Tulisielu: luku 24

Luku 24: Tulenpunaista

Zenith on ainan ollut ylpeä kyvystään organisoida asioita. Hän on aina pitänyt suuresti siitä, kuinka hyvin osaa järjestää elämänsä ja arvonsa. Nyt, kun hän vaeltaa vielä itselleen tuntemattoman ajankin päästä Lasiassa, kaikki se tuntuu menettävän askel askeleelta merkitystään. Miksi hän ei koskaan lentänyt siivillään enemmän? Kiertänyt taivasta, kun se vielä oli mahdollista?

Lasia on pelkkää epätoivoa, yhtä suurta rangaistusta siitä, mitä usvastasyntyneet ovat tehneet. Totuus pyörii ajatuksena Zenithin mielessä, mutta se jää irralliseksi kaikesta muusta. Se on pelkkä sana, eikä se muuttuisi miksikään muuksi täällä.

Mutta Zenith ei osaa tuntea pahinta epätoivoa. Hänen päättäväisyytensä loistaa tulen lailla kaiken sen sinisyyden ja harmauden keskellä. Vaikka kaikki Lasiassa pyrkiikin heikentämään hänen valonsa ja tekemään hänen päättäväisyydestään pelkän varjon, Zenith pitää kaikin keinoin kiinni siitä, mitä hänellä on jäljellä. Hän painaa paljaat jalkansa tiukasti kiinni Lasian kylmään, lumen peittämään maahan ja keskittyy siihen, mitä hän on.

Hän on punatukkainen nainen vailla siipiä, mutta silti yhtä olemassa kuin olisi Avarissakin. Hänellä on edelleen yhtä suuri tahto saada selville, mitä maailmalle tapahtuu. Jokainen Lasiassa vietetty sekunti todistaa hänelle, että hänen on saatava selville totuus Kuun heikkenemisestä. Jos Kuu heikkenee ja kohtaa loppunsa, Zenith uskoo kaiken muuttuvan samanlaiseksi kuin Lasia. Hengettömäksi, kylmäksi. Kuolleeksi.

Totuus Zenithistä itsestään on monimuotoisempi. Hän ei tahdo ainoastaan selvittää, miksi Kuu heikkenee. Hän tahtoo myös tutkia, onko olemassa muuta elämää kuin elämä Kuusta. Niarin mukaan on. Taivaankappaleita on kaksi. Jos Kuun heikkenemistä ei voi estää, voiko Avarin pelastaa muin keinoin? Voisiko Aurinko auttaa?

Zenith aikoo puhua Auringolle suoraan. Se ei voi tapahtua nyt, ei, kun hänen jalkansa käyvät Lasian maalla. Hänen on ensin löydettävä veljensä ja kuultava tätä. Vasta sen jälkeen hän uskoo olevansa valmis Auringon kohtaamiseen.

Kun Zenith pääsee syvemmälle metsään, hän huomaa pienen jäätyneen puron. Veden näkeminen nostattaa hänen sisälleen tunteen, jota hän ei ole koskaan aikaisemmin havainnut. Hän ei osaa nimetä sitä. Ikävä. Se on syvää, vahvaa ikävää kaikkea sitä kohtaan, jota hänellä joskus oli. Hän, joka ei koskaan osannut arvostaa hänellekin annettua Avaria, tuntee nyt pistoja kehossaan silkasta ikävästä.

Hänen on pakko muistuttaa itselleen, että hän on täällä vain käymässä. Hänestä tulisi ensimmäinen usvastasyntynyt Lasiassa, joka on siellä pelkästään suurempaa tehtävää suorittamassa. Hän ei kuulu sinne, ei, vaikka jokainen Avarissa varmasti uskoo niin. Mitä he tällä hetkellä mahtavatkaan puhua hänestä? Zenithistä, pahasta ja julmasta Zenithistä, jonka kaikki sulat karisivat kerralla? Zenith kykenee miltei näkemään, miten he pyörittelisivät päitään ja ajattelisivat, että kyllä Kuun voimat ovat todella ehtyneet, kun tällaistakin pääsee tapahtumaan. Zenithiä hivenen kylmää ajatus siitä, miten hänen oma äitinsä reagoisi. Mitä äiti sanoisi, jos joku kysyisi häneltä, miten hän on voinut synnyttää sellaisen olennon?

Ajatuksen on katkeuduttava. Zenith on saapunut pienelle lammelle, joka on sekin jäätynyt. Jääkiteet ja huurtuneet pisarat tanssivat lammen pinnalla, kylmä usva kiertää sen reunoja. Lampea reunustavat ohuet, tummansinisinä valkoista taustaa vasten esiintyvät puut. Zenith on aina vieroksunut sinistä ja valkoista, mutta nyt hän näkee ne ensimmäistä kertaa harmonisessa valossa.

”Liekki.” Ääni saa Zenithin miltei kompastumaan huurtuneeseen juureen, niin paljon hän säikähtää. Hän kääntyy ääneen päin ja näkee pitkän, koristeelliseen mutta kuluneeseen kaapuun pukeutuneen miehen. Miehellä on hopeanharmaat, sotkuiset hiukset ja niin laihat kasvot, että hänen on täytynyt olla kauan eristyksissä kuunvalosta. ”Punainen, kaunis liekki keskellä kylmyyttä.” Zenithiltä kestää hetki ymmärtää, että mies puhuu hänestä.

