Tulisielu: luku 9

Luku 9: Polku harmauteen

Kansa on levotonta, jokaisen yökulkijan liikehdintä kielii kasvavasta paniikista. Ogren puhe on tehonnut heihin, sillä kaikkien kasvoilta paistaa huoli ja hermostus. Ogre ei tunnu tietävän kuunvalon heikentymisestä mitään sen suuremmin kuin kukaan muukaan, mikä lietsoo paniikkia entisestään. Jos heidän vanhin ja arvostetuinkaan kansalainen ei tiedä kansaa kohtaavasta uhasta mitään, miten kukaan muu voisi tietää? Ogre tietää aina kaiken, tiedon ja viisauden taakat on sysätty hänen harteilleen niinä hetkinä, kun kaikki muut ensimmäiset usvastasyntyneet joutuivat Lasiaan.

Ogre astelee usvapolkua pitkin kohti järveä ja temppeliä. Nyt, kun kansan pakolliset tiedotukset on pidetty, hän pääsee temppeliin omaan rauhaansa. Maisema ympärillä ei juuri muutu järveä päin mentäessä. Kaikkialla on seesteisen kaunista, puiden ja kasvien yksityiskohdat piirtyvät esiin vähässäkin kuunvalossa. Ogre rakastaa Avaria, rakastaa sitä enemmän kuin mitään muuta. Hän on varma, ettei yksikään usvastasyntynyt tule koskaan kokemaan samanlaista rakkautta maata kohtaan kuin hän. Tunne on hänelle kaikki kaikessa, hän vaalii sitä tarkoin.

Ja silti, syvällä suuren rakkautensa alla hän tuntee suunnattoman pelon kasvavan. Ogre ei ole koskaan ollut hyvä käsittelemään pelkoa, siksi hän tekeekin kaikkensa välttyäkseen kohtaamasta sitä. Nyt tiensä hänen sydämeensä löytävä pelko ei ole kuitenkaan se suurin, ei se ikivanha pelko, jonka hän tuntee ja jota hän on oppinut karttamaan. Tämä on uusi, syvemmälle pistävä tunne, jota hän ei ole tunnistaa.

Hän pelkää menetystä. Nyt, kun jokainen muukin tiedostaa kuunvalon vähenemisen, pelosta on tullut totta. Heidän maailmansa voi kuihtua pois, lakata olemasta. Ogren suuresti rakastama Avar ei ole ikuinen, ei nyt, kun kuunvalo vähenee yö yöltä, päivä päivältä. Kuu on heikko. Ogre tuntee pelonkouristuksen kehossaan, ja miltei lopettaa kävelemisen. Hän ei uskalla nousta suurille valkoisille siivilleen, sillä hän pelkää uuden tunteen saavuttavan hänet paremmin ilmassa.

Kun Ogre pääsee Kuun temppelille, hän huomaa kahden tutun henkilön ilmassa hieman temppelin yläpuolella. Toinen on Liv, kauniina kuten aina. Liv, joka on kertonut koko kansalle Kuun heikkenemisestä ja valon vähenemisestä, vaikka häntä nimenomaan kiellettiin tekemästä niin. Ogre ei tiedä, mitä ajatella naisesta. Häntä vastapäätä on Iscario, kenties ainoa yökulkija, jota Ogre voi myöntää inhoavansa koko sydämestään. Ogre ei yleensä jätä sydämeensä tilaa vihalle, mutta pelkästään Iscarion olemassaolo aiheuttaa hänelle voimakkaan epämukavan tunteen.

