Musteenkantaja: luku 47

Luku 47: Sisar

Nadiha, Anat ja Acantha istuvat kukin turvalliseksi katsomassaan kohdassa Nadihan huonetta. Valvotun yön jälkeinen väsymys näkyy yhä seuraavan päivän iltanakin, kun alakerran ovi käy. Lenoriet eivät osaa sanoa, kumpi perheen miehistä saapuu kotiin. Anat on aiemmin käynyt töissään ja todennut, että aiempi maailma todella on saanut hautaantua uuden alle. Becka on virallisesti päästetty pois. Ietassa kuhisee. Nadihan sänky on pehmeä, se sulkee hetkeksi turvaansa.

Kun Nadihan ovi käy, Nadiha itse tietää tulijan Enhariksi. Isä ei kävelisi sisään koputtamatta. Enharin ilme muuttuu neutraalista hämmästyneeksi, kun hän havaitsee kolme naista lamaantuneessa ympyrässä.

”Ai, hei”, Enhar henkäisee. ”En tiennytkään, että täällä oli muita.”

”Tässä on Acantha Leigh”, Nadiha sanoo osoittaen sängyn vierellä lojuvaa, katseensa laskenutta Acanthaa. Acantha nostaa päätään ja nyökkää Enharille. Nadihaa hävettää, että hänen suupielensä kaartuvat yhä ylöspäin Enharin nähdessään. Tilanne on sopimaton hymylle.

”Itseasiassa, Nadiha, minulla oli asiaa yksinomaan sinulle”, Enhar sanoo viittoen kaksostaan seuraamaan alakertaan. Nadiha ei jaksa nostaa itseään sängyltään. Ei, vaikka Enharin näkeminen elossa tekee kaikesta jälleen hieman kauniimpaa.

”Mitä se koskee? Minusta tuntuu, että voit kertoa sen meidän kaikkien kuullen.” Edellisen yön jälkeen ei ole enää mitään, mitä naiset eivät voisi vastaanottaa yhdessä.

”Se koskee jotakin sellaista, jota maailmassa… Ei, en minä voi puhua tätä kenen tahansa kuullen.”

”Acantha tietää jo kaiken, mitä Ietassa on tapahtunut, jos sitä ajattelet. Sano pois vain”, Anat selventää kyllästyneeseen äänensävyyn. Anatia huvittaa, että he kaikki tietävät lopulta enemmän kuin Enhar, sillä Enhar ei ymmärrä katsovansa Lintujen johtajaa suoraan silmiin.

Enharin jaksaminen on liian heikkoa, jotta hän vaivautuisi väittämään isosiskolleen vastaan. Hän istuutuu lattialle aivan kuin olisi yksi heistä.

”Olen saanut kuulla, että Musteviitat hyökkäävät aivan pian.”

Nadiha nousee istumaan. ”Mitä?”

”En tiedä, milloin tämä pian on, mutta ilmeisesti riittävän pian ettemme ehdi valmistautua.”

”Musteviitat? Näin pian edellisen hyökkäyksen jälkeen? Kuka sinulle tällaista on puhunut?” Anat puuttuu puheeseen.

”Te tunnette Anadil Feneriton”, Enhar osoittaa sanat ensisijaisesti sisarilleen. ”Hän tietää varmaksi, että kohta otetaan yhteen. Varikset eivät vielä tiedä, mutta...”

Nadiha nousee sängyltään, ohittaa Acanthan ja asettuu aivan kaksosensa vierelle. Hän yrittää olla ajattelematta, että huoneessa on kaksi muutakin ihmistä heidän lähellään. Se hermostuttaisi liikaa.

”Enhar. Veli”, Nadiha kuiskaa uskaltamatta koskea veljeensä, ”miksi et ole itse vielä tehnyt mitään? Jos Ietaan hyökätään jälleen, pitäisihän jonkun tehdä asialle jotakin.” Virke tuntuu olevan ristiriidassa sen kanssa, että Nadiha on vastikään itse ollut mukana Ietaan kohdistuvassa hyökkäyksessä. Musteviitat ovat kuitenkin aivan eri asia. Siinä, missä Linnut tahtovat herätellä kansan totuuteen, Musteviitat tahtovat tuhota yhteiskunnan perustan ja syöttää tilalle omansa. Se tuskin olisi yhtään sen parempi tai pahempi, mutta Musteviittojen toimintatavat eivät ole koskaan olleet inhimillisiä. Ja ennen kaikkea suuri yhteenotto vain korostaisi mustavalkoisuutta. Sellaista ei saa tapahtua.