Zenith hymyilee miehelle. Se on ainoa asia, jonka hän voi tehdä olematta epäkohtelias. Lasiassa toista olentoa ei tervehditä noin vain, täällä kuka tahansa voi olla elänyt jopa kolme kertaa yhtä kauan kuin Zenith.

”Sinä et ole tainnut viettää kovin paljon aikaa täällä?” Miehen ääni on karhea ja viehättävä, yhtä syvä kuin hänen silmiensä ruskea sävy.

”Olet oikeassa”, Zenith sanoo ja nyökää miehelle. ”Enkä toivoni mukaan tulekaan viettämään.” Zenith tietää, että hänen lauseensa edellyttää selityksiä. Hän haluaa katsoa, ymmärtääkö mies kysyä.

Mies kuitenkin hänen yllätyksekseen vain nyökkää. ”Niin, sinun silmäsi eivät ole asettuneet.” Hän hymyilee. Hymy on väsynyt, se venyttää kasvojen ihoa ja saa luun paistamaan läpi. Zenith värähtää. Hän ymmärtää, että kuolema on aina näyttänyt hänen visiossaan juuri tältä. Kalpealta, puolittaiselta versiolta aiemmasta. Jos hän itse tulee viettämään täällä riittävän kauan, hänkin alkaa pian näyttää samalta kuin tämä mies. Punaiset, lämpimät ja eloisat sävyt korvaantuvat harmaalla ja sinisellä. Zenith menettäisi itsensä. Hänen haluamansa kuolema ei olisi sellainen.

Ajatus tuntuu liian pelottavalta käsittää, joten Zenith keskittyy siihen, mitä mies hänelle sanoo.

”Et näytä siltä, että kuuluisit tänne. Et ole levollinen etkä peloissasi.”

”En niin, minä en aio jäädä Lasiaan”, Zenith sanoo kuiskaten. Ääni jää kiertämään lampea samalla tavoin kuin valkoinen höyry kiertää sitä.

”Sinä olet elossa.” Miehen hymy hyytyy, kasvot näyttävät jälleen normaaleilta. ”Mitä elävä tekee täällä?”

Zenith naurahtaa miehen sanoille. Hän ottaa askeleen lähemmäs tätä ja kietoo huivin tiukemmin harteilleen. ”Minä olen täällä etsiäkseni”, hän punnitsee hetken sanojen veli ja totuus välillä, ”veljeni. Jos olet nähnyt näköistäni, lyhyttä miespuolista usvastatyntynyttä, olisin kiitollinen jos kertoisit.”

”En ole nähnyt kuin yhden kaltaisesi, eikä hänellä ollut sinun liekkihiuksiasi. Mutta täällä on toinenkin samanlainen.”

”Samanlainen?”

”Toinenkin tulisielu.” Mies ottaa askeleen lähemmäs ja sipaisee punaisen suortuvan pois Zenithin kalpeilta kasvoilta. ”Eräs nuori poika, jolla oli yhtä vahva tahto kuin sinullakin. Hän tosin ei nähnyt sitä itse.”

Zenith miettii kaikkia nuoria poikia, joiden tietää lähiaikoina siirtyneen Lasiaan. Hän ei keksi yhtäkään, sillä lähiaikoina kovinkaan moni ei ole joutunut poistumaan Avarista. Pojan on täytynyt olla yökulkija, sillä Zenith ei muista yhdenkään päiväkulkijan edes tiputtaneen sulkiaan pitempään aikaan.

Luonnehdinta vahvatahtoisuudesta lämmittää kuitenkin Zenithiä. Hän oli jo ehtinyt pelätä tahtonsa laimentuneen ja persoonallisuutensa liuenneen sinisen sävyihin, joten laihakasvoisen miehen havainto saa hänet hymyilemään. Hän on kuin onkin vielä oma itsensä.

Äkkiä Zenith kumartuu ja nostaa lumen ja juurien keskeltä terävän kiven. Hän vie sen hiuksiensa juureen ja viiltää, kunnes saa tulipunaiset suortuvat irtoamaan. Tuuli tarttuu leikattuihin hiuksiin ja lähtee kuljettamaan niitä eteenpäin, ne katoavat kaikkialle ympäristöön värjäten sinisenkirjavan ympäristön tulipunallaan.

Zenith nostaa katseensa uudelleen mieheen ja hymyilee tälle. Lämpimän ruskeat silmät eivät katso takaisin yllättyneinä. Niissä on enemmän hymyä kuin hänen suupielillään.

”Oikein tehty”, hän sanoo ja nyökkää kohti Zenithin kädessään pitämää kiveä.

”Tämä paikka ei saa määritellä minua”, Zenith sanoo ja tuntee tuulen tarttuvan uusiin, lyhyempiin hiuksiinsa. ”Tahtoni levitköön muuallekin.” Hän katsoo suunnatonta määrää punaisia hiuksia, jotka on levittänyt ympäristöönsä. Tuuli toivon mukaan vie niitä kauemmaskin, tekee kaikesta hänen tahtonsa mukaista.

Mies nyökkää. ”Mene ja etsi veljesi, tulityttö. Ja etsi myös se kaltaisesi poika. Teissä kahdessa on riittävästi tulta sulattamaan jopa Lasia ikijäästään.”

Zenith hymyilee miehelle vielä kerran ennen kuin kääntää selkänsä, kietoo huivin entistäkin tiukemmin ylleen ja lähtee kävelemään toiseen suuntaan, joen mukaan. ”Minä pelastan meidät kaikki.” Tai tuhoan, jos Kuuta ei voi enää pelastaa, hänen alitajuntansa lisää.