Musteenkantaja: luku 29

Luku 29: Muistoja

Vankityrmän yläikkunoista heijastuva valo piirtää hentoja varjoja selleihin. Inela jättää omansa niiden taa. Hänen ryhdikäs, hillitty olemuksensa seisoo reunimmaisen, ovesta kauimmaisen sellin edessä. Vartijat ovat kieltäytyneet katsomasta häneen. Viimeisessä sellissä kyhjöttää yli seitsemänkymmentä Puhdistautumista nähnyt nainen, varmasti vanhin Korallitaloon hylätyistä sieluista.

Nainen on virunut selissä niin pitkään, etteivät hänen luihin asti kuihtuneet jalkansa jaksa enää nousta ylös. Vuosikaudet sellissä kulunut ja muovautunut elämä näkyy hänestä. Hiuksia on pudonnut runsain mitoin päästä, jäljellä on hento harmaa vyyhti, jota tuskin voisi nimittää kunnolliseksi kuontaloksi. Silmät ovat syvillä kuopissaan, huulet kalvakat ja rohtuneet. Ihosta erottaa, että maksaläikkien ja mustien suonien koristama kerros on joskus ollut puhtaanvalkoinen.

”Oletko sinä vanhin?” Inela kysyy. Ääni lepattaa ilmassa. Inela havahtuu omaan pelkoonsa vanhan naisen edessä.

Nainen kääntää päätään. Liike näyttää kivuliaalta, rohtuneet huulet värähtävät kipuaallon myötä.

”Kuka sen määrittää?” Ääni miltei tiputtaa Inelan polvilleen. Hän odotti narisevaa, vuosien samentamaa ääntä. Se onkin kirkas. Vaikka nainen on vanha ja ilmeisen huonossa tilassa, maailma ei ole himmentänyt hänen äänensä valoa.

”Muut täällä ovat tulleet jälkeesi, niin minulle kerrottiin.”

”Niinkö? En ole tullut ajatelleeksi sitä.” Nainen huokaisee. Hän ei jaksa nostaa edes kättään, sillä tietää, miten paljon se vie energiaa. ”Ajattelen paljon. Täällä ei voi juuri tehdä muuta.”

”Minä halusin puhua juuri sinulle. Sinä olet vanhin, sinulla on eniten kokemusta.”

”Ei ikä kerro kokemuksesta”, nainen sanoo. Inela on erottavinaan naurahduksen varjon äänestä. ”Todellinen kokemus lasketaan kaikessa muussa.”

Inela väsähtää rooliinsa ja istuutuu lattialle. Laahus kastuu jälleen lattian kuonaan. Inela katsoo kalterien läpi vanhaa naista, jonka nimeä kukaan Korallitalossa ei enää muista. Nainen on vanhempi kuin yksikään vartija tai edes Suurvaris. Silti hän on pysynyt niin pitkään elossa. Ei tietenkään ilmaiseksi.

”Muistatko, kauanko sinä olet ollut täällä?”

Nainen pudistaa päätään. ”Jokainen aamu on samanlainen. Aurinko nousee aina samalla tavalla, oli talvi tai kevät. Aistit laimenevat vuosien saatossa. Joskus tunnistin hajusta, kenen eritteet vietiin metalliämpärissä pois.” Nainen yskähtää. Ääni tulee syvältä kurkusta, se kumistaa luita matkallaan. ”Nyt en enää edes haista juuri mitään.”

Inela huomaa ajattelevansa vain sitä, että kukaan niistä ihmisistä, jotka tämä nainen on tunnistanut, on tuskin enää elossa.

”Tiedätkö sinä, mitä minä ajattelen useimmiten?” Nainen kääntää katseensa aivan suoraan Inelaan. Kuoppiinsa painuneet silmät ovat vettyneet ja punoittavat reunoista. Ne ovat mustat. Inela ei uskalla arvata, minkä väriset ne joskus olivat.

”Minä ajattelen kuolemaa.”

Inela nielaisee. ”Oman henkesi riistämistä?” Ääni tuskin kuuluu.

Yskähdyksen ja naurun kammottava välimuoto pakenee naisesta. Inela värähtää.

”Eihän tässä maassa voi edes tappaa itseään joutumatta paperitaivaan mustaan kuiluun. Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin pelkään väärää puolta taivaasta, vaikka minun luulisi menettäneen uskoni Valkoiseen Varikseen.” Uusi huokaus. ”Tosiasiassa tällainen elämä jos jokin saa uskomaan Varikseen ja siihen, että hän halusi juuri meille tämän kohtalon. Mehän olemme ainoa totuus.”

Vanha nainen poimii käteensä jotakin nuhjuuntuneen leninkinsä povitaskusta. Liike vaikuttaa tappavan hitaalta. Naisen elintoiminnot eivät kestäisi nopeampaa käden liikautusta. Inelalta kestää hetki havaita, mitä nainen pitää kädessään. Se on pieni, teräväreunainen kivi. Hivenen sorainen, mutta silti riittävän terävä repimään tarvittaessa jotakin rikki.

”Tiedätkö, kuinka moni täältä päätyy antamaan periksi pelolleen ja riistämään oman henkensä?” nainen kysyy silmät pelottavan myötätuntoisina. Inelaa raastaa katsoa naista kasvoihin ja ymmärtää elämän sinnittelevän vielä niiden takana.

”Ennen osasin sanoa, kuinka monta lähtee vuosittain. Arjenain ja uuden Musteenkantajan aikaan eniten. Sinun edeltäjäsikään ei ole enää elossa.”

Inela säpsähtää, mutta ei vie käsiä kasvoilleen tai itke. Hän on jo arvannut sen.

”Kunpa minäkin kykenisin vain päättämään päiväni. Toivon sitä Valkoiselta Varikselta joka ilta. Että uskaltaisin vetää tämän kiven vasten saastaisia ranteitani ja painaa syvälle.”

Vanhan naisen epätoivoinen, kirkas ääni vie Inelan syviin tuntemuksiin, mielen pimeimpiin loukkoihin. Miltei yhtä pahoihin kuin selli hänen edessään. Inela tietää, että vanhan naisen pelkäämä väärä puoli paperitaivaasta ei mitenkään voisi olla pahempi kuin se paikka, jossa tämä elää nyt. Inela kieltäytyy ajattelemasta sitä, että hän elää vain toistaiseksi häkin toisella puolella.

Inela käntää katseensa nopeasti vartijoihin. Nuori, tumma vartijapoika ei ole tässä kerroksessa tänään, joten Inela uskaltaa kysyä: ”Eivätkö vartijat tee mitään, jos vangit yrittävät tappaa itsensä? Eikö heidän tehtävänsä ole vartioida?” Inela tuijottaa kiveä naisen kädessä. Naisen käteen jää haavoja, kun hän puristaa sitä liian lujaa. Haavoista tihkuva veri on mustaa. Se piirtää hentoja raitoja kiven graniittipinnalle.

Nainen pudistaa päätään ja päästää jälleen naurahduksenomaisen äännähdyksen. Se kuulostaa pahemmalta nyt, kun Inela tietää, miten hennoin naruin elämä roikkuu naisessa.

”Et siis ole vielä ymmärtänyt”, nainen hengähtää, ”että emme me ole puolustamisen arvoisia. Vartijat ovat täällä siksi, että suojelisivat ulkomaailmaa meiltä. Jos meillä on vielä niin paljon tietoisuutta jäljellä, että uskallamme ja osaamme tappaa itsemme, se on vartijoille vain helpotus.”

Inela tuntee kyynelten tekevän jo tuloaan. Hän on itkenyt viimeaikoina niin paljon, ettei enää edes yritä estellä lämpimiä virtoja.

”Meillä ei ole enää edes kääröjä. Muste kerääntyy meihin. Miksi kukaan jaksaisi puolustaa jotakin sellaista, jolla ei ole enää merkitystä? Mätänemme joka tapauksessa.”

”Älä”, Inela kuiskaa. ”Älä sano niin. Sinullakin on nimi.”

”Kummallista, että se katosi ensimmäisenä.”

Inela ei tahtoisi nähdä omaa ilmettään. Hän uskoo olevansa pelkkä valkea, kaikkialta halkeillut pala marmoria. Sellainen valkea piste ei sovi keskelle likaa ja musteesta täyttyviä ruumiita, joilla ei ole enää nimeä eikä kääröä pelastamassa varmalta hukkumiselta. Inela katsoo naista silmiin tietäen, ettei tämä osaisi kertoa hänelle nimeään. Ei osaisi kukaan muukaan täällä. Unohdus ja sellin koralliseinät ovat ainoat, jotka ovat jääneet.

”Voitko kertoa minulle erään asian? Yhden ainoan.” Inelaa pelottaa oman äänensä heikkous. Se värisee niin paljon enemmän kuin vanhan naisen. Kenties kokemus todella mitataan jossakin ikää paljon vanvemmassa.

”Kysymyksiin vastaaminen on joka tapauksessa parempaa kuin kaikkien muiden tänne jätettyjen kuunteleminen. Kysy pois.”

”Mitä jää jäljelle, kun lakkaa olemasta… tämä?” Inela vie kädet sydämelleen, osoittaa itseään. Halkeillutta marmoria, joka ei ole vielä alkanut sotkeentua reunoista. Nainen katsoo pienen hetken Inelaa ja hymyilee. Hymy tekee vahamaisesta, ohuesta ihokerroksesta entistä epätodellisemman oloisen.

”Muistoja.”

Inela painaa pään polviinsa. Hän ei jaksa enää edes huutaa.

* * *

Kyyneleet eivät paina silmiä enää Inelan valkoisessa huoneessa. Variksen kuva ikkunan pienissä lasipalasissa tuntuu vain ilkkuvan. Miten Inela ei ole havainnut sitä aiemmin? Inela puristaa hampaansa yhteen. Hän kuvittelee, kuinka puree ne niin lujaa toisiaan vasten, että vahva aines rikkoutuu ja rasahtelee palasina irti. Inela tahtoo vain kuulla jonkin rikkoutuvan.

Hampaat ovat ja pysyvät paikallaan. Inela lysähtää voipuneena sängylleen ja vie kädet kasvoilleen. Hän tunnustelee piirteitään kuin ne olisivat voineet kadota matkalla Korallitalon ylimmästä kerroksesta tänne, valkoisen valon armottomaan tyyssijaan. Seinät ja Variksen kuva eivät sääli Inelaa, joka kiertää nenänsä kaaren ja kasvojen pehmeän ihon.

Hiljaisuus tykyttää korvissa. Joskus Inelasta tuntuu, että hiljaisuus aistitaan jossain aivan muualla kuin korvissa. Ihon pintakerroksissa, pystyyn nousevissa hennoissa ihokarvoissa, kauttaaltaan ympäröivässä valkoisessa. Valkoisuus on hiljaisuuden huonompi puoli, epätodellisuuden raja. Sen takana ei olisi enää mitään.

Inela havahtuu pieneen ääneen oven tienoilta. Joku työntää sitä auki. Inela nousee ylös, vetää nopeasti ylpeän version itsestään päälle ja suoristaa selkänsä. Hiljaisuus on rikottu, valkoisuus lakkaa kuluttamasta atomeja. Inela kuvittelee Suurvariksen saapuvan huoneeseen ja valmistautuu sietämään tämän läsnäoloa.

Tulija astelee kepeämmin askelin kuin Suurvaris. Inela ei tunnista kävelijää, sillä tämä ei kävele kivipolkua tai metsän mättäitä. Hän ei ole oppinut tuntemaan huoneeseen saapuvaa henkilöä kultaan ja valkoiseen silkkiin sonnustautuneena.

Inahe saa oven suljettua. Sen jälkeen hän ei kääntää katseensa nähdäkseen uuden, Jorinin häneltä salaaman Musteenkantajan. Jokaisella askelmalla hän on kuvitellut mielessään, kenet Jorin on häneltä salannut. Jokainen aavistus osoittautuu vääräksi Inahen löytäessään valon keskeltä sisarensa kasvot. Tutut ja turvalliset. Valkeat kulmat ja ripset, aistikkaat piirteet valkeiden hiusten reunustamina. Silti Inahe ymmärtää vain muutamassa sekunnissa, ettei hän näe edessään omaa kaksossisartaan. Silmät Musteenkantajan tutuissa kasvoissa ovat mustat.

Inahe päästää pienen henkäyksen. Kumpikaan sisaruksista ei etene toistaan kohti. Inahe jää oven eteen eikä lähesty ikkunan alle asettunutta Inelaa, koska kuvittelee hetken hennon kuoren menevän rikki, jos hän tekee niin. Ajatukset pirstoutuvat hajalle, jos jompikumpi liikkuu. Puhuu. Hengittää.

”Älä”, Inela kuiskaa tuhoten hetken heidän ympäriltään. Inahe vetää raskaasti henkeä sisään, mutta ei vieläkään lähesty sisartaan. Hän tietää, että mustat silmät valehtelevat hänelle. Inahe ei katso sisarensa kuorta, joka on täyttynyt ylimaallisesta voimasta. Hän katsoo sisartaan, sitä ihmistä, jonka kanssa on kasvanut Anfarin metsissä. Hän osaa vielä ulkoa Inelan laulut, lempikukat ja parhaat juoksureitit kuusien suojissa.

Inela puolestaan tuntee järkytyksensä alla suurta hämmennystä. Kaksi Puhdistautumista sitten Inahe lähti Ietaan. Inela tietää tarkalleen, missä arvossa hänen veljeään pidetään täällä. Hän ei vain koskaan osannut kuvitella Inahea kaiken tämän valkoisuuden keskelle. Nyt hän näkee veljensä pitkään kaapuun ja kultakoruihin sonnustautuneena. Inela hyväksyisi sen, jos Inahe olisi muuttunut muutenkin. Hän kuitenkin näkee, että veljen ulkonäkö on pysynyt täysin samanlaisena kuin kaksi vuotta sitten. Inahe on yhä linnunluinen ja herkkä. Suurieleiset vaatteet jättävät kaiken sen alleen.

”Inahe, älä”, Inela toistuu ja kääntää veljelleen selkänsä. Inahe ei enää kykene vain seisomaan, hän juoksee kopisevaa, kiiltävää lattiaa pitkin siskonsa luo. He seisovat kosketusetäisyydellä toisistaan. Inelan laahus on sotkeutunut vankityrmien lattioilla, mutta muutoin sisar on yliluonnollinen näky pelkässä valkoisessa.

”Tämän Suurvaris halusi pitää minun tietoni ulkopuolella”, Inahe kuiskaa ja ojentaa kätensä kohti sisarensa selkää. Hän vetää sen viime hetkellä pois, sillä Inela kääntyy. Mustissa silmissä on surua. Inahe tuntee satojen lasinsirujen vääntelehtivän sisällään, kun Inela katsoo häntä silmiin. Heidät kaksi tunnistettiin aina vaaleansinisistä silmistä ja valkeista hiuksista. Nyt Inelan tunnistettavin piirre on kaluttu pois.

”Hän oli oikeassa”, Inela sanoo vasten jokaista tahdonrippusta itsessään, ”sinun ei pitäisi olla täällä. Minä en ole enää sinun sisaresi.”

”Sinä sanoit minun nimeni. Sinä muistit.”

Inelan ilme murtuu. Hän ajattelee vanhan naisen sanoja ja kirkasta, elävää ääntä, joka toivoi kuolemaa. Hän ajattelee sitä, mitä jää, kun kaikki muu otetaan pois. Muistoja jostakin sellaisesta, jota kerran oli.

”Vaikka lakkaisin olemasta Inela, Musteenkantaja tai edes ihminen, minä muistaisin sinut”, Inela sanoo ja tietää, että jos joku Variksista kuulisi hänen puhuvan siihen sävyyn, hän saisi kuulla siitä. Sillä ei loppujen lopuksi olisi merkitystä. Kaikki olevaiset ovat hänestä riippuvaisia, he eivät voi käydä häntä vastaan. Inela jatkaa. ”Minä lupasin Jorin Vecastalle, etten enää ole Inela. Kun kysyin häneltä viimeisen kysymykseni Inelana, se kysymys koski sinua.” Ja siinä Inahe nyt seisoo, elävänä, hengittävänä, samana verenä, joka vielä virtaa punaisena Inelassakin. Inela tietää, että Inahe on hänen veljensä vielä silloinkin, kun hänen oma verensä muuttuu mustaksi.

Inahe säpsähtää kuullessaan Jorinin nimen. Miten suuria asioita tämä onkaan pitänyt hänen ulottumattomissaan.

”En koskaan kuvitellut, että uusin olisit sinä.”

”Oletko koko ajan tiennyt, ettei Musteenkantaja ole…?” Inela on vähällä sanoa todellinen. Sitten hän muistaa, että vain pienen räpäyksen ajan Musteenkantaja on ainoa todellinen asia maailmassa.

”Ei kukaan voi työskennellä Ietassa tietämättä.”

”Mitä työskentelyä se on, jos on aikaa kierrellä kaavun helmat liehuen Ietan käytäviä?”

Inelan kysymys saa Inahen naurahtamaan. Sentään jokin jäätyneessä keskustelussa lämmittää häntä.

”Minun tehtäväni Perijänä ovat olleet suurimmaksi osaksi viattomuuteni säilyttäminen ja kansan keskuudessa käyskentely. Minun pitää vain näyttää hyvältä.”

”Miten sinä pääsit siihen, missä olet nyt?”

Inahe perääntyy aavistuksen verran. Muistot Läikän suuresta selästä ja tämän veltoista käsistä Inahen keholla palaavat oitis. Inela ei tiennyt siitä mitään. Sisarella ei ollut aavistustakaan, mitä heidän yhteiset vanhempansa tahtoivat poikansa tekevän vain saadakseen suvun nimen Ietaan saakka. Inahe irvistää muistojen karvaudelle.

”Jorin on jakanut sänkyni jo kaksi vuotta”, Inahe sanoo lopulta. Se on puoli totuutta. Se riittää. Melkein.