”Ei ole mitään, mitä voimme tehdä! Olen luvannut Anadilille, että puhun Perijälle tästä, mutta ajattelin ensin kertovani sinulle, koska...” Enhar vaikenee hetkeksi. Kieltäytyy katsomasta silmiin, sukii hiuksiaan. Nadihan tekemä korvakoru heilahtaa. Enhar ei koskaan kieltäydy katsekontaktista. ”Koska sinä olet minun sisareni, ja oletan, että juuri sinä osaat kertoa minulle, mitä tehdä.”

Äkillinen luottamuksenosoitus on Nadihalle liikaa. Varsinkin, kun hän tietää, ettei Enhar välttele katsetta, ellei ole jollakin tavalla häpeissään. Nadiha erottaa veljensä tunteet ja kumartuu halaamaan tätä. Se on ensimmäinen kerta, kun hän koskee veljeensä hyökkäyksen jälkeen. Lämpö vaihtaa omistajaa. On hyvä tuntea toisen hengittävän itseään vasten.

”Meidän täytyy tehdä jotakin”, Nadiha vastaa siirtyen tietoisesti sinusta meihin, ”ihan mitä tahansa. Kerro Perijälle. Järjestä asiat siten, että hyökkäykseen osataan vastata.”

”Siitä tulee pienikokoinen sota. Sellaista ei voi tapahtua nyt, kun edellinen hyökkäys on sotkenut asiat. Musteviitat eivät saa hyökätä ollenkaan.” Enharista näkee, miten tämä kamppailee kertomisen ja kertomatta jättämisen välillä. Nadiha tahtoisi sanoa veljelleen, ettei hänelle tarvitse valehdella. Hän tietää jo Musteenkantajista, äidistä, aivan kaikesta. Enharin ei tarvitse varoa.

”Voiko sitä enää estää?”

Enhar pysyy hiljaa. Hän ei joko tiedä vastausta tai halua myöntää sitä.

”Siinä tapauksessa on vain keksittävä keino taistella vastaan. Muu ei auta. Tarvitset suunnitelman ja ihmisiä, joihin voit luottaa.”

Enhar katsoo sisartaan niin kauan, että tämä ymmärtää.

”En minä voi olla ainoa luotettava.”

”Kukaan Ietassa ei ole tarpeeksi luotettava. Anadilia vain epäiltäisiin. Minuakin, koska liityn häneen riittävän tiiviisti.”

”Sanoit, että voit kertoa Perijälle. Aloita hänestä.”

”Nadiha...”

Enharin on aina täytynyt oikeuttaa suurimmat päätöksensä sisarellaan. Hän tarvitsee Nadihan järkkymätöntä tukea voidakseen muodostaa oman kantansa. Anat ja Acantha istuvat paikoillaan sanomatta sanaakaan. Acantha ei ole koko päivänä tehnyt muuta kuin istunut ja ajatellut, ettei voi tämän jälkeen enää vain jäädä paikoilleen. Hänen on keskityttävä uuteen maailmaan, vaikka olisi kuinka sidottu sydämestään vanhaan. Edellisen maailman langat voivat olla tiukassa, koukut syvällä sydämessä, mutta joskus Acantha oppii katkaisemaan ne.

”Minä olen mukana”, Acantha sanoo ja kääntyy Nadihan puoleen.

”Me emme voi vielä tietää, mitä Musteviitat tarkalleen ottaen tahtovat”, Anat huomauttaa. ”Enhar, tee tutkimusta Ietassa. Aloita se heti seuraavan auringonnousun aikaan, muuten ette ehdi valmistautua.”

”Miten niin ’ette ehdi’? Etkö aio auttaa meitä puolustamaan Ietaa?”

