaikki se, mitä Anadil useimmiten näkee unissaan, perustuu pelkästään siihen, mitä hänelle on kerrottu. Tai siihen, mitä Ietan ja Korallitalon ikkunoista näkee. Vankien satunnaisiin henkäyksiin, kaipuuseen oikeasta maailmasta. Anadil ei ole nähnyt yhtäkään katusoittajaa omin silmin, ei katsellut auringon laskevan talojen taakse sumuun, maailman toiselle puolen. Anadilin todellisuus ei rajoitu Athalan rajoihin, vaan Ietan oveen, häpeän ehdottomiin päätepysäkkeihin. Ikkunoihin, jotka ovat liian suuria, jotta niiden eteen uskaltaisi kävellä ilman peittäviä vaatteita. Pienikin näkyvä ihokaistale ajaisi tuhoon.

Anadil nousee sängystään ja pukee työvaatteensa ylleen. Hänen vetäessään pitkiä, valkoisia housuja ylleen hän huomaa ajattelevansa unensa todellista tuntua. Pitkään aikaan hänen alitajuntansa ei ole tarjonnut hänelle yhtä selkeää mielikuvaa ulkomaailmasta. Unelmaksikin sitä voisi kutsua, ellei tietäisi, että se on täysin mahdoton. Tai kenties mahdottomuus ei tee unelmasta jotakin muuta, vaan muuttaa sen pelkästään surulliseksi.

Töihinsä valmis Anadil tietää, että hänellä on tänään Rudin kerros vartioitavanaan. Ajatus kipristelee kehossa, kädet vääntelehtivät. Anadil kävelee portaat reippaasti alas yhteen Ietan monista kerroksista. Vartijoiden kokouksia tai kouluttautumisia ei ole tarvittu aikoihin, joten Anadil vain astelee kohti lasisiltaa ja Korallitaloa. Matkalla yksi Variksista kävelee häntä vastaan, ja hän nyökkää tälle kohteliaasti. Varis kävelee katsomatta hänen ohitseen. Olkapäät hipaisevat toisiaan, Anadil säpsähtää kosketuksen voimasta ja pyytää anteeksi ennen kuin on ehtinyt kunnolla ajatella.

Variksen suu vääntyy irveeseen. Sen verran nokkamaskin takaa kykenee havaitsemaan.

”Mitä sinä kuvittelet tekeväsi, kun kävelet noin? Etkö sinä tiedä paikkaasi jo tarpeeksi hyvin?” mies sähähtää. Anadil nyökkää nöyrästi.

”Pahoitteluni, herra Aele. Tämä ei tule toistumaan”, Anadil sanoo ja toivoo, että tunnistaa miehen oikein. Väärän nimen lausuminen ei suoranaisesti parantaisi tilannetta.

”Ei tietenkään tule”, mies sanoo. Äänteet vääntyvät kokonaisuudeksi, jota Anadil kutsuu inhoksi. Siksi ensimmäiseksi tunteeksi, joka syntyy, kun häntä katsoo. ”Jos kuka tahansa täällä kyllästyy katselemaan kaltaistasi musteturkkia, sanakin sinun vanhemmillesi ja lennät mullan alle.”

Suora tappouhkaus. Sellaisia kuulee harvoin, varsinkaan Variksien suusta. Varikset säilyttävät arvovaltansa viimeiseen pisteeseen asti, luopuvat seesteisestä olemuksestaan vasta pakon vaatiessa. Anadil ei ole aikoihin nähnyt yhdenkään ihmisen Ietassa laskevan arvokkuutensa tasoa vain voidakseen halventaa häntä. Monikaan täällä ei pidä häntä sen arvoisena. Tämän miehen vihan täytyy olla riittävän suurta. Tai pelon. Miten Rudi olikaan sanonut? Vihan takana on aina pelkoa. Tietämättömyyttä.

Anadil vain nyökkää. Kääntää selkänsä ja kuvittelee polttavien sanojen jälkeenkin voivansa vain kävellä pois tilanteesta. Varis ei kuitenkaan ole vielä lopettanut. Eikä Variksille käännetä selkää.

”Annoinko sinulle luvan lähteä?” mies huudahtaa Anadilin perään. Äänen loppu on pelkkää sotkua, kuin humalainen mies kompuroisi äänteissään. Viha tekee ihmeellisiä asioita muuten tasaisille ihmisille.

”Et”, Anadil vastaa ja naulautuu paikalleen. Antaa häpeän tulla. Anadil tuntee sen jo valmiiksi, tuskin siinä enää kovin monta tasoa on jäljellä.

”Niin. En antanut. Miksi sinä sitten kävelet? Antoiko joku sinulle oikeuden tehdä sellaisia päätöksiä itse?”

”Hyvä herra, minä myöhästyn työvuorostani.”

”Sinulla on töitä vain, koska vanhempasi ovat arvovaltaisia henkilöitä ja sallivat sinulle elämän täällä! Pelkkää sääliä se on! Sellaista ei sinun kaltaisiasi kohtaan tarvitsisi tuntea.”

Kauempaa kuuluu taputusta. Ei suosionosoituksia, kuten Anadil ensiksi kuvittelee. Terävää, napakkaa taputusta, joka hiljentää Variksen.

”Hang Aele, mitä täällä tapahtuu?” kuuluu kirkas ääni Variksen ja Anadilin takaa. Kumpikin kääntyy äänen suuntaan ja katsoo hämmentyneenä heitä kohti astelevaa henkilöä.

Inahe Kerefinillä on yllään pitkä, valkoinen kaapu. Samanlainen kuin Hang Aelellakin, vähemmän yksityiskohtainen vain. Mitä yksinkertaisempi puku, sitä enemmän valtaa. Perijän ilme on kova ja eleet selkeitä. Anadil ei ole hetkeen todistanut vastaavaa auktoriteettia.

Hang Aelen olemus muuttuu. Siitä, että hän on Varis, ei ole enää hyötyä, sillä Perijä on Suurvariksesta seuraava. Varikset ovat pikkutekijöitä hänen rinnallaan lain näkökulmasta. Ja Ietan ihmisillehän säännökset ovat kaikki kaikessa.

Hangin leukaperät kiristyvät, runko suoristuu ja jalat hakeutuvat toisiaan vasten. Mies jäykistyy rautakangen lailla Inahen astellessa lähemmäs.

”En hyväksy tällaista käytöstä Ietassa”, Inahe sanoo. Ääni on jäätä. Sulamatonta, ainaisesti kylmää ja kovaa. ”Jos saanen pyytää, sinä esität nyt nöyrimmät anteeksipyyntösi tälle nuorelle miehelle. Sen jälkeen teistä kumpainenkin palaa töihinsä ja jatkaa elämäänsä, mutta ei unohda. Tällaista ei saa tapahtua.”

Hang Aele kiristelee hampaitaan. Inahe tietää, mitä hänen kaltaisensa vanhat, ikuisuuden valkoisen pöydän ääressä istuneet miehet ajattelevat. He ajattelevat puhtaudesta sillä yksinkertaisimmalla tavalla. Inahe näkee sen paremmin. Hän näkee sen Anadilin pelokkaissa silmissä ja sisään paistavassa auringossa. Valkaistussa, itselleen valehtelevassa vanhassa Variksessa sitä ei enää ole nimeksikään.

”Pahoitteluni”, Hang sanoo pakottaen katseensa Anadiliin. Nuori mies näyttää olevan paniikin ovilla, mutta onnistuu nyökkäämään.

”Anteeksipyyntö hyväksytty”, Anadil sopertaa katsoen Inahesta Hangiin. Vanha mies on yhä suunnattoman kireä, mutta ei päästä ulos pihahdustakaan. Hän ei voi sanoa vastaan. Inahe tarkkailee tyynenä tilannetta. Lopulta hän tekee käsillään liikkeen, joka kertoo kummallekin osapuolelle, että tilanne on käsitelty.

Hang Aale kumartaa Inahelle ja poistuu tilanteesta hiljaisuuteen verhottuna. Tällaisesta tilanteesta hän ei puhuisi illalla vaimolleen ja lapsilleen. Tällaiset tilanteet haudataan häpeän arkkuun, syvälle multaan, pyhittämättömään maahan. Hang Aele kantaa häpeänsä haavoja vielä pitkään. Inahe uskaltaa hymyillä tyytyväisesti vasta, kun vanha mies on kävellyt pois tilanteesta.

Anadil tuijottaa Inahea kunnioituksen ja pelon takaa. Inahe ymmärtää, ettei Anadil ole juuri tottunut siihen, että hänen takanaan seistään. Inahe on valmis tekemään sen koska tahansa uudestaan. Hän tietää Jorinin saavan arvosteluja siitä, että tämän Perijä kulkee Ietan käytävillä puolustamassa vihattuja. Ajatus huvittaa Inahea. Hän aikoo ottaa kaiken vastuun tilanteesta.

”Kiitos”, Anadil kuiskaa. Ääni on perhosen siiven lepatus, pelkkä häivähdys ilmassa.

Inahe vain hymyilee. ”Tällaista ei saisi tapahtua”, hän toteaa. ”Olet vapaa jatkamaan matkaasi. Älä anna hänen kaltaistensa vaikuttaa työntekoosi. Tai elämääsi.”

”Hän on Varis.”

”Sinulla on omakin mieli, eikö olekin? Puolusta itseäsi.”

”Hän voisi tappaa minut, jos tekisin niin.”

Inahe huokaisee. Hän tietää, miten tiukassa tilanteessa Anadil on. Sanoja ei ole sanottavaksi. Lopulta Inahe taputtaa hieman pitempää Anadilia olkapäähän ja kuiskaa ohi kävellessään: ”Ensi kerralla voit sanoa, että Perijä on taannut sinun henkesi. Kukaan Variksista tai muista ihmisistä ei ole oikeutettu sitä uhkaamaan, tai saa vastata siitä suoraan minulle.”

”Mutta miksi sinä –”

Inahe on jo kävellyt pois. Anadil voisi vannoa, että nuoren Perijän kasvoilla oli ollut tyytyväinen hymy tämän kävellessä poispäin. Anadil jää seisomaan paikalleen, hengittämään. Hänen sydämensä läpättää lujempaa kuin vuosiin. Joku on puolustanut hänen henkeään, vaivalloista ja väärää olemassaoloaan. Ollut sitä mieltä, että hänessä on jotakin puolustamisen arvoista. Anadilin tekisi mieli laskeutua polvilleen ja kiittää Valkoista Varista. Sen sijaan hän vain hengittää syvään ja lähtee kävelemään kohti työtään, kohti Rudia.

Maailma on sittenkin yllättävän puhdas. Unessa soinut melodia on kadonnut Anadilin mielestä, mutta sen tilalle on tullut jotakin muuta. Jotakin kauniimpaa. Uudet askeleet tuntuvat pelokkailta, mutta silti varmemmilta kuin hetkeen.

* * *

Rudin katse on samanlainen kuin aina siihen asti. Mikään ei muuta sitä kevyemmäksi, se on edelleen kuin elämän pirstaloima. Silti nuoren miehen ilmeet ja eleet pysyvät yhtä selkeinä kuin aiemminkin. Anadil ei vaistoa tästä mitään erikoista. Kumpikaan ei tee aloitetta keskustelulle.

Ajatukset Anadilin päässä ovat hivenen rauhoittuneet sitten aamun. Inahe Kerefinin uutta, erilaista voimaa huokunut olemus kujeilee vieläkin mielen perukoilla. Anadil tietää, ettei kukaan ala nähdä itseään suojelemisen arvoisena yhdessä aamussa. Silti tämä on Anadilille ensimmäinen kerta, kun joku todella asettui hänen eteensä seisomaan ja vaati muita kunnioittamaan häntä. Se tuntuu edelleen sekä upealta että väärältä. Aivan kuten Rudikin.

”Mitä sinulle on tapahtunut? Et ole koskaan ollut noin syvällä aivoissasi”, Rudi huikkaa sellinsä nurkasta. Hän ei käänny Anadiliin päin, vaikka puhuu tälle. Hän tekee aina joko niin tai tuijottaa suoraan sielun perukoille.

Anadil nostaa katseensa kohti häkkiä. Hän ei ole vielä varma, onko häkki tänään pedon vai pikkulinnun. Joka tapauksessa sellaisen olennon, jonka ei kuuluisi olla häkin sisällä, vaan lentää korkealla taivaalla.

”En ole varma, voinko puhua tällaisista asioista sinun kanssasi”, Anadil vastaa hiljaa ja pettyy omaan vastaukseensa. Oikeasti hän tahtoisi huutaa sanansa ulos, antaa kehonsa väristä niiden voimasta.

”Anna kun arvaan: et ole vieläkään kertonut meidän keskusteluistamme Suurvarikselle. Voit siis aivan hyvin jatkaa valitsemallasi tiellä.”

”Lopeta, olen tietoinen valinnoistani.”

”Sinä et siis vieläkään ole kertonut? Miksi et? Tämähän olisi Suurvarikselle loistava uutinen.”

Anadil huokaisee syvään. Hän katsoo Rudiin niin kiinteästi, että saa tämän lopulta kallistamaan vaaleaa päätään suuntaansa.

”Rudi, voitko sinä vihdoin kertoa, miksi valitsit juuri minut keskustelukumppaniksesi?”

”En koskaan kerro sellaista tuttavuuden tässä vaiheessa. Tule lähemmäs.” Rudi itse siirtyy aivan kaltereiden eteen. Anadil ei hievahdakaan.

”En aio leikkiä kanssasi.”

”Siinä tapauksessa palaan ensimmäiseen kysymykseeni, jotta emme kiertäisi kehää. Mitä sinä ajattelit seistessäsi suorana seinää vasten?”

Inahen valkea hahmo palaa jälleen mielen perukoilta aktiivisina toimiville alueille. Anadil hymyilee vaisusti.

”Eräs tärkeä henkilö nousi tänään puolustamaan minua. Se oli...” Sanaa ei löydy. Hetkessä Anadil ei olekaan varma, löytyykö athan kielestä sanaa hänen tunteelleen. ”Hänen ei olisi pitänyt tehdä sitä. Mutta hän teki silti.”

”Miksi hän sinua puolusti?”

Anadil värähtää. Hän ei haluaisi katsella tilannetta kolmannen osapuolen näkökulmasta. Hän pelkää, että näyttäisi liian pieneltä. Heikolta.

”Anteeksi, muotoilin kysymykseni huonosti. Miltä hän sinua puolusti?” Rudi kysyy uudelleen. Matalassa äänessä ei ole ivaa. Anadilin sydän rauhoittuu.

”Yksi Variksista ojensi minua, kuten Varisten asemaan kuuluu. Tönäisin häntä kulkiessani ohi, ja hän huomautti siitä.” Ja kaikesta muusta. Tappouhkauksen sävy ei katoa mielestä, se on selvempi kuin unessa kuultu melodia. Sen groteski vastakohta.

”Loukkasiko Varis sinua?”

”Se ei ole loukkaus, jos se kohdistuu minuun.”

Rudi alkaa nauraa. Hänen naurunsa on niin kova ja käheä, että se kuuluu varmasti käytävän toiseen päähän saakka. Lopulta nauru katkeaa särisevään yskänpuuskaan, joka ravistelee Rudin heiveröistä kehoa.

”Eikö? Minusta tuntuu, että sydämesi olisi eri mieltä, jos siltä kysyisi.”

”Lain mukaan Variksilla on oikeus –”

”Laki ja laki!” Ensimmäistä kertaa Rudin ääni esittäytyy Anadilin korville jonakin muuna kuin tummana samettina. Ääni on kova kuin aiemmat yskäyset. Se syljetään suusta kuin vanha kirous.

”Sinulle on olemassa vain rakas lakisi, joka suojelee sinua kaikelta siltä, jota et kestä käsitellä. Vastaapa muutamiin kysymyksiini, Anadil. Vastaa, niin vastaan siihen, mitä olet kysellyt alusta asti.” Rudin ääni on vihan sumentamaa visvaa. Anadil kuvittelee vihan kohdistuvan häneen itseensä. Todellisuudessa Rudi inhoaa vain Anadilin tapaa sulkeutua itseensä, kadottaa kaikki potentiaalinsa.

”Kysy vain”, Anadil sanoo hiljaa. Toisen asettuessa käskevään asemaan hän ei koskaan osaa sanoa vastaan.

”Montako lakia sinä osaat ulkoa? Moniko niistä on Valkoisen Variksen laatimia, moni ihmisen?”

Anadil sulkee silmänsä. Rudin mustat silmät eivät anna tänään armoa. Eivät millään osallaan. Anadil ei osaa vastata.

”Entä mikä laki on se, joka käskee juuri sinun jäädä sisälle vangiksi? Moniko laki säätää tummien ihmisten kohtaloista?”

Anadil pudistaa päätään, lumenvalkoiset hiukset tanssivat puolelta toiselle.

”Ei minun kaltaisilleni ole suoria lakeja, koska meidän olemassaoloamme hävetään. Sinä tiedät sen. Sinulla oli Miena.”

Rudin ilme ei värähdäkään. Hän ei halua keskeyttää vastausta.

”Yhdestoista lakipykälä mainitsee kaiken luonnottomasti mustan olevan kiellettyä.”

”Miksi luonnon varikset, Valkoisen Variksen pienemmät sisarukset, sitten saavat olla täysin mustia?”

”Ne ovat variksia.”

”Onko se oikeasti jokin syy?”

”Valkoinen Varis on meidän jumalamme!” Anadil huutaa kovempaa kuin oli ajatellut. ”Luonnollisesti hänen kaltaisensa olennot ovat suuremmassa asemassa kuin ihmiset!”

”Ja silti mustia.” Rudi kääntyy jälleen seinää vasten. Katse ei osoita minnekään, mutta mustat huulet hymyilevät hivenen. ”Eikö sinusta ole ollenkaan erikoista, miten jotkin asiat hyväksytään, mutta joitakin ei?”

Anadil tuntee kyynelien kutittavan kurkkuaan. ”Ei kukaan sellaista mieti.”

Rudi nousee seisomaan. Hän on pitempi kuin Anadil muisti nyt, kun hän seisoo aivan lähellä. Miltei kosketusetäisyydellä.

”Nimenomaan. Kukaan ei koskaan mieti sellaista. Miksiköhän? Onko kaikkien helpompaa ajatella miten Varikset haluavat heidän ajattelevan, koska säännöt eivät varsinaisesti satuta heitä? He voivat vain elää, valuttaa musteensa vaihtuville Musteenkantajille ja jatkaa käyskentelyään ilmaisen maan päällä. Heidän ei tarvitse kysyä.”

Jokin rusahtaa paikalleen Anadilin havainnoissa. Se rusahtaa kivuliaasti ja nopeasti, mutta lopputulos on toivottu. Anadil ymmärtää.

”Mutta sinun tarvitsi kysyä. Vastausta ei tullut, joten liityit Musteviittoihin. Niinkö?”

”Tiivistettynä”, Rudi myöntää. ”Tietenkin siinä oli muutakin kuin Mienan kokema vääryys. Siinä oli kaikki se, mitä olin itse nähnyt. Tiedätkö, Anadil, minä olin parantaja ennen kuin tämä maailma päätti, ettei minulla ollut lainkaan syitä olla moinen.”

Rudi nostaa käsiään korkeammalle. Sormien päät ovat kovettuneet musteen ansiosta. Päistä ei enää erota, missä kynsi alkaa ja mihin liha loppuu. Sormet ovat kuin hirviömäisen olennon hiiltyneet väkivallan välineet.

”Kerran näin kadulla miehen, joka soitti ansaitakseen rahaa. Hän ei soittanut hyvin, sen voin kertoa”, Rudi sanoo ja saa Anadilin ajattelemaan unensa soittajaa. Melodia ei palaudu mieleen, joten hän keskittyy kuuntelemaan Rudia. ”Hän ei ollut erityisen puhdas missään muotoa, joten Varikset noutivat hänet pois pilaamasta kadunkuvaa. Kun seurasin heitä Ietaan asti, en enää nähnyt miestä missään. Minulta kysyttiin jo ovella, mitä toimitan Ietassa. En päässyt sisään.” Rudi kääntää katseensa vasempaan seinämään ja nyökkää. ”Nyt, myöhemmin, olen nähnyt sen miehen täällä vankina.”

”Mikään laki ei antaisi sellaisen tapahtua.”

”Mikään laki ei suojaa ihmisiä johtajilta, jotka käyttävät kaikkia keinoja pitääkseen maailman kaltaisenaan.”

Kylmät väreet lähtevät alaselästä ja etenevät nikama kerrallaan aina niskaan asti. Jokaisen nikaman kohdalla väreet tuntuvat pahemmalta, niskassa väreitä voisi sanoa jo miltei kivuksi. Anadil ei tahdo kuulla enempää. Silti Rudi jatkaa.

”Sellaisten tapauksien vuoksi minä lopetin parantamisen. Mienan kuoltua en halunnut enää mitään siitä, mitä tämä maa piti hyvänä. Kiillotettua kuvaa seinällä. Se ei ollut minun todellisuuteni.” Rudi huokaisee syvään ja ojentaa kätensä vain muutaman sentin päähän kaltereista. Hän tietää, ettei niihin saisi koskea. Siksi hän vain leikittelee ajatuksella ja katsoo, saako Anadilin koskemaan puolestaan. ”Siten minusta tuli Musteviitta. Kunnes tajusin, ettei heidän tapansa vihata ollut lainkaan sen parempi.”

”Pystyykö Musteviitoista eroamaan?”

”Ei. He potkivat minut itse ulos.” Rudi nauraa taas. Hän on tuskin koskaan välittänyt siitä, kiinnittääkö joku häneen huomiota. ”Ironista kyllä, mutta en ollut heille riittävän musteinen. Ja sitten, kun en enää kuulunutkaan heihin, musteeni räjähti sisälleni keskellä katua. Mahtavatkohan he pitää minua nyt pyhimyksenään?” Nauru katkeaa tyhjään. ”Ihmisellä on niin suuri tarve pyhimyksille. Sellaisille, kuten Musteenkantaja.”

Syötti on ojennettu, ja Anadil päättää tarttua siihen.

”Kauanko olet tiennyt Musteenkantajasta?”

”Muutaman vuoden. Täällä oppii kuuntelemaan ja näkemään. Häkin ulkopuolella en olisi osannut edes epäillä useampaa Musteenkantajaa. Varikset eivät ole huonoja valehtelijoita.”

Surukseen Anadil voi vain nyökätä. Rudi on nähnyt maailmaa enemmän kuin hän, Rudilla on etumatka kaikkeen. Eikä kyse ole pelkästään näkemisestä. Kyse on myös siitä, mitä osaa havaita ja mitä ei. Anadilin maailma on lakiluettelon ja häpeän mallinen. Hän itse on se, joka ei ole sallinut laajentaa maailmankuvaansa. Mitä enemmän hän puhuu Rudin kanssa, sitä selkeämmin hän alkaa hahmottaa omaa kykenemättömyyttään kysyä.

”Olisiko nyt minun vuoroni saada vastaus?”

Kysymys jää leijailemaan ilmaan, se lepattaa perhonsiiven lailla ja laskeutuu lopulta Rudin harteille.

”Tule lähemmäs”, Rudi kuiskaa pitäen yhä kovettuneet sormenpäänsä aivan kalterien lähellä. Anadil vastaa kutsuun ja astuu lähemmäs kuin horkassa. Rudin silmät ovat kutsu, ojennetut kädet mahdollisuus. Anadil antaa itsensä kurottaa kalterien lomasta ja tarttua sormiin. Niiden päät todella tuntuvat kovemmilta muuhun kehoon verrattuna. Mustuus lähtee ranteen suonista ja etenee päihin, kovettuu ja syvenee matkallaan.

Anadilin sormet löytävät sormet. Hän painaa kehonsa kaltereita vasten tietäen, ettei se olisi kenenkään mielestä hyväksyttävää. Kenenkään muun ajatuksilla ei ole merkitystä. Anadil ajattelee aamulla kuulemaansa tappouhkausta ja Variksen myrkyllisiä sanoja. Ja sitä, miten on aina ajatellut ansaitsevansa kaiken sen. Ajattelee nytkin, painaessaan kehonsa kaltereita vasten ja tuntiessaan Rudin tekevän samoin.

Sormet harovat Rudin kulunutta, valkoista tukkaa. Silittävät hennosti kuin eivät aivan tietäisi, mitä tehdä. Heidän sävynsä sulavat yhteen. Anadil katsoo Rudia silmiin ja hymyilee. Sitten hän vetäytyy taaksepäin hivuttaen sormensa vielä hitaasti kuivan hiussuortuvan lomasta.

Anadil yllättyy pienen kosketuksen voimasta. Se vie sielun mennessään, kiinnittää uuteen paikkaan. Ja se tuntuu täysin hyväksyttävältä. Olemassaolo saa sulaa kiinni jonkun toisen omaan. Rudi on meri, joka on ahdettu järven rajoihin. Hänellä on niin paljon enemmän annettavaa.

”Rudi, minä...”

”En ole vielä vastannut”, Rudi kuiskaa ja vie sormen suulleen.

Anadil hengittää hiljaa. Hiljaisuus tiivistyy liiaksi ympärille, pienikin hengähdys voisi olla myrskytuuli.

”Valitsin sinut, koska havaitsin erään asian sinussa heti ensimmäisenä vartiopäivänäsi tässä kerroksessa.”

Anadil hengittää ulos. Ääni värähtelee ympärillä.

”Sinun sielusi alla on jotakin valkoista, tavattoman kaunista.”

Anadil tipahtaa polvilleen. Maailma ei kiepu, se pysyy ympärillä pistävän hajuisena, nurkistaan mustana. Ja silti niin tavattoman kauniina. Anadil nostaa katseensa ylös ja havaitsee, että Rudin poskilla on kyyneliä. Kun Anadil vie kädet omille kasvoilleen, sormenpää löytää hennot purot. Hymy ottaa varaslähdön väsyneille, itkuisille kasvoille. Rudi vastaa siihen.

”Oletko koskaan kuullut sellaisista variksista, jotka saavat ravinnokseen liian vähän hyönteisiä? Jotka elävät ihmisten lian keskellä pelkillä tähteillä. Sellaisten varisten siivenpäät jäävät valkoisiksi. Ne eivät koskaan voi lentää kunnolla”, Rudi kertoo kyyneleet yhä kasvoillaan. Hän ei pyyhi niitä pois. Hän vain katsoo Anadiliin odottaen, että Anadil sisäistää hänen sanansa. ”Älä jää sellaiseksi. Älä anna niiden heikentää siipiäsi.”

Anadil vain itkee. Vuosia sisällä pysyneet tunteet eivät enää pysy hallinnassa, niillä ei yhtäkkiä olekaan ovea pidättelemässä. Ovessa ei ole salpaa, koko ovi on raastettu rei’ille, joista tunteet juoksevat vapauteen. Anadil tuntee kaiken samalla kerralla. Vihan ja katkeruuden kaikkea sitä kohtaan, joka on sallinut hänen siipiensä hapertua lentokyvyttömiksi. Surun siitä, ettei hän ole koskaan aiemmin ymmärtänyt. Kiitollisuutta Rudille, joka on nähnyt hänen puolestaan. Ja kuten Pandoran lippaassakin, Anadilinkin mielen pohjimmaisena on toivo. Se on pieni ja kaunis, valkoinen kohta sielun alla. Sillä ei ole mitään kiirettä paeta hänestä.

Anadil ei nouse ylös. Hänen ei tarvitse. Työnkuvaan ei kuulu hajota keskellä omaa vuoroaan. Mutta kuka tunteita kieltäisi? Kuka asettaisi rajan jollekin, joka on syvällä sisällä? Ihmistä ei voi kukaan tukahduttaa loputtomiin. Anadil on alkanut hitaasti ymmärtää sen. Ymmärrys saa valua hänen poskilleen vuolaina virtoina. Rudi saa katsella. Kaikella on oikeus päästä irti.

* * *

Puutarhalla on korkea lasikupolikatto. Läpinäkyvä lasi kohoaa valkoisine tukirankoineen korkealle. Lehvät suojaavat sitä ulkoa ja sisää, pitkät oksat heittävät lasin läpi pitkät varjonsa suuren tilan lattialle. Puutarhaa voisi kutsua pikemminkin hyvin suureksi kasvihuoneeksi. Kasvien paljous saa huoneen kuitenkin hengittämään, ilman kiertämään. Inahe ei ole koskaan hennonut kutsua sitä muuksi kuin puutarhaksi.

Nyt Inahe huomaa ajattelevansa, että äänieristyksen pitäisi olla huomattavasti toimivampi. Lasi ei ole tarpeeksi vahvaa pitääkseen suurimpia myrskyjä sisällään. Inahe ei kuitenkaan ala huutaa. Suurvaris hänen edessään seisoo jäykkänä vihan keskittymänä, mutta Inahella ei ole yhtäkään syytä yhtyä huutoon. Hän antaa kasvien ja korkeiden köynnösten ottaa vastaan kaiken huutamisesta syntyvän hapen ja pitää itse kasvonsa tyyninä. Suurvaris ei lopeta herkällä kerran aloitettuaan.

”Jos ymmärtäisit vähääkään sinua ympäröivästä maailmasta, sinä ymmärtäisit, miksi tämänaamuinen tempauksesi oli ehdottoman vaarallinen paitsi sinulle, myös jokaiselle Ietassa!” Jorin karjuu. Hänen teräväkyntiset kätensä halkovat ilmaa kuin paperia. Liikkeet ovat teräviä. Vihaisena Jorinista tulee täysin hiomaton, kontrolloimaton. ”Sinun tekosi eivät saisi olla ristiriidassa Varisten periaatteiden kanssa!”

Inahe sipaisee suuren köynnöskasvin lehtiä lähtiessään vastarintaan. Hän tietää, ettei hänen tarvitse perustella tekojaan Suurvarikselle mitenkään. Ei, vaikka tämä on suuremmassa asemassa.

”Sinä olet itse nimittänyt minut Perijäksesi. Miksi järkytyt niin kovin, kun käytän auktoriteettiani?”

”Olet käyttänyt auktoriteettiasi täysin Varisten yleisten näkökulmien vastaisesti, mikä kielii ajattelemattomuudestasi! Mitään mustaa ei kuulu puolustaa, se on vastoin joka ikistä vanhaa periaatetta!”

”Osoitat raivoamisellasi vain oman kykenemättömyytesi toimia Suurvariksena. Unohditko, että se olit sinä, joka nimitit minut Perijäksesi? Sinun olisi pitänyt tietää, millainen toimija ja ajattelija olen. Joudut itse ottamaan vastuuta, koska olet se, joka minut on valinnut.”

Jorin sävähtää. Ei erityisen voimakkaasti, mutta riittävästi, jotta Inahe saattaa havaita sen. Sanat alkavat syöpyä syvemmälle. Inahe ei varsinaisesti nauti siitä, että saa Jorinin olon epämukavaksi. Hän tahtoo vain seistä omien oikeuksiensa takana.

”Minun tehtäväni ylimpänä johtajana on ojentaa sinua. Sinun ja Varisten tekemiset maailmalla kaatuvat lopulta minun niskaani, joten minun on parempi pitää huolta, ettei kukaan teistä toimi periaatteiden vastaisesti.” Jorinin ääni pysyy tyynenä, mutta sen sävy on muuttunut aistittomammaksi. Pelko muovaa aina äänestä konemaisen.

”Sinä tiesit, millainen olen. Nuori ja typerä, niinhän sinä olet aiemminkin sanonut? Ja silti teit minusta Perijäsi. Minusta se edustaa ajattelemattomuutta ja piittaamattomuutta perinteistä”, Inahe sanoo. Hänen sanansa yhdistettynä iltapäivän helliin sävyihin huoneessa saavat Jorinin palaamaan turvattomuutensa pisteeseen. Miehen olemus romahtaa käsiin. Terävyys katoaa, kädet lakkaavat liikehtimästä. Ryhti kuolee pystyyn.

Jorinin pitkät sormet hapuilevat maskia kasvoilla. Lopulta hän vetää sen pois paljastaen haaleanvalkoiset silmät ja väsymyksen piirtämät juonteet niiden reunoilla. Jorin ei ole koskaan näyttänyt ikäiseltään, mutta nyt uupumuksen jättämät jäljet saavat hänet näyttämään hetkessä vanhemmalta. Inahe huomaa myös Jorinin luonnollisen ihonsävyn pilkahtavan valkoisen kerroksen alta. Kuin maali halkeisi. Jorinilla on entistä enemmän syitä pitää naamiota useammin kasvoillaan. Tai valkaista jälleen uusi kerros.

Inahe on aina inhonnut sitä tosiasiaa, että suurin osa Variksista valkaisee itseään. Inahe on monesti Jorinin musteen nielemisen jälkeen joutunut todistamaan, kuinka mies on peloissaan upottanut itsensä luonnottoman valkoiseen, tahmaiseen nesteeseen vain tullakseen täysin valkoiseksi jälkeen. Sen on täytynyt sattua.

”Vai etkö sinä harkinnut lainkaan, ennen kuin teit minusta Perijäsi? Taisit vain viehättyä ajatuksesta, että saat pitää pienen lelusi aina lähelläsi”, Inahe jatkaa vihaten syvästi inhoavaa sävyään äänessä. Ajatukset ovat kuitenkin pyörineet hänen päässään liian pitkään yksin. ”Ja nyt sinä olet rakastunut minuun. Päätä jo, haluatko pitää minut puhtaana, kauniina rakastettunasi vai haluatko kenties tutustuttaa minut maailman pimeyteen. Et voi valita molempia.”

Jorin ei kykene enää katsomaan Inaheen. Poikaa huvittaa Jorinin tapa käyttäytyä kuin avohaavan saanut hänen seurassaan. Inahe ei uhkaa Jorinia millään tavalla, ja silti mies säpsähtelee. Hänen tunteensa Inahea kohtaan todella tekevät hänestä haavoittuvaisen, ja täten heikomman kuin Inahe. Jos Inahe tahtoisi, hän saisi kaiken tässä maailmassa tapahtumaan. Jos hän vain olisi sellainen luonne, Jorin olisi täysin hänen käytettävissään, manipuloitavissaan.

Mutta Inahe tietää kykenevänsä muuhunkin kuin likaiseen, väärään peliin. Hän ei ole syntynyt maailmaan vain juonitellakseen kuten hänen vanhempansa tekivät. Inahe ei voi enää perua mitään, mutta nyt, kun hän kerran on Ietassa, hän voi tehdä tarvittavansa. Hän on jo aloittanut. Anadilin puolustaminen ei ole pieni asia kenellekään siitä kuulevalle. Hang Aele tulee katsomaan Inahea vinoon lopun ikäänsä voimatta kuitenkaan päästää ylpeyttään valloilleen. Inahea ei kiinnosta lainkaan, mitä vanha mies on hänestä mieltä. Sen sijaan hän toivoo, että Anadil oppii tunnistamaan oman arvonsa.

”Minä unohdan aina, että sinulla on tuollainen luonne”, Jorin kuiskaa hiljaa. Hänen äänensä on lähes lamaantunut.

”Sinä unohdat, että minulla ylipäätään on muutakin kuin kauniit reidet ja riittävästi taitoa miellyttää sinua.”

Jorin puree hampaat yhteen. Sormet kipristelevät, pää painuu hetkeksi alas. Sisäinen kamppailu kestää vain muutamia sekunteja, sitten Jorin astelee lähemmäs Inahea, mutta ei kosketa. Hänen uskalluksensa ei vielä riitä. Yksikin kosketus voisi lamaannuttaa hänet iäksi.

”Ymmärrän, mitä ajat takaa”, Jorin kuiskaa lopulta. Lehtikasvit verhoavat heidät ja suojaavat heitä mahdollisilta katseilta tai ylimääräisiltä korvilta. Huoneessa on kuuma, aurinko pääsee sisään lasin läpi ja lämmittää tilan. Silti Jorinia paleltaa. Aivan kuin suonet olisivat jäätyneet sisältä päin. ”Anna minulle anteeksi.”

”Sinulla pitäisi olla auktoriteettia ylitseni. Älä pyytele anteeksi, vaan kuuntele, mitä sanon ja ymmärä toimia sen mukaisesti.”

Jorin kurtistaa kulmiaan. Iho näyttää jälleen halkeilevan. ”Enkö minä ollutkaan tässä se, joka arvostelee sinun tekemisiäsi?”

Inahe rikkoo kosketuksen rajan ja vie kätensä Jorinin rinnalle. Vaikka he ovat molemmat vaaleita, he ovat ulkonäöiltään vastakohdat. Jorin on pitkä, solakka ja vahva, leijonanharjaiset hiukset pitkät ja paksut kuin eläimen turkki. Silmät kuuta kylmemmät ja kasvojen piirteet hienostuneella tavalla terävät. Inahe puolestaan on kaikella tavalla pieni. Luut erottuvat hennon ihon alta, pituuskasvu ei koskaan lähtenyt suurempaan kehitykseen. Hiukset ovat lyhyet ja kiharat. Inahe painaa pienen kehonsa Jorinin vahvempaa vasten ja katsoo miestä silmiin. Jorin uskaltaa vihdoin vastata katseeseen.

”Olen ylpeä siitä, mitä tein tänä aamuna”, Inahe kuiskaa, ”ja toivon, että sinäkin avarrat joskus näkökulmaasi niin paljon, että voisit olla ylpeä Perijästäsi.”

”Olenkin”, Jorin kuiskaa hellemmin, ”mutta en siitä, mitä tänään teit. Se ei ollut oikein.”

”Se oli minulle oikein.”

Jorin sivelee Inahen kasvoja. Kosketuksen rajan kerran rikkouduttua Jorinille on helpompaa olla jälleen lähellä. Hänen rakkautensa ei pääse tuhoamaan häntä nyt, kun Inahe on tullut itse vastaan.

Tietämättöminä siitä, miten heidän ihmissuhteensa etenee, he painautuvat hiljaa toistensa huulia vasten ja pitävät kiinni haparoivista tunteista. Inahe tuntee Jorinia suudellessaan enemmän vihaa kuin mitään muuta, mutta sallii silti mielensä levätä kosketuksen hellässä otteessa.

Tämän pidemmälle he eivät koskaan menisi mieltensä tasolla. Liian moni asia iskisi vastaan. Jorin ei sitä vielä tiedä, mutta Inahe on hyväsynyt heidän erilaisuutensa ja päättänyt jäädä lähelle siitä huolimatta. Hän antaa kasvihuoneen vihreiden ja hennon vaaleiden sävyjen kiertää heitä tasaisessa ringissä. Kukat kumartuvat heidän puoleensa ja pyrkivät unohtamaan sen tosiasian, ettei tilanteen pitäisi kulkea näin. Hengitykset lomittuvat, auringonsäteet tanssivat hiuksissa. Tunteet sulavat hetkeen.