Luku 54: Hiljenneet
Enharin hautajaisia edeltävänä yönä
Nadiha havahtuu siihen, ettei kykene seuraavaan aamuun. Ajatus
tilanteesta, jossa joku muu saisi lausua viimeiset sanat hänen
kaksoselleen, päästää Enharin paperitaivaalle, tuntuu liian
vaaralliselta. Kaikki näkisivät suoraan Nadihaan hänen itkuisten
silmiensä ja valkoiseen verhoillun kehonsa läpi. Hän ei kykenisi
peittämään syvältä tihkuvaa rakkauttaan enää keneltäkään
paljastettuaan sen itsensä Valkoisen Variksen edessä.
Nadiha löytää itsensä Anatin
huoneesta. Sisar on viipynyt paljon kotona kaiken tapahtuneen
jälkeen. Isä ja Anat ovat käyneet töissä lähinnä suorittamassa
pakollisia järjestelyitä. Suuri osa Variksista on menettänyt
henkensä taistelussa Musteviittoja vastaan, joten työtä riittää.
Kirjurina Anat on joutunut pitämään
kirjaa kaikista menehtyneistäkin. Hän on kirjoittanut hiilellä
ruskealle paperikäärölle myös oman äitinsä nimen. Äidin
kuolema sortuneessa talossa on pelkästään yksi murhe muiden
joukossa. Kumpikin sisaruksista joutuu käsittelemään äidin
menettämisen uudelleen.
Nadiha avaa sisarensa huoneen oven ja
istahtaa tyynesti tämän sängylle. Anat itse istuu aivan sänkynsä
päässä ja nojaa käsiinsä. Ilme ei kertoisi mitään kenellekään
muulle kuin Nadihalle. Nadiha on oppinut näkemään, milloin hänen
sisarensa on kiinni surussaan.
”Anat, minä en kykene siihen”,
Nadiha kuiskaa. Hänen ei tarvitse tarkentaa, mitä tarkoittaa.
”Minusta tuntuu, ettei meistä
kumpikaan kykene enää mihinkään sen päivän jälkeen. Minä kun
kuvittelin, että oma hyökkäyksemme olisi pahinta, mitä voi
tapahtua.”
”Emme olleet yksin. Jumala ei
puhunut pelkästään meille kahdelle.”
”Hän puhui silti. Se riittää.
Kiroamani olento on olemassa, ja kaiken tämän jälkeen minä koen
jopa ymmärtäväni häntä. En voi… En voi elää yksin sellaisen
kanssa.”
”Sinulla on minut ja me muut. Me
kaikki koimme saman.”
”Uskotko tuohon itsekään? Olet
tässä vain voidaksesi puhua veljemme hautajaisista. Me emme
kokeneet samoja asioita. Sinä murruit eri tavalla kuin kukaan
toinen, ja niin tein minäkin.”
”Emme me kaikki murtuneet.”
Anat ei enää vastaa. Hän kääntää
vaaleaa päätään suodakseen myötätuntoon kahlitun hymynsä
siskolleen. Nadiha ei saata hymyillä takaisin. Hän muistaa vielä,
miten hymyillä, mutta ei tahdo tehdä niin veljensä hautajaisia
edeltävänä yönä.
”Minä pelkään liikaa, että
paljastan itseni kaikkien edessä”, Nadiha jatkaa.
”Ei kukaan sitä näe. Seremoniaan
osallistuvat näkevät vain naisen, joka joutuu hautaamaan
kaksosensa. Kukaan ei ajattele sitä, mitä kuvittelet.”
”Se vain todistaa epänormaaliuteni,
aivan kuten sinäkin. Et ole sanonut mitään suoraan. Mikset
tuomitse minua?”
Anat huokaisee syvään ja kääntyy
sängyllä suoraan Nadihaa vasten. Asetelma kahdesta sisaruksesta
istumassa samalla sängyllä muistuttaa kumpaakin heidän
lapsuudestaan. Kouluaikoina kaikki kolme saattoivat valvoa yön
yhdessä ja keskustella asioista, joista lapset keskenään puhuvat.
Kumpikaan ei enää muista, mitä sellaiset asiat saattaisivat olla.
Maailma on piirtänyt päälle paljon uutta.
”Ehkä minä aina näin, mitä
sisarukseni tunsivat toisiaan kohtaan. Ei minulla ollut siihen mitään
sanomista.”
”Emme me…” Nadihan ääni miltei
kuolee kurkkuun. ”Emme me olleet yhdessä mitään. Kyse ei ollut
molemminpuolisesta rakkaudesta, vaan siitä, etten koskaan kyennyt
hyväksymään tuntemuksiani Enhariin. Mutta äiti näki kaiken.
Aina.” Nadiha pudistaa päätään vanhojen muistikuvien palatessa
liian elävinä verkkokalvoille.
”Äiti ei koskaan sanonut mitään
siihen liittyvää.”
”Mutta hän näki. Ja toimi
sen mukaisesti.”
Anat päästää uuden huokauksen ja
kuljettaa kätensä varovasti Nadihan harteille. Hän vetää siskon
otteeseensa. Se on kenties ensimmäinen kerta, kun he ovat toistensa
syleilyssä.
Nadiha antaa Anatin pitää itseään
lähellä. Se ei tunnu väärältä kaiken yhdessä koetun jälkeen.
Vaikka maailma onkin sekavassa tilassa, Nadiha tuntee saaneensa
sisarensa takaisin monien vuosien jälkeen. Se on maksanut
kummallekin sisarukselle heidän läheisimmän ihmisen.
”Mitä sinä aiot tehdä
hautajaisten jälkeen?” Nadiha kysyy hiljaa. Hän ei osaa enää
edes itkeä suruaan pois. Hän itkisi vasta hautajaisissa.
”Vetäytyä hetkeksi.”
”Minne?”
”Töihin. Korjaamiseen. Kaikkiin
niihin seikkoihin, joita en tahdo enää rakentaa takaisin. Olen sen
velkaa tälle maailmalle.”
”Entä Linnut?”
Anat vaikenee uudemman kerran.
Valkoinen Varis on jo antanut hänelle vastauksia. Loput hän
löytäisi lepäämästä sisältään, jos jaksaisi ja kykenisi
etsimään riittävän pitkään. Anat ei aio vetäytyä pelkästään
töidensä pariin, vaan myös omaan itseensä. Hän tarvitsee aikaa
toipua kaikesta tapahtuneesta.
”Aika näyttää”, Anat kuiskaa
vastaukseksi. Anatin silkkisessä äänessä ja sanojen jälkeisessä
hiljaisuudessa korostuu rauha.
”Aika näyttää”, Nadiha toistaa
sisarensa sanat tietäen, että tulee ymmärtämään niiden
merkityksen vasta vuosien päästä.
* * *
Vaimea hyminä on hiljennyt, juossut
katukivien rakoja pitkin matkoihinsa. Valkoisiin pukeutunut, surunsa
kivikasvojen taakse peittävä hautajaisväki lähtee kukin omaa
reittiään takaisin sinne, missä elämä voi jatkua. Anat ja Karn
Lenorie ovat jääneet vielä holviin lausumaan viimeisiä
hyvästejään. Isä ja tytär ovat ainoat, jotka saavat keskustella
myös toisesta menetyksestä. Äidistä, toistamiseen.
Hautajaisvieraat osoittivat sääliään
Karnia kohtaan. Ensin vaimo, sitten poika. Lenoriet tietävät
paremmin, mutta vastaanottivat silti näennäisen myötätunnon.
Hautajaisväestä ainoa, jota Nadiha suostui seremonian aikana
katsomaan silmiin, oli paikalle saapunut Anadil. Nuori mies tietää,
häneen Nadiha uskaltaa luottaa.
Nadihan astuessa holveista
päivänvaloon hän tuntee kesäisen tuulahduksen kasvoillaan.
Ulkoilma tekee hyvää hänen itkun turruttamille kasvoilleen. Hän
vetää ilmaa sisäänsä kyetäkseen jälleen hengittämään
kunnolla.
Nadiha ei kyennyt jäämään holviin.
Enharin sielu ei ole enää lasin viiltämässä kehossa. Ei ole
mitään, mistä luopua, sillä todellinen Enhar on jo päässyt
lipumaan paperitaivaaseen asti. Nadiha ei uskalla itkeä enempää.
Hän ei ole ainoa, joka on menettänyt tärkeimpänsä. Hautajaisiin
osallistunut Anadil on joutunut luopumaan kaikesta. Niin on Nadihan
isosiskokin.
Hyminä, raskas mutta vaimea viimeinen
musiikki on kaikonnut. Kesäinen Lucasta tervehtii Nadihaa
linnunlaulullaan ja reippaalla puheensorinallaan, joka on
hyökkäyksien ja järistyksen jälkeen palannut lähestulkoon
ennalleen. Itkeminen saa pään tuntumaan sumuiselta, mutta Nadiha on
päättänyt kävellä kaupungin läpi kotiinsa. Hän ei jäisi
suruunsa, hän antaisi sisarensa sanoin ajan näyttää, minkä
raiteen hän valitsisi.
Enhar on poissa. Äiti on poissa. Jopa
tuttu maailma on alkanut muodostua uudenlaiseksi. Viimeiseen Nadiha
on tyytyväinen. Vaikka kaikki tapahtunut tuntuukin vielä liian
vaikealta ja suurelta käsittää, Nadiha ei ole enää keinoton
kaiken edessä. Häneen sattuu, mutta hän ymmärtää. Silmät,
jotka ovat katsoneet Valkoista Varista näkevät kaiken hieman eri
tavalla kuin muut ihmiset.
Nadiha uskoo joskus hyväksyvänsä
omat tunteensakin. Enharin muisto ei koskaan himmenisi. Tyhjä kohta
Nadihassa vain kasvaisi, laajentaisi piiriään. Se ei siltikään
tarkoita Nadihalle rajoitetta. Se on vain asia, joka hänen tulee
kantaa muiden joukossa. Hinta siitä, että hän selvisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti