Tulisielu: luku 29

Luku 29: Kuolevan maan kokous

Kun yö levittää pitkän päivän jälkeen siipensä Avarin ylle, se levittää ne mustina ja tähdettöminä. Kuuttomina. Kuunvaloa ei enää ole, valoa ei pääse maailmaan pienimmästäkään taivaan reiästä. Verho on yhtenäinen ja tiukka, se ei päästä mitään sisään eikä mitään ulos.

Paniikki leviää asteittain. Ensin yksi usvastasyntynyt aloittaa huutonsa, sitten seuraava vastaa siihen tyynnyttelevällä sanatulvalla. Kolmas, neljäs, viides, paniikin toinen aste on valmis. Jokainen huutaa omaa kantaansa, omaa syvää kauhuaan. Kun pelko kerran pääsee vapaaksi, se juoksee pakoon niin lujaa, ettei yksikään sielu sitä enää kiinni saa. Se juoksee jokaisen vastaanottavan sydämeen, ottaa sen tiukkaan otteeseensa ja puristaa niin kauan, ettei sydämen omistaja enää tunnista sydäntään omakseen.

Joku huutaa Kuuta, toinen Ogrea ja kolmas soinnitonta, kylmää suoraa huutoaan. Xander poimii kaaoksen keskeltä ainoastaan kaksi ajatusta. Niistä ensimmäinen on se, ettei Kuu enää valaise. Ei enää koskaan. Heidän pelkäämänsä hetki ei ole käsillä huomenna tai seuraavan kuunkierron päästä. Se on nyt.

Toinen ajatuksista on se, ettei Ogrea tosiaan näy missään. Hän on kadonnut Kuun lailla, hänen rauhoittava puheensa ei ole täällä kaitsemassa usvastasyntyneitä. Niarin vain hetki sitten lausumat pahat vihjaukset Ogresta palaavat takaisin Xanderin mieleen. Hän ei kuitenkaan voi tehdä niille nyt mitään. Ogrea ei näy eikä kukaan ole täällä vahvistamassa pahoja huhuja. Tai kenties hänen poissaolonsa vahvistaa niiden paikkaansapitävyyden, toteaa Xanderin alitajunta.

Kaaoksen keskeltä Xander erottaa Livin ja Iscarion. He lentävät suoraan kohti häntä.

”Xander!” Iscarion ääni lävistää hänen mielensä. Xanderin koko ruumis valmistautuu keskusteluun Iscarion kanssa. ”Xander, täällähän sinä olet. Oletko nähnyt Ogrea?”

”En”, Xander vastaa yrittäen kuulostaa mahdollisimman neutraalilta. Jokainen ulos pääsevä sana tuntuu yritykseltä kuristaa Iscario. Nyt, kun hän tietää miehen todellisen syntyperän, hän kokee kuitenkin olevan askeleen edellä.

”Missä hän voi olla nyt, kun yökulkijat häntä tarvitsisivat?”

Xanderin mieli kääntyy häntä vastaan. ”Ogre tuskin palaa, missä ikinä hän onkin”, hän huomaa vastaavansa. Niarin sanat ovat tehneet häneen pesänsä.

”Oli missä oli, meidän on saatava heidät rauhoittumaan”, Liv puuttuu keskusteluun. Hänen ilmeensä on hätääntyneellä tavalla kireä, se saa hänen kuulaat kasvonsa näyttämään vähemmän kauniilta.

”Kutsutaan päiväkulkijat paikalle. Meidän täytyy pitää hätäkokous koko kansan kesken”, Xander ehdottaa. Inho värähtää ensin Livin kehossa, sitten se siirtyy Iscarion koko olemukseen. Nämä kaksi ovat jo miltei sama henkilö.

”Tämä ei kuulu päiväkulkijoille, heidän vikansahan tämä on”, Liv sihisee hampaidensa välistä. ”He eivät astu Avariin öisin.”