Anat irvistää. Nadihan sydämestä vihlaisee, kun sisko nousee ylös hänen sängyltään ja kävelee ulos ovesta. Hän katsoo poistuessaan ainoastaan Nadihaa, koska tämä on ainoa, joka näkee. Ei Anat voi puolustaa Ietaa, jos on sydämessään joka ikistä valkokaapuista Varista vastaan. Ei, vaikka veli kuvittelisikin hänen työskentelevän ilomielin heille.

”Mikä Anatilla on?” Enharin viaton kysymys viimeistelee tilanteen kiusallisuuden. Acanthakin päättää nousta ylös. Hän havaitsee sisaruksista, että he tarvitsevat hetken kahdestaan.

”Anatilla on vain hieman huono päivä”, Acantha huokaisee ja avaa oven, jonka Anat on juuri sulkenut. ”Minäkin taidan käydä kotona. En voi vältellä sinne menemistä kauempaa.” Ilme Acanthan kasvoilla kertoo kaiken. Hän joutuu kohtaamaan jälleen Beckan tyhjän lasin pöydällä.

”Nadiha, tiedät, mistä löydät minut, kun tilanne selkenee. En voi jäädä paikalleni. En tahdo maailman muuttuvan entistä mustavalkoisemmaksi.” Acantha sulkee oven, vaikka Nadiha ei olekaan varma, mistä löytäisi nuoren naisen seuraavan kerran.

Enhar ja Nadiha jäävät istumaan lattialle oven sulkeutuessa. Nadihasta on surullista ajatella, että aina aiemmin luottamuksessa ensimmäisenä tullut Enhar on nyt tippunut listassa. Nadihaa yhdistää isosiskoonsa ja Acanthaan useampi tunnekokemus. He ovat ikuisesti sidottuja kokemiinsa asioihin. Enhar on jäänyt kaiken sen ulkopuolelle, ja se tuntuu pahemmalta kuin Nadiha olisi osannut kuvitella.

”Olette alkaneet pitää yhtä Anatin kanssa”, Enhar naamioi katkeruutensa naurahdukseen. ”En olisi koskaan uskonut, mutta olen onnellinen siitä. Meillä ei ole ollut turhan läheisiä välejä isosiskoomme.”

”Niin, meillä on tähän asti ollut vain toisemme. Kenties muuttuva maailma on lähentänyt minua ja Anatia.”

”Hyvä niin.” Ääni on ristiriidassa ilmeen kanssa. Toinen valehtelee, Nadiha ei uskalla arvata kumpi.

Enhar huokaisee. ”Minä puhun Inahe Kerefinille. Aloitetaan siitä.” Enhar ottaa sisarensa käden omaansa, kuljettaa sormensa toisien sormien lomaan. Nadiha ei muista, milloin hänen veljensä on viimeksi pitänyt häntä kädestä. Siitä täytyy olla vuosia.

”Kerro minulle ajoissa, mitä Ietassa tapahtuu.”

”Taidan olla sen sinulle velkaa.”

Nadiha ei tiedä, mitä Enhar tarkoittaa lauseella. Enhar ei ole koskaan ollut hänelle velkaa mistään. Hetken hän epäilee veljensä tarkoittavan kaikkia niitä naisia, jotka tämä toi kotiin, mutta sitten hän havahtuu kuvitelmiinsa. Tuskin Enhar kantaa naisistaan syyllisyyttä. Eihän hänellä ole siihen mitään syytä. Nadiha kuvittelee omiaan helpottaakseen omaa oloaan.

”Voimme yrittää estää Athalaa romahtamasta itse luomaansa taakkaan”, Nadiha sanoo sivuuttaen Enharin kommentin täysin. ”Varikset ovat luoneet puhtauskäsityksensä ja vihollisensa. Voimme silti yrittää estää mustaa ja valkoista tuhoamatta sellaisia, jotka eivät ole vastuussa mistään.”

”Kaikki ovat vastuussa jostakin.”

”Ei jokainen paikalle osuva ansaitse kuolla vain siksi, että toinen osapuoli tahtoo maailmasta mustan, toinen valkoisen.”

Enhar naurahtaa jälleen. Hänen tapansa peittää kaikki kevyeen naurahdukseen on alkanut käydä läpinäkyväksi. ”Taidat olla oikeassa, sisar”, hän sanoo.

Enhar puristaa nopeasti Nadihan kättä. Siitä sisko tietää tämän päästävän irti ja kävelevän pois, katoavan jälleen. Enhar tekee juuri niin.

”Me selviämme”, Enhar sanoo ovelta. ”Aion mennä puhuttamaan Perijää juuri nyt. Hän ei koskaan poistu Ietasta.”

Nadiha nyökkää. ”Ole varovainen.”

”Ainahan minä olen.”

Ovi sulkeutuu. Nadiha jää lattialle. Hän on jälleen tilanteessa, jossa kaikki kädet ovat hänen tarttumattomissaan. Hän sulkee silmänsä ja puristaa käden nyrkkiin tuntiakseen veljen katoavan lämmön ihollaan vielä hetken.

* * *

Inelan huoneen suuri ikkuna näyttää ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidosti syyllistävältä. Päiväaurinko saa Valkoisen Variksen kuvan näyttämään aiempaa suuremmalta. Inela hukkuu sen sirottamaan valoon, mutta ei käännä katsettaan siltä. Tällaisina hetkinä hän haluaa kuvitella, että Varis puhuu hänelle. Että tämä todella on valinnut hänet tähän tehtävään, eikä hän tee kaikkea vain, koska vanhat miehet ovat vuosisatoja sitten päättäneet niin.

Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun Inela tiedosti ensimmäistä kertaa elämänsä olevan pelkkää huoneessaan istumista. Hän edustaisi kerran vuodessa, eikä silloinkaan itsenään. Inela Kerefiniä muistelevat vain hänen vamhempansa, ja hekin eri tavalla kuin vanhempien kuuluisi. Musteenkantajan kuvaa sen sijaan pitää jokainen perhe seinällään. Inela on olemassa jokaisessa taloudessa. Hän on niidenkin sydämissä, joilla ei ole kotia, jonne kuva asettaa.

Inela on löytänyt hetkellisen rauhan. Tilan mielessään – sellaisen, jossa hän osaa kuvitella viipyvänsä pitempäänkin. Hän hyväksyy sekä Musteenkantajan että Inelan itsessään. Julkisesti hän esiintyy Musteenkantajana ylpeys ainoana naamionaan, mutta yksin ollessaan hän riisuu ylpeytensä ja katsoo ikkunansa maalausta. Se tekee koko huoneesta valoisan, päästää siunauksensa sisään. Inela tahtoo uskoa, että Valkoinen Varis on todella jossakin paperitaivaansa kätköissä ja odottaa kaikkia häneen uskovia.

Jorin Vecasta on paljastanut todelliset haavansa. Inela on nähnyt, miten vaikeaksi vahvuuden ylläpitäminen on miehelle käynyt. Athalan tapahtumien paino on alkanut käydä raskaaksi kantaa, Jorinin vointi on heikentynyt huomattavasti. Valkaistu iho on alkanut halkeilla, eikä miehellä ole ollut aikaa korjauttaa sitä. Inelasta tuntuu hirvittävältä katsoa, kuinka Jorin Vecastan kaltaiset miehet murtuvat palasiksi. Jorin ei ole koskaan ollut erityisen vahva, sen Inela on tiennyt alusta asti. Sellainen, joka ei voi myöntää omaa heikkouttaan, ei osaa olla vahvakaan. Silti Jorin on joutunut huolehtimaan paljosta uransa varrella. Nyt kaikki kertyy jälleen hänen vastuulleen. Inela ei kestä katsoa hänen murtuvan taakkansa alle.

Sillä jos Jorinin kaltainen näennäisen vahva mies voi murtua, kuka tahansa voi. On olemassa ihmisiä, joiden mieli kestää mitä tahansa. On olemassa niitä, jotka ovat Jorinia paljon vahvempia, mutta varjoissa. Silti Inela tietää, että jos Athalan keulakuva alkaa säröillä, kukaan ei enää tiedä, ketä uskoa. Ketä seurata. Kansa tarvitsee aina jonkun, joka kertoo heidän puolestaan, mitä tehdä.

Osittain siitäkin syystä Inela on alistunut kohtaloonsa Musteenkantajana. Hyökkäysten ja epätoivon nakertaessa kokonaisuutta Inela on joutunut hitaasti hyväksymään paikkansa. Hän ei voi lakata olemasta Musteenkantaja. Tehtävä on saatettava loppuun. Joskus tulee päivä, jolloin hän alkaisi kerätä mustetta ihonsa pinnalle, hiuksiinsa, pisteiksi silmiensä valkuaisiin. Silloin hänen tehtävänsä olisi täytetty ja seuraava astuisi hänen paikalleen. Se on ainoa totuus. Inela on päättänyt tulla osaksi sitä.

Juuri Inelan uppoutuessa ajatuksiinsa hänen huoneensa ovi avataan. Inela valmistautuu henkisesti kohtaamaan jälleen Suurvariksen. Tulija on kuitenkin tämän Perijä, Inelan oma veli. Inahen näkeminen saa Inelan palaamaan mielessään Anfarin metsiin, sinne, missä sammaleen tuoksu ja sirisevät hyönteiset olivat merkkejä onnellisuudesta. Valkoiseen puettunakin hänen veljensä on vahvin linkki siihen elämään, joka hänellä oli.

”Kiitos, kun tulit”, Inela yrittää sanoa mahdollisimman asianmukaisesti, mutta asianmukaisuus lakkaa olemasta tunteiden ryöpytessä sen alta, repiessä sen kappaleiksi. Ei ole mitään, jonka vuoksi jäädä kuoreen. Inela kiskoutuu häntä estelevän muodollisuuden, musteenkantajuuden läpi, tuntee kuoren rikkoutuneet palaset kuin repeytyneenä ihona ympärillään. Repsottavana, entisenä. Inela on paljas. Hän ei enää koskaan tervehtisi veljeään tavalla, joka ei ole lähtöisin hänestä itsestään.

”Inahe...” Ääni on jälleen sen Inelan, joka ei ollut vielä kävellyt tyhjän käärönsä kanssa Puhdistautumiseen. ”Inahe, Variksen nimissä, onneksi juuri sinä olet siinä.”

Inahe ei saa sanoja suustaan, hän juoksee sisarensa luokse ja puristaa tämän tiukasti otteeseensa. Vain kaksonen voi halata toista sellaisella tavalla. Sydämet sykkivät toisiaan vasten samaan tahtiin. Edes Inelan muutos ei ole saanut tapettua synkronisaatiota.

Kaksoset istuutuvat Inelan valkealle sängylle, joka on samanlainen kuin Inahen oma, pienempi vain. Inahe ristii jalkansa, Inela ei kykene. Hän pitää ne tiukasti lattiassa vain voidakseen tuntea todella olevansa siinä.

”Minä tulin tänne vain kertomaan huonoja uutisia”, Inahe huokaisee syvään.

”Minulla on niitä samalla mitalla. Kerro sinä ensin.”

”Rudi Cortel puhuu jälleen. Hän on kertonut minulle tulevasta Musteviittojen hyökkäyksestä. Minulla on seuraavaan Puhdistautumiseen asti aikaa valmistautua siihen.”

Inela vain nyökkää. Inahe rakastaa sisaressaan sitä, ettei tälle tarvitse kertoa yksityiskohtia, tuhansia syitä ja seurauksia. Tämä luottaa tarpeeksi sisäistääkseen heti.

”Tästä maailmasta ei ole kohta enää mitään jäljellä, jos kaikki päättävät vain tuhota”, Inahe jatkaa. Veljen vaalea pää painuu alemmas, ripsissä kimaltaa. ”Me olemme nähneet kaksikymmentä Puhdistautumista, emmekö olekin?” Inahe vääntää kasvoilleen hymynkaltaisen, joka saa Inelan sydämen miltei lopettamaan sykkimisensä. ”Me olemme iässä, jossa meidän kuuluisi miettiä, mitä kukkia haluamme istuttaa kesäksi. Miettiä sitä, haluaako joku pitää meitä kädestä, eikä kantaa koko Athalaa harteillamme.”

