Tulisielu: luku 22

Luku 22: Totuus

Kainin kirkas ääni vie Elin pois syvänteestä, pois Lasiasta. Pois ajasta ja paikasta, suoraan kauas aikojen alkuun. Niihin hetkiin, jolloin Kuu oli jo jättänyt usvastasyntyneet ja siirtynyt taivaalle. Hetkiin, jolloin Aurinko ei ollut vielä syntynyt usvastasyntyneiden pahuudesta eikä kansa ollut vielä jakautunut kahteen osaan. Eli hengittää raskaasti, muttei kuule hengitystään. Hän siirtyy kauemmas ja kauemmas, antaa Kainin kuljettaa.

* * *

Totuus ei tullut selville yhdessä yössä. Kain ei nähnyt suoraan Ogren sydämeen ja ymmärtänyt, mitä tämä teki. Kain näki vaiheittain, ja vaiheista ensimmäinen oli havahtuminen. Kain tiesi, että Ogre oli yksi ensimmäisistä usvastasyntyneistä aivan kuten hänen vanhempansakin olivat. Ogre oli täydellinen, hänessä ei ollut virheitä. Ja juuri siksi Kain havahtui siihen tosiasiaan, ettei virheettömyys ollut mahdollista.

Usvastasyntyneet olivat siihen asti eläneet puhdasta, hyväksyttyä elämää. Lensivät kauniilla valkeilla siivillään, ihailivat lampia ja usvapolkua. Kainin elinaikana Lasia oli jo olemassa, sillä kansa oli unohtanut ratkaisevan pitkäksi aikaa Kuun merkityksen ja saanut lahjaksi kyvyn karistaa siivet selästään. Marmoreaa ei puolestaan ollut, sillä kansan jakaminen kahteen osaan ei ollut tullut Kuun mieleenkään.

Kansan rakkaus maataan kohtaan oli siitäkin huolimatta suurta, liian suurta. He osasivat välittää vain Marmoreasta, he janosivat ainoastaan omistusta. Se syttyi osan sydämiin vahvemmin kuin toisten.

Kaikki keskittyivät silloin Melitasiin, jonka pahuus ja itsekkyys aikanaan synnyttivät Auringon taivaalle. Jokainen oli asennoitunut siihen, että Melitas oli syyllinen, kaikki keskittyivät kohdistamaan vihansa ainoastaan häneen. Melitashan oli se, joka oli halunnut syöstä Kuun pois taivaalta, jotta Avar kuuluisi lopullisesti vain usvastasyntyneille.

He eivät kuitenkaan olleet rakastuneita, he saattoivat keskittyä kaikin voimin Melitasiin ja hänen kannattajiinsa. Kainin suurin onni oli se, että hän omasi vaarallisen syviä tunteita jotakuta sellaista kohtaan, jonka saavuttamisen tiesi mahdottomuudeksi. Hän rakasti Ogrea jokaisella osallaan, ja osasi ulkoa tämän jokaisen eleen. Vain ja ainoastaan hänen tarkkaavaisuutensa mahdollisti sen, että hän pääsi kiinni totuuteen – tai sen alkuun.

Ei kestänyt kauaa huomata, ettei Ogre ollutkaan täydellinen. Keltaiset silmät mustine renkaineen kätkivät sisälleen ajatuksia, ja ajatukset heijastuivat käytökseen. Ogre poistui satunnaisin väliajoin Avarista kokonaan, lensi niin korkealle suurilla siivillään, ettei Kain voinut olla huomamatta sitä. Ja korkeallahan ei ollut muuta kuin Lasia. Niin hän silloin vielä luuli.

Oli totta, että kansa oli vieraantunut Kuusta tarpeeksi unohtaakseen tärkeitä seikkoja – kuten sen, että korkealla ei ollut ainoastaan Lasia, vaan myös Kuu itse. Korkeimmalla paikalla maailmankaikkeudessa oli Kuu itse, ja sinne, hänen luokseen Kain huomasi Ogren lentävän. Häneltä kesti kauan havaita, ettei Ogrella ollutkaan asiaa Lasiaan. Hän lensi suoraan Kuun luokse, eikä Kain osannut vielä silloin ajatella, miksi Ogre kävisi suoraan heidän luojansa luona. Silloin hän vain oletti Ogren olevan niin puhdas ja hyvä, että hän ainoana toteutti Kuun toivetta ja kävi usvastasyntyneiden luojan puheilla.

Se ajatus tuli kuitenkin kuunkiertojen saatossa karisemaan pois samaa tahtia kuin sulat selässä. Kainin omat sulat olivat muuttuneet Auringon syntymän ja päiväkulkijoiden rankaisemisen jälkeen mustiksi, mutta Ogren sulat olivat pysyneet yhä yökulkijalle sopivina puhtaanvalkoisina ja muuttumattomina. Yksikään sulka ei ollut tippunut. Ogre ei ollut askeltakaan lähempänä Lasiaa.

Auringon syntyminen oli tietenkin aiheuttanut kaaoksen. Se oli kuitenkin myös antanut maailmalle ensimmäisen Auringon pojan, Niarin. Kainista ja Niarista tuli kuin pakon sanelemina ystäviä, sillä Niarin nihkeä asennoituminen Kuuta kohtaan yhdistyi kauniilla tavalla Kainin totuuden tavoitteluun. Niarilla oli suuri pakkomielle siitä, etteivät usvastasyntyneet tarvinneet Kuuta elääkseen, sillä eihän hänkään Auringon poikana tarvinnut. Kuu ei olisi saanut olla elämän edellytys.

Se ajatus iskeytyi Kainin aivoissa siihen kohtaan, jossa oli ollut tyhjää pitkään, kenties aina. Kainin vaaleansiniset luulot tummenivat syväksi ymmärryksen indigoksi, hän näki selkeästi. Kuu ei saanut Niarin mielestä olla elämän edellytys, mutta hän oli väärässä. Oli se. Kuun voimat antoivat Avarille värinsä ja usvastasyntyneille elinvoimansa. Ja silloin, kun Kain sattui katsomaan jälleen ohimennen Marmoreaan laskeutuessaan Ogrea, hän ymmärsi, miksei Ogre ollut tiputtanut yhtä ainuttakaan sulkaa, vaikka oli elänyt Avarissa kauemmin kuin kukaan.

Ogre ei ollut yhtään sen puhtaampi tai parempi kuin kukaan muukaan. Ogre vain osasi lentää siivillään ylös, Lasiaakin korkeammalle, Kuun luokse. Ja Ogre oli varas.

* * *

Eli kuuntelee suu avoimena Kainin tarinaa. Hänen on mahdotonta kuvitella, että kansan suuresti arvostama Ogre voisi olla millään osallaan vastuussa siitä, että hänen rakastamansa Avar oli tuhoutumassa.

”Sinä siis toisin sanoen väität selvittäneesi, että Ogre varasti Kuun elinvoimaa. Miksi?”

Kain naurahtaa. Naurahduskin tuntuu kuuluvan useiden kuunkiertojen takaa, aivan kuin hän muistelisi jotakin vanhaa tapahtumaa samalla. ”En koskaan ehtinyt riittävän pitkälle tutkimuksessani, jotta olisin saanut tietooni, miksi Ogre teki niin kuin teki. Mutta jos tilannetta ajattelee, kyllähän se järkeen käy. Epätoivostahan siinä täytyy olla kysymys.”

Eli huomaa nyökkäävänsä. Jos joku todella uskaltautuu viemään itsensä Kuun elinvoimaa, syyn täytyy olla painava. Eikä elinvoimaa varasteta kuin yhteen tarkoitukseen: pysyäkseen elossa. Vältääkseen Lasian, välttääkseen sen kaikille pakolliseksi tehdyn kuolemankorvikkeen. Jos Kain on oikeassa, Ogre on pahempi valehtelija kuin kukaan. Hänen itsekkyytensä on täytynyt järkyttää maailman tasapainoa jo kauan ennen Melitasin tekoja. Melitas. Eliä riipaisee ajatella ruskeasilmäistä miestä, joka ei enää edes muista, mitä on maailmalle tehnyt.

”Kerroitko sinä koskaan kenellekään muulle kuin Niarille, mitä tiesit?” Eli tuntee pientä kipristelyä ruumiissaan sanoessaan ’tiesin’ sen sijaan että sanoisi ’luulit’. Kipristely ei johdu siitä, että syvänteessä on edelleen kuolettavan kylmä.

”En”, Kain sanoo hymyillen surumielisesti, ”minulla ei koskaan ollut riittävästi todisteita. Minä odotin jotain suurempaa merkkiä, ja odotin liian kauan. Katkeruus karisti siivet selästäni, enkä ehtinyt kertoa koko totuutta edes sisarelleni.”

Kain kääntää Elille selkänsä ja odottaa, että tämä lähtisi seuraamaan. ”Ja nyt, täällä pimeässä ei ole muuta kuin odotusta. Minä olen melko varma siitä, että viimeinen näytös käydään aivan pian, Kuu on heikennyt jo lähes olemattomiin. Pian Ogre ei ole enää yksin kuolemanpelkonsa kanssa.” Eli on hetken aistivinaan Kainin äänessä hellyyttä, kun tämä mainitsee Ogren nimen. Hän sanoo sen samalla tavalla kuin Eli sanoo Xanderin nimen. Hänenhän on täytynyt nähdä kaikki tunteiden värit vuosien varrella, ja silti hän kykenee lausumaan Ogren nimen samalla hellyydellä.

”Minä todella toivon, että ajatukseni sinusta on oikea. Kunpa sinä voisit auttaa kansaamme”, Kain sanoo hiljaa ja Eli huomaa ajattelevansa, että hän toivoo aivan sitä samaa. Jos hänen siipiään ei aikanaan tarkoitettu kantamaan, kenties jokin muu oli.