”Näyttääkö tämä sellaiselta yöltä, jollaisen haluat?” Xander osoittaa sormellaan kaikkea sitä, jonka he näkisivät paremmin kuunvalossa. Usvapolkua, puita ja jopa taivasta, joka on mustunut heidän ylleen. Usvaakaan ei enää ole. Pelkkää harmaata ja mustaa.

Liv pysyy hiljaa. Hänen ainoa silmänsä luo murhaavia katseita Xanderiin, mutta Xander ei aio välittää naisen vihasta. Se on liian mitätöntä hänen käsiteltäväkseen.

Iscario huokaisee ja nyökkää, hänellehän millään ei ole merkitystä. Tämä on sitä, mihin hän veljensä kanssa pyrkiikin, mutta siitä kenenkään ei tarvitse tietää nyt eikä koskaan. Niar ottaa kunnian kuitenkin, hänelle sillä on suurempi merkitys. Iscario voi kadota varjoihin.

”Minusta tämä asia kuuluu ehdottomasti kaikille. Otan mukaani muutaman muun ja kutsun jokaisen päiväkulkijan tänne. Nyt jos koskaan on konferenssin paikka”, Iscario toteaa ja nousee valkoisille siivilleen ennen kuin Xander tai Liv ehtivät sanoa mitään. Livin tummansinisessä silmässä kytee viha vielä hetken, sitten hän vie kätensä ristiin ja hengittää syvään. ”Hän tekee aina täysin oman päänsä mukaan”, Liv huokaa. Xanderin tekisi mieli huomauttaa, että juurihan Iscario on tehnyt kuten Xander haluaa. Varmasti ensimmäistä kertaa elämässään.

Hetken Liv ja Xander vain seisovat vierekkäin siivet maata laahaten ja katseet kaikessa siinä, joka oli joskus heidän maansa. Avarista on jäljellä vain lehtipuvuistaan riisuutuvia puita ja mustaa, kylmää maata. Kaikki käy niin nopeasti. Xander ymmärtää, että Avarin yö alkaa hetki hetkeltä muistuttaa yhä vain enemmän Lasiaa. Lasiassa olot ovat vain huomattavasti karummat.

”Tähänkö tämä päättyy?” Liv kysyy vapisevalla äänellä. Siitä on riisuttu kaikki ylpeys, kaikki viha. Pelkää avointa heikkoutta ja kymää pelkoa. Ne tunteet sopivat Liville. ”Toivottavasti päiväkulkijat ovat nyt tyytyväisiä tekoihinsa”, Liv päästää vielä viimeisen syytöksen huuliltaan.

”Liv, minä olen aina miettinyt erästä asiaa”, Xander sanoo ja huomaa vihan puuttuvan omastakin äänestään. Hän tahtoo ajatella Livin kerrankin vain usvastasyntyneenä, joka on ehdollistettu tiettyyn ajatteluun. ”Miksi sinä vihaat juuri päiväkulkijoita niin paljon? Siksikö, että heidän hartioilleen on helpompaa vierittää syyllisyys kuin ottaa itse vastuuta mistään?”

”Minun isäni on nähnyt Kuun.” Liv katsoo Xanderia silmiin ainoalla yösilmällään. Hetken Xanderin edessä seisoo se sama nainen, joka leikki hänen kanssaan lapsena järven luona usvan luodessa tunnelmansa heidän ympärilleen. Lapsuudenystävä. Lapsuudenystävä ennen välien lopullista tulehtumista. ”Hän näki Kuun eikä toipunut siitä koskaan. En tiedä, miltä Kuu oli mahtanut näyttää, mutta tuskin hyvävointiselta päätellen isäni reaktiosta. Hän syytti aina päiväkulkijoita Kuun kunnosta, koska heidän syytäänhän Auringon syntykin oli. Enkä minä koskaan kyseenalaistanut.”

Siinähän se onkin. Kukaan ei koskaan kyseenalaista. Ei edes nyt, kun valo on viety heidän elämästään ja se vähä, mitä heidän elinvoimastaan on jäljellä, karisee maan pieniin rakosiin.