Vasta nyt Inela näkee, miten suuren vastuun kanssa hänen kaksosensa on joutunut elämään. Inahe tietää ja ymmärtää paljon sellaista, johon muut Varikset eivät yletä. Inahen nuori ikä ja estottomuus ovat tehneet hänestä luotettavan monien silmissä. Inela itse puolestaan on täysin tehtäväänsä sidottu. Hän ei koskaan voi astua paikaltaan auttaakseen veljeään.

”Sisareni, minä en usko voivani jatkaa näin. Tiedän paljon, mutta se, mitä voin tehdä, kalpenee tiedon rinnalla”, Inahe sanoo katse yhä maassa. ”Suurvaris on kenties hallinnassani, mutta vain niin kauan, kun pysyn puhtaana hänen silmissään. Sen jälkeen hän ei puolla enää eri tavalla ajattelevaa suojattiaan. Minun on tuhottava sodat Musteviittojen, Varisten sekä sen tänne hyökänneen ryhmän välillä, sillä kaikki sorretut luottavat juuri minuun. Kauanko minulla on aikaa ennen kuin joku näkee, mikä minä todella olen? Etten ole oikeasti muuta kuin Varisten silmissä väärällä tavalla ajatteleva lapsi, joka on sattunut syntymään puhtaaseen kehoon?”

Inahen sanat repivät Inelan jälleen uuden kerroksen läpi. Inela voi miltei tuntea tippuvansa syvemmälle. Hän sukeltaa omaan ytimeensä, kunnes jäljellä on enää pieni, kukista ja hiljaisista öistä pitävä valkotukkainen tyttö. Lapsi, kuten hänen veljensäkin sanoi.

”Suurvaris ei koskaan käännä sinulle selkäänsä. Hän tarvitsee sinua, sen voin luvata sinulle”, Inela sanoo. Normaalisti hän ottaisi veljeään kädestä. Nyt hänestä tuntuu, että kosketus vain pilaisi sen, mikä leijuu hauraana ilmassa.

”Minä en voi saada vihaa loppumaan, vaikka hän päättäisi seisoa vierelläni ikuisuuden. En halua seuraavaksi Suurvarikseksi. Haluan vain lopettaa kaiken tämän. Kenenkään ei pitäisi joutua hyökkäämään ketään vastaan.”

Hämmästyksekseen Inela tunnistaa veljessään samaisen tuskan kuin Suurvariksessa. Molemmat ovat tiettyjen silmissä ainoa mahdollisuus pelastua. Kyse on jälleen kerran pelosta, jota ihmiset pakenevat ripustautumalla.

”Joskus kaikki, mitä voimme tehdä, on odottaa. Et voi sammuttaa palavaa paperitaivasta sen kerran sytyttyä, mutta voit tehdä sen tuhkista jotakin uutta”, Inela huomaa osittain toistavansa Jorinille lausumiaan sanoja.

”Entä, jos en luota kykyyni tehdä niin?”

Kosketus kertoo, kun sen aika tulee. Inela hivuttaa sormensa veljensä kämmenelle ja löytää tiensä sormien lomitse. Inahe hengähtää, mutta ei ala itkeä. Silmissä kiiltää, kun hän sulkee ne.

”Sitten minä luotan sinun puolestasi. Minä sekä ilmeisesti moni sellainen, joka ei saa tukeaan muualta. Musteviitta, joka tunnetaan puhumattomuudestaan, kertoo sinulle saapuvasta uhasta. Veli, sinuun luotetaan, koska sinä olet erilainen. Se on vahvuutesi.”

Inela tietää, että hänen sanansa tavoittavat Inahen kunnolla vasta useiden tuntien kuluttua. Kosketus ja lempeys riittävät toistaiseksi. Lapset, jotka eivät saaneet pysyä sellaisina, takertuvat hetkeksi kosketukseen, joka riistettiin heiltä liian aikaisin. Inahe vietiin hikisten kosketusten ja miellyttämisen maailmaan, Inela musteeseen ja koko kansan toivoon. He eivät ole enää samat valkeat kaksoset, jotka tunnettiin Anfarin kylissä. Heidät on riuhdottu ulos siitä muotista. Ja kerran, kenties vain yhden ainoan kerran, he voivat vielä asettaa yhteen puristuneet kätensä samaiseen muottiin rikkomatta sitä lopullisesti.