Luku 36: Fanfaari
aamunkoitolle
Ensimmäisen
reaktion luulisi olevan jälleen kerran se alkukantaisin vaihtoehto –
huuto. Usvastasyntyneet eivät kuitenkaan osaa enää huutaa eivätkä
syytellä. Kyyneleet pääsevät jälleen valumaan poskille. Koskaan
ennen he eivät ole olleet helpottuneita Auringon näkemisestä,
koskaan ennen he eivät ole tunteneet kiitollisuutta sen olennon
olemassaolosta, jota he ovat siihen asti kironneet. Heidän
pelastajansa saapuu vihollisen leima otsassaan.
Aurinko
laskee Zenithin maahan. Zenithin, joka on astellut Lasiaan ja
takaisin, palannut heidän keskuuteensa Avariin maailman tuhon
hetkellä. Niar ei ole varma, ilahtuuko hän enemmän Zenithin vai
isänsä näkemisestä. Tunne hänen sisällään on liian suuri
sanoitettavaksi, sanat eivät tee sille oikeutta. Tätä hetkeä hän
on odottanut.
Usvastasyntyneet
toimivat kuin horroksessa. He ojentelevat kylmiä ja kalpeita käsiään
Aurinkoa kohti, pyrkivät vastaanottamaan lämmön, jonka hän tuo
mukanaan. Lämmön
tuojalla ei sillä hetkellä ole merkitystä, kunhan vaalea valo vain
tavoittaa heidän kylmenneet ruumiinsa.
Niar juoksee heidän ohitseen. Juokseminen tuntuu hyvältä
ruumiissa, hän ei ole koskaan pitänyt siivistä. Ne eivät koskaan
muutenkaan kuuluneet hänelle.
Zenith
juoksee häntä vastaan, kietoo kätensä hänen ympärilleen
sanomatta
sanaakaan. He ovat toimineet toisiltaan pimennossa, jättäneet
kertomatta paljon asioita, joita ovat tehneet. Kärsineet, tunteneet
tyhjyyttä ja kipua. Ja siinä he seisovat, maailmanlopun laidalla
toisiinsa kietoutuneena vailla sanoja. Se tuntuu upealta, ja se
tuntuu kaikkialla. He hengittävät toisiaan hetken yhtenä, valoon
hukkuvana olentona.
Kun
Zenith päästää irti Niarista, hän huomaa kaikkien kerääntyneen
heidän ympärilleen yhdeksi suureksi usvastasyntyneiden massaksi.
Zenith huomaa tuttujen kasvojen joukossa myös äitinsä pisamaiset,
vihreäsilmäiset kasvot. Hän hätkähtää, kun huomaa, ettei äidin
ilmeessä ole pettymystä vaan ylpeyttä.
Joukosta erottuu myös Xander, jonka
mustat, siististi suitut hiukset reunustavat vaaleita kasvoja. Hänen
ilmeessään ei ole pelkoa toisin kuin monella muulla. Hän tietää,
mitä tapahtuu. Tai jos ei tiedä, hän on oppinut luottamaan. Zenith
ja Niar tuntevat kiitollisuutta siitä, että Xander on päättänyt
asettua edes osittain heidän puolelleen.
”Kas, kas.” Auringon ääni
lävistää usvastasyntyneet. Sen kaunis, hohtava sointi tuntuu
miltei vaaralliselta pimeyden keskellä. ”Tähänkö te olette
tulleet? Kuun luoma kansa, kaunis ja ylväs. Minä näen pelkkää
pelkoa teidän tunteettomissa silmissänne.”
”Pilkkaamaanko
sinä meitä tulitkin?” kuuluu joukon keskeltä. ”Me emme kaipaa
sinun ivaasi!”
Kansa
vetää kätensä pois, he eivät enää tavoittele Aurinkoa eivätkä
tämän rinnalla seisovia Niaria ja Zenithiä.
”Pelasta
meidät”, joku uskaltautuu sanomaan, ”sinä olet meidän ainoa
toivomme.”
Aurinko
nauraa, nauru täyttää kaiken. Se kuroo halkeamat taivaassa
ehjiksi. ”Ristiriitaista,
ystäväni. Kaipaatteko
te todella minun
pelastustani?