”Ja kukaan ei koskaan uskonut häntä”, Xander toteaa lopulta. ”Me olemme aina olleet niin keskittyneitä meille esitettyyn totuuteen, että suljemme kaiken muun pois.”

”Tai syytämme koko ikämme jotakuta vailla hyvää syytä”, Liv sanoo. Se kuulostaa täysin vieraalta hänen suustaan. Hänen äänensä on heikko, tuskin edes kuiskaus. Ja silti se päästää ulos myönnytyksen siitä, että hän osaa olla myös väärässä.

Lehtiä tippuu puista tasaiseen tahtiin. Ne lähtevät puusta tummanvihreinä, mutta ennen kuin ne kohtaavat maan, ne muuttuvat tummanharmaiksi. Kuolleiksi. Yökulkijoiden pimeyteen harjautuneet silmät näkevät sen kaiken, jokaisen pienen yksityiskohdan, joka muuttaa heidän rakastamaansa maata hetki kerrallaan kylmemmäksi ja epätodellisemmaksi. Heidän tuntemansa ja arvostamansa todellisuus hapertuu lehtien lailla, pimeys nielee sen nurkka kerrallaan.

Livin tunnustus lämmittää Xanderia, mutta vain hetkellisesti. Kylmyys lähtee nurkista ja löytää tiensä keskelle. ”Minä uskon, että sinun isäsi todella näki Kuun”, Xander myöntää ja katsoo Liviä. Naisen kauniit, sopusuhtaiset kasvot katsovat häneen täysin tyyninä. Ruusu kukkii yhä silmässä vailla kipua, pelkkänä merkkinä siitä, miten vainoharhaisuus voi tehdä juurensa olentoon.

”Kiitos”, Liv sanoo ja tarttuu hetken mielijohteesta Xanderin käteen. Vanhan ystävyyden merkiksi, tai kenties uuden polun. Maailma kuolee, kyllä he voivat hetken pitää toisiaan kädestä vaikka heidän välillään olisikin useiden kuunkiertojen mittainen hiljaisuus, mykkä myönnytys toisen pahoille teoille. Xander ei ikinä anna anteeksi sitä, että Liv antoi veljensä hyväksikäyttäjälle, mutta juuri nyt Liv on Liv eikä se katkera ja vääristynyt olento, joksi hän on tullut. Xander pitää kädestä sitä Liviä, joka oli joskus hänen ystävänsä. Jolla oli vielä kaksi tummansinistä silmää.

Hiljaisuuden rikkoo Iscarion ja muutaman muun yökulkijan johdattama mustien siipien massa. Päiväkulkijat lentävät mustaa taivasta vasten hädissään huutaen ja hämmästellen. Suurin osa heistä ei ole koskaan nähnyt ensimmäistäkään yötä, sillä he ovat syntyneet Auringon synnyn jälkeen. Ensimmäinen yö, jonka he saavat kohdata, on tämä kuuton, kuollut yö. Xanderista tuntuu pahalta heidän puolestaan.

Iscario yrittää huutaa muiden äänien yli, saada kaikkia kuulolle. Usvastasyntyneitä on niin paljon, että kaikkia on mahdoton saada samaan tilaan. Osa asettuu puihin, osa pysyy tiukasti maan kamaralla. Mutta kukaan ei jää Marmoreaan, he kaikki nousevat ylös Avariin ja ovat ensimmäistä kertaa rinnakkain yhtenä kansana. Ainoastaan siipien väri erottaa heidät toisistaan, ja sitäkään suurin osa ei edes erota pimeässä yössä.

Iscario lentää korkealla, pysyttelee kaikkien nähtävissä ja kuultavissa kuin jokin näennäinen johtaja, korvikkeena Ogrelle. Xander ei tahdo nousta ilmaan hänen rinnalleen, vaikka hänellä olisikin varmasti eri sanoja sanottavanaan kansalle kuin Iscariolla. Xander kuitenkin hillitsee itsensä, juurruttaa jalkansa sille maatilkulle, jolla seisoo. Liv on jo aikaa sitten päästänyt irti hänen kädestään ja lentänyt sivummalle, vanhan lehmuksen latvaan. Heidän vanhan ystävyytensä hetki on ohi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

”Rakkaat usvastasyntyneet!” Iscario päästää ilmoille. Lause tuntuu kaikin puolin ironiselta sen tiedon valossa, ettei hän itse ole syntynyt usvasta. Hän puhuttelee kansaa kuin kuuluisi siihen. ”Olemme kaikki ikäväksemme tehneet sen havainnon, että kuunvalo on kadonnut lopullisesti. Meidän maamme tekee kuolemaa.”

Kiljaisuja. Yksi alkaa nyyhkyttää, pian toinenkin.

”Auta meitä!”

”Missä johtajamme Ogre on?”

”Eihän Kuu voi kuolla!”

”Meillähän on vielä Aurinko.”

Niarin tumma, selkeä ääni erottuu sekasortoisen kakofonian keskeltä. Meillähän on vielä Aurinko. Xander ei pienessä mielessäänkään osannut kuvitella, että Niarin lupaama tapahtuma kävisi toteen näin pian.

Tai sitten voit vain odottaa ja katsoa, mitä maailmalle käy.

Xander on odotuksensa odottanut, kaikki tapahtuu nyt, tässä hetkessä.

Niar nousee siivilleen, lentää aivan veljensä rinnalle puiden yläpuolelle. Kaksi täysin erilaista Auringon luomusta leijuvat ilmassa vierekkäin. Xander pohtii, onko hän ainoa, joka tietää näiden kahden olevan samasta puusta veistetyt.

”Alkaa näyttää siltä, että rakastamanne johtaja Ogre on vihdoin leikkinyt liian pitkään”, Niar kuuluttaa suoden veljelleen pitkiä, merkityksekkäitä katseita. Hän odottaa tältä apua, mutta Iscarion olemuksesta näkee, ettei tämä aio auttaa veljeään. Niar joutuisi kertomaan yksin. Xander erottaa pimeässäkin, miten Iscarion suupielet alkavat nykiä ja leukaperät kiristyä. Hän ei aio allekirjoittaa sanaakaan siitä, mitä Niar seuraavaksi sanoo. Pelkuri.

Pian Niar aloittaa saarnansa siitä, mitä maailmassa on tapahtunut jo useita vuosia ja kuinka hän on saanut kaiken yhdessä Kainin kanssa selville. Hän luo tasaisin väliajoin silmäyksiä Iscarioon, joka luovuttaa lopullisesti ja laskeutuu alas muiden luo. Hän jättää Niarin yksin lentämään puiden yläpuolelle, yksin totuuden kanssa. Ja Niar kertoo siitä huolimatta, ettei hänen nuorempi veljensä kykene ottamaan vastuuta tapahtumista. Niar kertoo Iscarionkin osuudesta, siitä, miten tämä provosoi Ogrea varastamaan Kuun elinvoimaa pelkällä olemassaolollaan.

Kansa kestää tiettyyn pisteeseen saakka. Jokainen usvastasyntynyt kuuntelee kärsivin korvin kaiken sen, mitä Niarilla on kerrottavana. Siitäkin huolimatta, etteivät he halua kuulla siitä sanaakaan eivätkä he pidä sitä edes varjona totuudesta. Eihän heidän Ogrensa voisi mihinkään syyllistyä.

Kärsivällisyys on ohutta ja heikkoa kuin lasi. Se kestää tasan niin kauan, että tietty määrä kuormitusta ylitetään. Kun Niar kertoo siitä, että hänen suunnitelmansa alun alkaenkin oli osoittaa kansalle kuunvalon merkityksettömyys, kärsivällisyyden lasi murretaan. Se murtuu niin pieniksi osiksi, ettei kukaan saa sitä enää ennalleen. Jokainen usvastasyntynyt päästää vihansa valloilleen, ja se kiehuu ylitse tulisena ja vaarallisena.

”Petturi!”

”Tämä on kaikki sinun syytäsi!”

”Valehtelija! Ogre ei ole tehnyt mitään, sinun vikasi tämä on!”

Osa alkaa heittää Niaria maasta löytyneillä kivillä. Xander ei ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Pimeässä, kuuttomassa yössä kansa nousee yhteistuumin yhtä olentoa vastaan, käy tämän kimppuun kynsin ja hampain ja satuttaa tätä kaikin fyysisin keinoin, joita tietää. Viha sykkii jokaisessa sydämessä, se sumentaa harkintakyvyn ja saa jokaisen yksilön räjähtämään. Kiviä lentää, solvauksia huudetaan, eikä Niar voi tehdä muuta kuin suojata itseään mustilla siivillään.

Sitten tapahtuu jotakin, joka saa kansan pysähtymään. Vaaralliseksi, holtittomaksi äitynyt kaaos hellittää, kun ensimmäiset sulat irtoavat. Niitä alkaa tippua uskomatonta tahtia, musta taivas peittyy niin valkoisista kuin mustistakin sulista. Tapahtuma viimeistelee vallitsevan kaaoksen, siihen tiivistyy kaikki se pahuus, joka ilmaan on päässyt leijumaan. Vihan malja on kuohunut yli äyräittensä, pahojen tekojen määrä on niin suuri, että se tiputtaa kansalaisten siipiä selästä.

Yhdeltäkään ei lähde kokonaisia siipiä, mutta ilmassa leijuvien sulkien määrä on niin suunnaton, että jokainen tiputtaa kiven kädestään ja palaa maan kamaralle nuolemaan haavojaan. Jokainen suu hiljenee. Vain Niar jää ilmaan leijumaan veriset kasvot järkytyksestä valkoisina.

Kun itkun meri alkaa vihdoin ravistella keinottomaksi jäänyttä kansaa, Xander nousee siivilleen. Hän ei voi tehdä enää mitään. Usvastasyntyneet eivät enää tiedä, ketä syyttää, ja vaikka syyllinen löytyisikin, se ei muuttaisi enää mitään. Kuu on heikentynyt ja Avarista tulee pian kuolleiden kukkien näyttely, mitään ei ole tehtävissä. Kyyneleet kirpoavat olentojen silmistä epätoivoisina. Tilanne jättää tyhjäksi ja keinottomaksi.

Xander lentää Niarin luo ilmaan vain huomatakseen, että mies on todella satuttanut itsensä häntä päin heiteltyjen kivien vuoksi. Miksi Xander ei mennyt väliin? Miksi kukaan ei koskaan tee mitään silloin, kun ei ole vielä liian myöhäistä?

Niar on veljensä lisäksi ainoa, joka voi vuotaa verta. Xander ei jaksa ajatella, miksi Iscario on viime hetkellä jänistänyt ja jättänyt asettumatta veljensä puolelle. Hän ei jaksa ajatella edes Ogrea tai Eliä, hän ei jaksa muuta kuin koskettaa varoen Niarin olkapäätä ja sanoa: ”Anteeksi.” Sana sanottakoon kaikkien niidenkin puolesta, jotka eivät kykene sitä huuliltaan päästämään.

”Zenith”, Niar kuiskaa tytön nimen voimattomana, ”mene Zenithin luokse. Sinä olet ainoa, joka saa mennä Lasiaan. Mene. Hänen on myöhäistä etsiä enää veljeään. Sinä tiedät totuuden, Xander, kerro se hänelle ja vie hänet minun isäni luo. Hän tietää, mitä tehdä.”

Ensimmäistä kertaa Xander ei esitä jatkokysymyksiä. Ei ole merkitystä, vaikkei hän tietäisikään kaikkea. Niar ja Zenith tietävät, he ovat tienneet jo pitkään. Xander nyökkää vaisusti Niarille ja nousee korkeammalle, niin korkealle että kykenee pian erottamaan, miten pieneltä ja kuihtuneelta Avar näyttää yläilmoista.