Iscario on nuori verrattuna Ogreen, mutta vanha verrattuna Liviin. Hän on toiminut lennonopettajana Livin nyt jo Lasiaan siirtyneelle pikkuveljelle Elille, ja ottanut asiakseen toimia Ogren korvikkeena. Iscario on Ogren tavoin täysin puhdas, hänen kaikki sulkansa ovat pysyneet selässä. Ogre ei näe häntä kilpailijanaan, sillä ei alunalkaenkaan tahtonut kansan suosiota, mutta niin puhtaan olennon näkeminen aiheuttaa hänessä aina väristyksiä. Iscario tuntuu epäluonnolliselta, aivan kuin hän ei olisi aivan todellinen leputtaessaan valkoisia siipiään ilmassa.

Kaksikko huomaa Ogren läsnäolon ja laskeutuu maahan hänen luokseen. Kumpikin katsoo Ogrea hyvin kiinteästi, Iscario kahdella, Liv yhdellä silmällä. Liv on aikoja sitten korvannut toisen silmänsä metsässä kasvaneella ruusulla. ”Jos päiväkulkijat onnistuvat järkyttämään todellisuuttamme ja yhtäkkiä alammekin tuntea kipua, minä olen se, joka tuntee kivun ensimmäisenä”, Liv on selittänyt tekoaan. Ogre ei ole koskaan edes yrittänyt ymmärtää Liviä, joka on kuin toistanto hulluuteen ajautuneesta isästään Modista. Mord oli ensimmäisimpiä usvastasyntyneitä, mutta menetti kontrollin totaalisesti hieman Auringon syntymän jälkeen. Hän väitti kaikille käyneensä Kuun luona ja nähneen tämän heikentyneen huomattavasti. Tapahtumasta hän syytti päiväkulkijoita, ja luonnollisesti hänen tyttärensä noudattaa samaa ajatusmallia edelleen. Ogrea puistattaa.

”Tervehdys, Ogre”, Iscario sanoo ja suo Ogrelle miellyttävimmän, tarkoin suunnitellun hymynsä. Iscarion pelkkä olemuskin kertoo, miten suuria hän luulee itsestään. Iscario on jättänyt useita kohtia kauniista kehostaan näkyviin, varmistaakseen muiden katseet. Hänen tummanruskeat hiuksensa on suittu taakse. Iscariolla on hyvin kapeat kasvot ja lyhyt leukaparta. Ainoa aidosti epämiellyttävältä näyttävä osa hänessä on hänen tapansa katsoa muita. Silmät ovat kylmän kultaiset, vailla pienintäkään lämpöä.

”Kansa taitaa olla aika hermostunut kaikesta”, Liv sanoo vilkaisten ainoalla, syvänsinisellä silmällään Iscariota. ”Kenties meidän ei olisi sittenkään tarvinnut kertoa heille tilanteen vakavuudesta.”

”Minä mielestäni kehotin sinua olemaan kertomatta”, Ogre huomauttaa rauhallisella äänellä. Hän ei tahdo kuulostaa vihaiselta tai katkeralta Liviä kohtaan, sillä hän ei ole varma, onko hän kumpaakaan.

Iscario kohauttaa harteitaan ja naurahtaa. ”Livillä on paljon ajatuksia, täytyyhän ne välillä ulos päästää.” Hän katsoo Liviin miltei hellästi, niin kauniilla tavalla, että sitä voisi melkein luulla rakkaudeksi. Ogre tietää paremmin. Hän ei näe katseessa lämpöä samalla tavalla kuin Liv kenties näkee.

”Minulla ja Iscariolla on tiettyjä ajatuksia tapahtumista. Nekin voisi olla hyvä päästää kansan julkiseen tietoon.”

Ogre katsoo kaksikkoa epäilevästi. ”Minulle ja Iscariolle” tarkoittaa todennäköisesti Iscarion aivoista lähtenyttä, Livin katkeruuden terästämää ajatusta, jota Ogre ei erityisen mielellään kuulisi. Hän kuitenkin nyökkää kohteliaaasti.

”Tällä kertaa syy ei välttämättä ole kokonaan päiväkulkijoiden”, Iscario aloittaa, ja Ogre osaa miltei jo arvata, mitä kuulee seuraavaksi. ”Heillähän on hallussaan myös kansamme suurin vihollinen... valostasyntynyt Niar.” Pelkästään Niarin nimen lausuminen tuntuu aiheuttavan Iscariossa jonkinasteisen inhoreaktion.

Ogre tuntuu punnitsevan ajatusta. Hänen keltaiset silmänsä pysyvät pitkään tietyssä pisteessä eivätkä tunnu katsovan suoraan mihinkään. Ajatukset risteilevät suuntaan ja toiseen, ja lopulta hän saa ulos ainoastaan: ”Minusta meidän tulisi keskustella asiasta yhdessä päiväkulkijoiden kanssa.” Iscarion silmissä välähtää, mutta välähdys on tuskin raivoa. Ogresta hän näyttää enemmänkin tyytyväiseltä kuin vihaiselta. Liv puolestaan räpyttää siipiään voimakkaasti nousematta kuitenkaan ilmaan.

”Keskustella?” Äänessä on niin paljon ivaa, että se tuntuu miltei liioittelulta. Kaikki kuitenkin tietävät, ettei Liv koskaan liioittele. Liv tuntee vahvasti, ja hänen tunteensa ovat suurimmaksi osaksi pelkkää vihaa ja vainoharhaisuutta. ”Miten aiot keskustella sellaisten olentojen kanssa, jotka tappavat pian maailmamme?”

”Onko kummallakaan teistä todisteita siitä, että näin olisi?” Ogre pitää äänensä tyynenä, mikään hänen olemuksessaan ei viittaa kasvavaan raivoon.

”Mitä muutakaan vihasta ja ahneudesta syntynyt Aurinko tahtoisi, kuin tuhota kaiken sen, mitä hänen vastakohtansa Kuu edustaa? Ja Auringon poikana Niar tietenkin –”

”Sinä et ole selkeästikään kuunnellut – tai sisäistänyt – kansamme historiaa”, Ogre huomauttaa suoden pienen hymyn Iscariolle, joka on noussut jo siivilleen. ”Vaikka Aurinko loikin Niarin, hän ei koskaan saanut poikaansa rakastamaan itseään. Niar on ikuisuuksiksi tuomittu tarvitsemaan kuunvaloa.”

Iscarion ilme ei värähdäkään, kun hän nyökkää Ogrelle ja katsoo Liviä tavalla, joka kuvastaa hänen aikovan lentää toisaalle. ”Mene ja keskustele heidän kanssaan”, Iscario toteaa tyynesti ja antaa siipiensä kantaa hänet ylemmäs. ”Mutta pidä huolta, että myös minun ja Livin kanta tulee julki. Syyllistä heitä, mutta älä siten, että he huomaavat sen suoraan.” Iscario räpyttää siipiään voimakkaasti ja lentää puiden yläpuolelle, kunnes lopulta katoaa näkyvistä. Liv ei lähde seuraamaan. Hän katsoo Ogrea vailla ilmettä kasvoillaan. Hän on hivenen hämmentynyt siitä, että Iscario on juuri antanut käskyn Ogrelle, jonka tulisi olla johtaja.

”Minä tosiaan taidan puhua heille”, Ogre myöntyy katsellessaan ylleen kohoavaa yötaivasta. ”Odotan aamun saapumista täällä. Te muut menette Marmoreaan normaalisti päivän ajaksi.” Liv nyökkää. Jostain syystä hän ei jaksa väittää vastaan, vaan lähtee lentämään usvapolkua pitkin. Kun Livin siipien ääntä ei enää kuulu, Ogre huokaisee syvään ja istuutuu temppelin portaille lepuuttamaan siipiään. Siitä on pitkä aika, kun hän on viimeksi ollut tekemisissä auringonvalon kanssa. Nyt hän imee kuunvalosta itseensä kaiken sen, mitä voi. Aamu koittaisi kuitenkin, istuisi hän siinä tai ei.