Yksikään teistä ei ole kohottanut katsettaan aurinkoiselle
taivaalle päiväsaikaan, yksikään ennen yökulkijana täällä
astellut ei ole suonut yhtäkään hyvää ajatusta minulle.
Vihastanne minä synnyin, vihanneko minut teitä vastaan kääntää?”
”Isä,
sinä lupasit auttaa.” Niarin katseessa ei ole epäilystä. Hän
tietää Auringon taipuvan.
Aurinko
sivuuttaa poikansa täysin ja
keskittyy häntä kuuntelemaan pakotettuihin usvastasyntyneisiin.
Välillä hän katsoo jopa toista poikaansa, Iscariota, joka kääntää
katseensa pois.
”Kysymys
kuuluu, ansaitsetteko te minun apuni? Te, jotka olette sulkeneet
silmänne totuudelta useiden kuunkiertojen ajan? Olette
palvoneet johtajananne sitä olentoa, joka on koitunut tuhoksenne!
Sen lisäksi olette arvostaneet satojen ja satojen kuunkiertojen ajan
Kuuta, joka ei koskaan välittänyt muista kuin tästä maasta ja
valitsemastaan usvastasyntyneestä. Itsekkäin ja armottomin olento
olikin lopujen lopuksi Kuu itse.” Kansa vääntelehtii ja itkee,
mutta Aurinko ei lopeta. Hän antaa heidän kuulla kaiken, mikä on
kuultava.
”Viheliäisiä
te olette, pahoja tässä sisältä mädässä maailmassa. Mutta tämä
on nyt minun maailmani ja te minun kansaani, ja minun armossani te
riiputte. Minä autan, ansaitsette te sitä tai ette. Otan Avarin,
Marmorean
ja Lasian haltuuni ja
loistan taivaalla. Mutta otatteko te sen vastaan? Hyväksyttekö te
minut taivaalle Kuun sijaan? Tahdotteko te oikeasti apuani? Maailma,
jonka luon, ei ole tämä ikuinen energiaton pimeys, jossa nyt
olette, mutta siitä ei tule myöskään Kuun aikaista usvan
paratiisia. Siitä tulee minun versioni todellisuudesta.”
Kaikki
ovat hiljaa. Heillä ei ole oikeutta vastata, ei oikeutta sanoa enää
mitään. Kuten Aurinko on jo ilmaissut, he ovat täysin hänen
armoillaan. Jokainen
kuvittelee eteensä maailman, jossa ei ole enää kuunvalon suomaa
energiaa. Se on vaikeaa jopa niille, jotka olivat päiväkulkijoita
ja jo tottuneita Aurinkoon Kuun sijasta. Heillekin maailma kokonaan
ilman Kuuta, pelkästään Auringon valkoisessa
valossa tuntuu vieraalta.
”Sinun
maailmasi on ainoa mahdollinen maailma, jossa usvastasyntyneet voivat
yhä elää”, puhuu vuorostaan Zenith. Hän ei enää pidä kiinni
Niarista, hän seisoo omilla, paljailla jaloillaan Auringon
säteillessä vierellään. ”Me tarvitsemme jonkin elinvoiman
lähteen pysyäksemme olevaisina. Jos sinä haluat olla se lähde,
meidän on hyväksyttävä sinut.” Aivan
kuin heillä olisi muka muita vaihtoehtoja kuoleman odottaessa
pimeässä, elinvoimattomassa maailmassa.
Aurinko
hymyilee. ”Tätä tyttöä teidän olisi kannattanut kuunnella
aiemmin”, hän sanoo katsoen vuoroin Zenithiä, vuoroin tämän
rinnalla seisovaa Niaria. ”Puhu, Zenith. Minä uskon, että sinulla
on useampiakin sanoja sanottavana tälle murtuneelle kansalle.”
Zenith
luo kiitollisen katseen Auringolle, vetää syvään henkeä ja
aloittaa. Normaalisti hän olisi räpäyttänyt tässä kohtaa
muutaman kerran siipiään pelatakseen aikaa, mutta siipiä ei ole
enää. Kuolevaisuus tuntuu kauniina kihelmöintinä hänen ihollaan,
se valaa häneen voimaa seuraavaan puheenvuoroon.
”Aurinko
on oikeassa. Me olemme olleet sokeita, liian keskittyneitä siihen
maailmaan, joka edessämme on avautunut. Kuu oli aina kaikkemme,
hänen luomansa todellisuus se ainoa oikea. Kurotimmeko koskaan
pitemmälle, kuuntelimmeko koskaan toisiamme?” Katseita. Paljon
menetettyä toivoa pelkissä pienissä surullisissa hymynvaihdoissa.
”Meidät
opetettiin alusta alkaen uskomaan siihen, että
asiat ovat mustavalkoisia. Kuu on hyvä ja Aurinko paha, hänhän on
syntynyt meidän vihastamme.
Kysyimmekö me koskaan, mitä pahuus on? Avasimmeko koskaan silmiämme
sille, että Kuussakin on virheitä, hänkin on muuttunut
inhimilliseksi?” Zenith
vetää henkeä. Xander hymyilee hänelle joukosta. Hänellä on
kaunis hymy, miksi kukaan ei ole aiemmin sitä huomannut? ”Liian
paljon pahoja asioita, pahoja tekoja ja sanoja on päässyt
myrkyttämään mieliämme jo aikojen alusta asti. Emmehän me edes
tiedä kaikkea.”
Iscario
kääntää katseensa pois, haluaisi kääntyä itsekin ja vain
juosta pois, kadota paikalta. Hän on satuttanut toista olentoa, ja
se ajatus täyttää hänen mielensä terävänä vasta nyt. Hän
ei koskaan saa anteeksi sitä, mitä on tehnyt Elille. Eikä hän aio
päästää itseään helpolla.
Ja
Zenith jatkaa. ”Minä ja monet muut täällä olemme tehneet paljon
sellaisia asioita, jotka ovat edesauttaneet tämän hetken
saapumista.” Hän katsoo nyt Niaria. ”Osa meistä jopa pyrki
tähän hetkeen.” Katse siirtyy Ogreen, joka uskaltaa vihdoin
katsoa takaisin. ”Ja osa on paennut pelkoaan kaikin keinoin ja
siten tahtomattaan aiheuttanut sen kaaoksen, jossa olemme.” Ogre
painaa päänsä alas, vie kädet kasvoilleen ja itkee. Hänen
itkunsa on lohdutonta, mutta kukaan ei kuule sitä Zenithin kirkkaan
äänen alta. ”Emme
voi syyttää tästä ketään yksin, emme, koska emme ole suostuneet
kuulemaan tätä kaikkea. Olemme osanneet vain syytellä ja paeta.”
Hän ajattelee omia pelkojaan ja sitä, miten ajautui Lasiaan asti
vain tajutakseen, että on aina paennut tietoa sisällään. Hän
hyväksyy sen. Pelko on pakko hyväksyä voidakseen hengittää.
”Mutta
nyt me olemme vapaita siitä kaikesta. Vapaita päästämään irti
Kuun suomista rangaistuksista – Lasiasta, siivistä ja jaosta yö-
sekä päiväkulkijoihin – sillä me tiedämme, että suurin osa
niistä pohjautuu valheelle. Me
tiedämme, että Kuu on kuollut eikä palaa takaisin.” Zenith
kääntää päänsä Aurinkoon päin. ”Emmekä
me
tarvitse Kuuta enää, sillä meillähän on vielä joku muu, jonka
puoleen kääntyä. Ja ennen kaikkea, meillä on itsemme. Oma
rohkeutemme, oma sisäinen tietämyksemme. Päästetään irti.
Otetaan vastaan se, mitä Auringolla on antaa ja jatketaan tätä
kaikkea. Eletään.”
Zenith odottaa kauhun huutoja ja
vastustuksia, varmistautuu siihen, että häntä aiotaan satuttaa
sellaisten mielipiteiden lausumisesta ääneen. Hän on oikeassa
siinä, ettei kansa pysy hiljaa. Se ei kuitenkaan kohota käsiään
satuttaakseen, vaan alkaa hurrata ja taputtaa. Hänen hämmentynyt,
huojentunut naurunsa hukkuu suosionosoituksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti