Diagnoosi 315

Oli kesä. Sitä ei kertonut minulle kevyt linnunliverrys aamulla tai tuuli vasten väsynyttä ihoa. Sen kertoi minulle hento kajo suljetun verhon takaa. Kajo ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin saapuvaa lämpöä, itikoita ilmassa, jota en menisi ulos asti hengittämään. Minut yllättämään päässyt kesä sai päätökseni viimeisteltyä. Minun olisi kuoltava.

* * *

Jääkaapin kelmeä valo sävyttää huoneen uudelleen. Istun parisängyllä, jonka lakanat on ostanut joku muu. Pehmeät eläinkuviot sävyttyvät vihreään loisteeseen. Huoneen seinillä on kuvia, piirroksia ja nauravista ihmisistä otettuja kesäisiä räpsäisyjä. Niissä jokaisessa on ihminen, jolla on vaihtuva kampaus, mutta pysyvä hymy. Raivostuttavan toispuoleisuutensa vuoksi tunnistettava. Ainakin sen pitäisi olla. Minulta kestää hetki ymmärtää, että kuvien henkilön täytyy olla se, joka omistaa sängyn, lapselliset lakanat ja avatun jääkaapin. Minä. Se olen minä.

Yksikään tuoksuista ei tunnu tutulta. Lakanat haisevat pelkältä pesuaineelta, pehmeältä ja keinotekoiselta. Jostakin kantautuu lämpimän pizzan tuoksu, mutta se ei voi tulla avatusta jääkaapista. Silloin en tuntisi ravinnon lämpöä sen tuoksussa.

Kun pitkäsäärinen henkilö kävelee pizzat sylissään avatun jääkaapin ohi ja sulkee sen, havahdun rajoihini. Sormenpäihin, peiton alla oleviin jalkoihin. Olen huoneessa, jossa kaikki on kelmeän vihreää vielä jääkaapin sulkeuduttuakin. Olen maailmassani. Sen pitäisi tuntua tutulta, mutta muistan vain vihreyden. Se on ollut olemassa aina.

”Mä toin ne sun pizzat”, sanoo pitkäsäärinen henkilö, jonka kasvoja en erota, vaikka katson häntä suoraan niiden oletettuun sijaintiin. Erotan vain pitkät ja ilmeisen hyväkuntoiset mustat hiukset, lyhyet, itsevarman ihmisen housut ja paidan. Jos näkisin muuta kuin vihreää, sanoisin kenties hänen paitansa olevan räikeä. Nyt en voi olla varma. On vain iso teksti rintakehässä. Texas. Kenties se on hänen tapansa kapinoida vallitsevaa muotia vastaan.

”Kuuletko sä mua?” henkilö kysyy. Hän istuutuu lakanalle, asettaa kevyen painonsa sängylle, joka on oletusarvoisesti minun. Muistan maanneeni siinä aiemmin, vaikka eläinkuviot eivät puhukaan minulle enää.

”Onko tossa pizzassa ananasta?” En pidä ananaksesta.

”Sähän et tykkää siitä.”

Me siis tunnemme. Minä ja Texas. Kasvoton, pitkäsäärinen ihminen, joka olisi minusta kaunis, jos näkisin hänen kasvonsa. Yritän etsiä häntä valokuvista seinillä, mutta niiden hymykasvot tuntuvat pelkästään irvokkailta. En ymmärrä, miksei Texasia ole siellä, vaikka minä olen. Kenties hän ei hymyile. Se johtuu varmasti siitä.

”Mistä me puhuttiin, ennen kuin sä käskit mun hakea ruokaa?”

”Paljonko kello on?” Kello on hyvä. Se palauttaa todellisuuden, kertoo minulle, missä olen. Kello on joskus ainoa, joka suostuu kuuntelemaan minua, kun herään keskellä yötä – tai päivää – ja kysyn huoneelta, kuka minä olen. Aika vastaa aina. Ihmisten määrittelemä pieni konsepti on aina valmis ojentamaan digitaalisen kätensä ja hymyilemään niin tehdessään.

Texas ojentaa minulle rannettaan. Hänellä on kunnollinen rannekello, jossa on ohut nahkainen remmi. Vanhan ajan ihmiset arvostaisivat teknisen kellon sijaan juuri tällaista kaunista rannekelloa. Jos muistaisin, millainen äitini on, uskaltaisin väittää hänen rakastavan sitä. Äitini varmasti pitäisi juuri sellaisesta kellosta, aamu kuuden kahvikupista – maitovaralla – ja hankalien työpäivien jälkeen café lattesta ylihinnoitellussa kahvilassa. En vain saata muistaa, että minulla on äiti. Täytyy minulla olla, sillä osaan hengittää itse. Jonkun on täytynyt joskus opettaa.