”Jorin…?” Inelalta pääsee epäuskoinen hengähdys. Hän on viettänyt Suurvariksen kanssa useita päiviä tietämättä, että mies on koskenut hänen veljeensä. Jos hän olisi tiennyt, hän olisi repinyt paitsi maskin, myös kasvot Jorinilta. Viis siitä, että sellainen teko olisi saattanut rikkoa hänen puhtautensa ja tehdä hänestä tavallisen.

”Ei, älä käsitä väärin”, Inahe kiirehtii lisäämään. Häpeä aaltoilee mielessä, kun hän lausuu seuraavat sanansa. ”Minä annoin hänen tehdä niin. Halusin sitä.”

”Se on väärin! Se mies käyttää sinua hyväkseen. Hänenhän on täytynyt nostaa sinut Perijäksi vain voidakseen...” Lause kuolee kuvottavan havainnon tieltä.

Inahe huokaisee syvään ja nyökkää. ”Niin, hän pitää minut lähellään monista syistä. Yksi niistä on se, jota ajattelet juuri nyt.”

”Ei hän voi toimia sillä tavalla. Se on hyväksikäyttöä, sinä kulut loppuun, sinä –”

”Inela. Älä.”

Oma nimi veljen huulilta on Inelalle aivan liikaa. Se merkitsee hänet vielä ihmiseksi ja pahentaa vaikutelmaa siitä, että Inelan kuuluisi olla pelkkä Musteenkantaja. Inela kumartuu veljensä puoleen, vetää tämän tiukasti syliinsä ja rutistaa tämän pientä kehoa omaansa vasten kuin se olisi ainoa keino pysyä kasassa. Sisarukset hengittävät toistensa hiuksiin, sivelevät selkiä ja puristautuvat toisiaan vasten tavalla, joka ei paljasta toiselle, että kumpikin heistä tärisee.

Inahe irrottautuu kosketuksesta ensimmäisenä. Hänestä tuntuu, ettei Inela osaisi koskaan päästää irti, jos hän ei tekisi sitä ensin. Haavoittuvaisuus erottuu Inelan olemuksesta, kun Inahe vetääntyy.

”Älä syytä Jorinia mistään. Se on minun tehtäväni”, Inahe kuiskaa lopulta. Hän ei tahtoisi joutua puolustelemaan Suurvarista Inelalle. Tai kenellekään. Mies ei ansaitse hänen hyviä sanojaan. Ja silti jokin osa Inahessa tietää välittävänsä.

”Onko minun veljeni rakastunut?” Inelan ääni on sekoitus kiusoittelua ja järkytystä. Kiusoittelu on peräisin vuosilta, jolloin heillä oli kaikki aika maailmassa.

Inahe vaikenee. Hän kääntää katseensa hetkeksi pois sisarensa mustesilmistä ja ymmärtää, ettei osaa tai tahdo vastata kysymykseen. Kenties ei ole vielä aika vastata siihen. Inahe ei ole koskaan osannut pukea tuntemuksiaan sanoiksi. Sanat eivät taivu hänen tahtonsa mukaan.

”Jorin Vecasta on joka tapauksessa pimittänyt sinulta paljon”, Inela jatkaa, kun ymmärtää, ettei Inahe aio vastata. Hän sallii veljelleen sen. Kaksi vuotta ovat varmasti kuroneet eriäväisyyksiä ennen niin läheisten sisarusten välille. Osan niistä voisi murtaa, jos olisi aikaa ja tahtoa. Kumpaakaan ei ole enää, maailma ei tahtonut sisarusten elävän omia elämiään.

”Minun täytyy oikaista häntä siitä. Ole kiltti ja jätä hänet rauhaan sen suhteen, hän varmasti kärsii siitä tarpeeksi jo nyt.”

Inela ei ole koskaan kuullut samanlaista lempeää, välittävää hätää Inahen äänessä. Kaikki Inahen eleet ovat huolestuneita. Inela tietää, ettei aio satuttaa veljeään tekemällä vastoin hänen tahtoaan. Hänen on silti vaikeaa kuvitella, että viisikymmentä Puhdistautumista nähnyt Jorin voisi olla hyväksi Inahelle.

Kokemus ei kulje ikävuosissa.

Vanhan naisen sanat palaavat Inelan mieleen. Hän huokaisee syvään, hymyilee veljelleen ja piirtää käsillään Valkoisen Variksen ympyrän ilmaan. Hän on nähnyt Musteenkantajan tekevän niin monissa vanhoissa lasimaalauksissa ja kattokuvioissa. Nyt hän tekee sen ensimmäistä kertaa itse.

”Valkoinen Varis suojelkoon sinua, Inahe”, Inela sanoo hiljaa ja sulkee silmänsä. Hän ei aio avata niitä ennen kuin on kuullut oven kolahtavan. Keskustelua ei voi jatkaa enää hetkeäkään. Jos hän kutsuisi Inahea veljekseen tai koskisi tähän, hän murtuisi. Sen jälkeen hän ei voisi enää koskaan olla Musteenkantaja.

”Älä mene”, Inahe anelee, vaikka hän on tilanteessa se, joka loppujen lopuksi tulee menemään. Inahe on aina se, joka lähtee. Hänhän lähti Anfaristakin vanhempiensa tahdon mukaisesti. ”Inela, sisareni, ole kiltti. Sinä et...”

Inahe tietää anelun turhaksi. Hän lopettaa, kun havaitsee, ettei Inela aio avata silmiään hänelle. Eikä hän niitä tahtoisi nähdä muutenkaan. Nyt, kun mustesilmät eivät pilaa kokonaisuutta, Inela näytää jälleen siltä kaksoselta, joka Inahella on aina ollut. Jonka hän itse päätti jättää totellessaan vanhempiaan.

Kun Inahe kääntää selkänsä sisarelleen, hän tietää vielä palaavansa. Kumpikaan heistä ei kertaalleen toisensa olemassaolon tiedostettuaan osaa kävellä pysyvästi toiseen suuntaan. Sen ajatteleminen ei tee jokaisesta askeleesta yhtään vähemmän pelottavaa ottaa. Kun ovi kolahtaa, Inahe huomaa juoksevansa. Hän juoksee portaissa, eikä piittaa kanssavaristen hämmentyneistä katseista. Inahella ei ole edes naamiota kasvoillaan. Hän on täysin paljas.

Oma huonekaan ei ole turvallinen paikka olla. Inahe menee sinne silti, sillä yksinkertaistettu valkoinen huone on ainoa paikka, jossa hän voi olla yksin ajatustensa kanssa. Valkoinen hiljaisuus ei päästä sisään ketään muuta.

Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen Inahe katuu. Suuri sänky keskellä avaraa tilaa muistuttaa häntä jokaisesta kerrasta, kun hän nuoli mustetta Jorinin iholta tai salli miehen painua päällensä. Kaikki se on tehnyt Inahesta sen, mitä hän nyt on. Hän ansaitsi paikkansa Perijänä ainoastaan olemalla kaunis ja riittävän puhdas. Inahea oksettaa oma käytöksensä. Se ei ollut pelkkä heijastus vanhempien kunnianhimosta. Siinä oli myös raastavaa tietoisuutta siitä, että kenties hän ansaitsi kaiken sen. Ehkä jopa nautti siitä. Nauttii edelleen.

Kuvottavuus ei silti jätä mieltä. Inahe sulkee silmänsä, koska pelkää, että oksentaa oikeasti, jos katsoo sänkyä liian pitkään. Inahe on jättänyt kaiken taakseen vain voidakseen tulla pisteeseen, jossa häntä ei tarvita yleisissä kokouksissa. Hän ei voi vaikuttaa valheiden pesässä, jossa hän tietää olevansa hyödytön. Liian nuori, kuten Jorin aina sanoo. Inahe ajattelee aivan eri tavalla kuin kukaan täällä. Hän kohosi puolustamaan Anadilia, hän etsi Musteenkantajan käsiinsä vaikkei olisi saanut. Kukaan täällä ei kumarru suutelemaan maata hänen jalkojensa alla, ei edes Jorin. Jorinin himollakin täytyy olla rajansa. Suuressa asemassa oleva mies ei voi hyväksyä Inahen ajatuksia ja tekoja vain, koska Inahe on hyvä miellyttämään häntä makuuhuoneessa.

Inahe ei ehdi hukkua omaan kuvottavuuteensa, sillä hänen oveensa koputetaan. Hetken Inahe kuvittelee koputtajan olevan joku muu kuin Jorin, sillä Jorin harvemmin vaivautuu koputtamaan. Jorin omistaa maailman, hänen ei tarvitse kiinnittää huomiota oviin ja niiden taakse jätettyyn yksityisyyteen.

Oven takana seisoo joka tapauksessa Jorin, ylväänä ja pitkänä. Inahe huomaa säpsähtävänsä nähdessään miehen. Se ei johdu siitä, että hän on toiminut tämän käskyjen vastaisesti. Syy Inahen hätkähdykselle saattaa piillä hänen Inelan kanssaan käymässä keskustelussa. Niissä sanoissa, jotka hän jätti sanomatta ääneen. Inahea pelottaa katsoa naamioituun Joriniin ja ymmärtää, että kenties hän todella tuntee tätä kohtaan jotakin.

Miten niin pääsi käymään? Inahen piti vain miellyttää oman sietokykynsä rajoille asti ja vielä niiden toisella puolellakin. Hänen piti tehdä vanhempiensa tahdon mukaan ja tulla suureksi vaikuttajaksi. Hän ei kykene edes kävelemään kaikkialle Ietassa, kuinka hän voisi vaikuttaa mihinkään? Hänellä on valta Jorinin yli vain silloin, kun vanhemman miehen tunteet ovat yksipuolisia. Ymmärrys kaihertaa mieltä nurkista. Inahea pelottaa havahtua omaan heikkouteensa.

”Inahe, haluan sinut auringonlaskun aikaan alkavaan kokoukseen. Se koskee Musteviittoja ja levotonta liikehdintää Najassa”, Jorin sanoo. Lauseiden sisällöissä ei kuitenkaan ole mitään uutta Inahelle. Hän on kuunnellut ihmisiä koristeellisilla käytävillä.

”Selvä”, Inahe vastaa. Hetken hän on aikeissa huutaa miehen kasvoille suoraan, mitä tämä on pitänyt häneltä salassa. Sitten hän antaa Jorinin heltyä hänen edessään. Hän tahtoo Jorinin mielen paljaana, konstailemattomana. Vain silloin hän uskaltaa iskeä satuttamatta samalla itseään.

”Sinä näytät erilaiselta tänään”, Jorin tokaisee ja siirtää katsettaan Inahen koristeelliselta kaavulta pedattuun, yksinkertaiseen sänkyyn. Päivä on kiusallisen aurinkoinen, valo heittää kuvioitaan Inahen vaaleisiin hiuksiin.

”Tunteet useimmiten näkyvät ulospäin.”

”Mitkä tunteet?” Jorinin äänessä on huvittuneisuutta. Se on samaa sävyä kuin halveksunta silloin, kun Inahe kertoo mielipiteitään. Aliarviointi saapuu jälleen paikalle fanfaareineen.

Inahe saattaa miltei kuulla napsahduksen, joka irtoaa hänestä ja jää kiertämään eleetöntä, suurta tilaa. Hänen ärsyynnyksensä, jopa vihansa raja on ylitetty. Yksi pieni sävy Jorinin äänessä ajaa Inahen yli oman sietokykynsä. Hän on alusta alkaen tiennyt päivän tulevan. Hän tietää pelkäävänsä ja kenties jopa katuvansa kaikkea kaikkea jälkikäteen, mutta antaa itsensä mennä kaikkien oppimiensa käytösmallien yli. Sen jälkeen Jorin ei näkisi häntä enää pienenä, puhtaana lelunaan.

”Sinä et missään vaiheessa kertonut, että Musteenkantajan kasvot olisivat sisareni. Kuvittelitko, etten saisi tietää?” Inahen sanat tihkuvat vihaa kuin muste valuisi käärölle. Kenties se valuukin. Inahe ei ajattele valkeaa kääröään. ”Olet aliarvioinut minut jokaisella solullasi. Et varmasti ajatellut, että olen vartijoiden ja Varisten yläpuolella. Yksikään käsky ei loppujen lopuksi voi pitää minua erossa totuudesta, jos en tahdo niin. Tähän asti olen malttanut olla yrittämättä vain siksi, että kuvittelin sinun suuressa rakkaudessasi kertovan minulle.”

”Variksen nimeen, kuinka sinä saatoit?” Jorin ei tarkenna sanojaan. Narisevat äänteet jäävät kieppumaan ilmaan ja värjäävät Inahen vihan kirkkaanpunaiseksi. Valkoinen maa saa värinsä kivun ja raivon kautta.

”Saatoin mitä?” Inahe sähisee. ”Etsiä Musteenkantajan käsiini? Toimia oman pääni mukaan, vai kenties osoittaa merkkejä siitä, että kaiken tämän alla olen edelleen toimiva, ajatteleva ihminen aivan kuten kaikki muutkin?”

Jorin riisuu maskinsa. Kasvot eivät enää halkeile, pinta on posliinimaisen valkea ja sileä. Luonnoton. Pukinparta ja harjamainen hiuskuontalokin ovat puhtainta, kliinisintä valkoista. Silmät leimuavat valkoisella liekillä. Inahe vihaa sitä, että pitää Jorinia niin kauniina. Hän inhoaa sitä, että hyväksyy valheen ja makaa sen kanssa.

”Miten sinä kuvittelit, että voit pitää minulta näin suuria asioita? Täytyihän sinun tietää, että saan joskus kuitenkin tietää.”

Jorinin ilme muuttuu. Hän vie kädet kasvoilleen ja huokaisee syvään. Inahe ymmärtää miehen häpeävästä olemuksesta, ettei tämä tosiaan ole osannut ajatella hänestä toimivana ja ajattelevana kokonaisuutena. Inahen kuvotus palaa takaisin, mutta tällä kertaa se ei kohdistu häneen itseensä. Hän antaa punaisen raivonsa laantua. Tunteitta ei voi olla, joten raivon tilalle astuu ylpeys. Tietoisuus siitä, ettei Inahe aio antaa Jorinin käsitellä itseään enää näin.

Ikkunan takana, paperitaivaalle kurottavassa puussa raakkuu varis. Inahe kuulee sen soinnittomat äännähdykset ja huvittuu siitä, millaisia eläimiä kansa pitää korkeimmassa asemassa. Varis on haaskalintu. Se ei osaa edes laulaa.

”Inahe, minä en voi muuta kuin pyytää anteeksi”, Jorin huomaa myöntyvänsä. Hän ei saata myrskytä Inahelle, koska tietää tämän olevan oikeassa.

”Entä, jos minä lähden täältä? Jos tämä olikin viimeinen asia, jonka kestän sinulta?”

”Älä. Et sinä voi. Olet Perijäni, olet –”

Hetken Inahe pelkää, että Jorin aikoo kutsua häntä nimellä, joka liittäisi hänet Joriniin. Suurvaris kuitenkin sulkee suunsa ja kumartuu.

Jorin asettuu alas, painaa päänsä ja vie kätensä aivan Inahen jalkojen juureen. Sellaisella tavalla polvistutaan vain Valkoisen Variksen temppelissä jumalkuvan edessä. Toista ihmistä ei ole tarpeellista kumartaa. Silti maailman suurimmassa asemassa oleva mies painaa päänsä rakastettunsa edessä, vie huulensa tämän jaloille ja suutelee niitä saadakseen tämän jäämään. Lika ja puhtaus käsi kädessä.

Sanoja ei tarvita, eleen voimakkuus tulee ilmi ilmankin. Inahen sydän pakahtuu ristiriidasta Jorinin osoittaessa suurimman kunnioituksensa, epätoivonsa syvimmän kaivon hänen edessään. Kansan edessä ylpeä, Vecastan nimeä valkea pää pystyssä kantava mies ei ole koskaan painanut päätään toisen ihmisen edessä. Saati kumartunut tämän alle, osoittanut ylimmän anomuksensa. Älä mene pois.

”Nouse ylös”, Inahe sanoo, kun ei enää kestä polvistelevaa Jorinia jalkojensa juuressa. Miehen äkillinen heikkous pelottaa häntä aivan yhtä paljon kuin hänen omansakin. Hän ei tiedä, iskeäkö lujaa vai antaako anteeksi. Hän on siihen mennessä ottanut vastaan kaiken. Halu päästää irti ja juosta Anfarin metsiin, takaisin kotiin, on suuri. Inahe kuitenkin tietää, ettei voi tehdä niin. Hän on jo liian pitkällä. Aivan kuten Varikset eivät voi kertoa totuutta Musteenkantajasta, hänkään ei voi enää perääntyä. Ei olisi enää mitään kotia.

Jorin nostaa runkonsa ylös ja katsoo Inahea pelkäämättä suoraan silmiin. Miehen kokemuksen saattaa erottaa täysin siistitystä olemuksesta. Jorin säilyttää ylpeytensä vielä toisen varpaita suudeltuaankin.

”Tämän jälkeen sinä otat minut tosissasi”, Inahe sanoo. Hän ei käännä katsettaan, sillä tietää sanojen merkitsevän Jorinille käskyä poistua tilasta. Hänen ei tarvitse edes vilkaista oveen päin. Jorin poistuu mitään sanomatta valkoisesta tilasta. Inahe jää katsomaan harteikkaan selän perään. Sisällä kytee samaan aikaan halu, pelko ja ylpeys siitä, mitä Inahe on juuri tehnyt. Silti Inahe ei voi olla ajattelematta sitä, milloin hänestä loittoneva vahva ruumis painautuu häntä vasten seuraavan kerran. Hän ymmärtää pelkäävänsä, ettei niin enää kävisikään tämän jälkeen.

Omaan heikkouteen havahtuminen vavisuttaa jokaisella kerralla. Ovi sulkeutuu, varis jatkaa lauluyritystään ulkosalla. Inahe jää katsomaan sulkeutunutta ovea kuin loppunutta maailmaa. Ei se ole Jorin, joka on kääntänyt selkänsä ja lähtenyt. Se on aina Inahe, alussa ja lopussa.