Texasin ranne kertoo minulle ajan täyttävän pian viisi. Olemme pikkutunneissa, vai ovatko tunnit meissä? Miksi niitä edes kutsutaan pieniksi? Yhtä suuria ja pitkiä ne ovat kuin kaikki muutkin. Jääkaapin vihreä valo näyttää silti aina samalta, oli kyse sitten päivän tai yön nimeämästä tunnista. Vain kesästä kertova pieni kajo ikkunaverhon alla kertoo päivisin kyseessä olevan iltaviisi. Yöviisi on vain yksi tapa nimetä aikaa. Minusta ajan kuuluisi olla vapaa.

Kesävalon muistaminen saa minut ymmärtämään yhden asian lisää. On kesä. Laitan palan lämmintä pizzaa suuhuni vain maistaakseni jotakin muuta kuin vanhenneen hammastahnan. Juusto tarttuu hampaisiini. Se maistuu aidolta. Se kelpaa maadoittajaksi, keinoksi tunnistaa yksi ääreni lisää. Juusto auttaa minua hahmottamaan, että kesä on tullut tekemään minusta lopun. Linnunlaulun ja muut kesän mukanaan tuomat kliseet jätän ihmisille, jotka osaavat elää. Minulle kesä saa lahjoittaa vain kuolemani.

”En mä muista, mistä me puhuttiin. Mä muistin vasta, että munhan pitää kuolla”, sanon ja uskon, että Texas kurtistaa minulle kulmiaan. Sotku kasvojen tilalla ei anna minun tietää varmaksi.

”Hei mitä hittoa”, Texasilta pääsee, ”tuon piti olla mun repliikki. Mun piti aloittaa kuolemisesta.”

”Miksi sä haluaisit kuolla?”

”En mä itseäni vihaa tai mitään.”

”En mä sitä kysynyt.”

”Musta olisi vaan hauskaa tietää, miltä tuntuis olla oikeasti kuollut.”

”Sen ei ole tarkoitus tuntua miltään.”

Hiljenemme. Minulla täytyy olla jossain kello, sillä kuulen sen tikittävän Texasin sulkiessa suunsa. Yritän jälleen muistaa, miksi kuvien henkilöllä on ollut jokaisessa kuvassa niin leveä hymy. En muista muuta kuin vihreän värin ja kesän mukanaan tuoman lupauksen atomien haihtumisesta. Kehoni muuttumisesta biojätteeksi.

”Hei, valvo mun kanssa tää yksi yö. Sen jälkeen en kysy sulta enää koskaan mitään.”

En vastaa mitään. Enhän minä edes näe Texasin kasvoja. Jos hän esittää pyynnöksi naamioidun vaatimuksensa hymyhuulin, aion sylkäistä pizzanmakuista sylkeä hänen kasvoilleen ja nousta sängystä. Ovea en tietenkään avaisi, mutta ainahan voisin mennä WC:n lattialle ja katsoa, nouseeko oksennus suuhun. Kertooko kaakelilattia minulle jotain uutta itsestäni.

”Joo, vaikka, jos sä kerrot mulle, miksi mä haluan kuolla. Mä en muista.” Kun tulen ajatelleeksi asiaa, ymmärrän, etten muista enää edes nimeäni. Muistan vihreät neonvalot, sekunnin kestäneen sokeuden ja ikuisen vihreyden sen jälkeen. Ihmisten kasvoilla, ennestään vihreissä kasveissa, junissa, busseissa, katuvaloissa, niissä petollisimmissa. Kaikki oli pelkkää vihreää yhden välähdyksen jälkeen. Se tuntuu tärkeämmältä kuin oma nimi tai muisto äidistä.

”Sä sanoit vihaavasi vihreää väriä. Ettet enää jaksa, kun jokainen asia irvistää sulle vihreänä.”

Muistan kyllä. Muistan nutturapäiset opettajat kassajonossa, juoksevat teinit kaupan ulkopuolella. Korkeat talot kuin muinaiset kivet hautausmaalla merkkeinä siitä, että ihminen osaa aina rakentaa toisen menetyksen päälle. Vaikka eihän kuolema ole menetys muille kuin itkupukuisille sukulaisille, jotka kantavat vuosipäivinä kukkia pilvenpiirtäjien juurelle.

”Joo”, kuiskaan, tai ainakin luulen kuiskaavani, voihan ääneni olla valhe nyt, kun minulla ei ole vertailukohtaa. Texasin ääni on ensimmäinen ääni, jonka yhdistän ääneksi. On mahdollista, että hän huutaa ja minun kuiskaukseksi olettamani äänensävy onkin se, jolla muu maailma puhuu.

”Muistan vihreyden. Muistan, että mua pelottaa isot kauppajonot ja rekat tuolla ulkona. Katulamppujen vihreä valo mun vihaani vasten. Ne näkee mut. Mä en halua mennä ulos.”

”Ethän sä koskaan käy ulkona”, Texas huomauttaa. Hänen täytyy olla oikeassa, sillä hän tietää, etten pidä ananaksista pizzassa. Tai elämässä. Ananaksien ei kuuluisi olla olemassa.

”Kuka vaihtaa mun lakanat? Kuka käy mulle kaupassa? Mä en muista käyneeni ulkona pitkiin aikoihin. Enkä mä edes tiedä, kauanko on pitkä aika. Tiedän vain, että nyt on kesä, koska valo näyttää oletettuun päiväsaikaan erilaiselta.”

”Se ei ole tärkeää. Kerro mieluummin siitä vihreydestä. Mitä se tarkoittaa?”

Vaativaa. Pidän siitä. Texas ristii pitkät jalkansa. Verkkosukkahousut näyttävät hyviltä hänen yllään, ne imartelevat jalkojen muotoa ja pituutta. En ole huomannut katsoa omia jalkojani. Annan niiden toistaiseksi vain tuntua. Näkyminen voisi pelottaa minut pois niiden luota.

”Kaikki on ollut aina vihreää. Niin kauan, kun olen ollut olemassa tällä tavalla.”

”Millä tavalla?”

”Odota. Mun täytyy nimetä itseni ennen kuin yritän.”

Erikoista, etten todella muista nimeäni. Yleensä se tulee vähintään kolmantena muistojen jonossa, mutta kellon osoittaessa viittä aamuyöllä en selvästikään kykene muistamaan sitä. Texaskaan ei ole Texas, mutta oikean nimen tietäminen poistaisi illuusion kiinnostavuudesta. Silloin saattaisi paljastua, että oikeasti tunnen hänet. Tai en. Kumpikin vaihtoehdoista on yhtä paha. Hänen kuuluu olla vain kasvoton henkilö, joka kuuntelee, kun yritän muistella, miksi minun täytyy kuolla.

Mieleeni ei tule mitään, mikä muistuttaisi nimeä. Jääkaappi, vihreä, valokuva, hymy, vihreä, ananas, café latte. Latte. Tavut sopivat toisiinsa mielessäni, kokonaisuus on harmoninen. Katson käsiäni. Näyttävätkö ne siltä, että ne kuuluisivat jollekulle, jonka nimi voi hetken ajan olla Latte? Todennäköisesti. Kynnet ovat lyhyet ja lakatut. En vihreyden keskeltä osaa sanoa, minkä väriset niiden olisi tarkoitus olla.

”Olen Latte”, sanon, ja erotan Texasin nyökkäävän. Voin jatkaa. Olen määrittänyt itseni. ”Mä muistan, etten ole käynyt ulkona koskaan sinä aikana, kun olen ollut Latte. En muista, kuka mä olin ennen kuin mun maailmasta tuli vihreä.”

”Miksi vihreä?”

”Mä en tiedä. Mua pelottaa mennä ulos.”

”Ihmispelko.”

”En mä halua mitään diagnoosia. Haluan tietää, miksi tää kesä vie mut hautaan.”

Texas huokaisee. Hän ristii jalkansa uudelleen, asento ilmeisesti puuduttaa. En vieläkään tiedä, miten itse istun, mutten aio tarkistaa. Texas on kaunis, katson häntä. Mustat suortuvat putoilevat olkapäille. Hänen on täytynyt pestä hiukset hiljattain, erotan niiden hyvän kunnon yön hiljaisuuden keskeltäkin.

”Okei, okei. Kerro mulle siitä sun pelosta sitten. Jos se vastaus löytyisi siitä.”

”Joskus mä vaan kiersin katuja ja ajattelin, että noi katulamput tahtoo juoda mun sielun pois. Tehdä sellasen pienen reiän, josta ne voi sen imeä. Mä pelkään joskus elämää ihan hitosti.”

”Millainen se sun sielu on?”

En vastaa, koska en tiedä. Sielu tuntuu vain kololta ruumiissa, jota en vielä uskalla tunnistaa. Se voisi saada minut muistamaan liikaa kerralla. Otan toisen palan pizzaa vain muistuttaakseni sisäelinteni olemassaolosta. Ne ovat vielä hyväksyttävissä. Eivät liian iso konsepti käsitettäväksi.

”Nykyään mä en taida enää edes kierrellä mitään. Ei musta ole menemään tuonne. Mikähän mua siellä pelottaa? Ei varmaan ne ihmiset. Ihmiset on loppujen lopuksi kivoja, täytyy niiden olla, kun mulla on niistä kuvia seinillä. Mutta se vihreys. Se iskee joka kerta vasten kasvoja. Pelkään sitä eniten.”

”Mikä siinä vihreydessä hirvittää?”

”Se ei lähde pois. Täälläkin on ihan vihreää. Säkin olet.”

Miltei sanon, etten näe hänen kasvojaan. Sitten ymmärrän, että Texas saattaisi pelästyä, jos saisi tietää, etten kykene edes havaitsemaan häntä. Tuskin se häntä haittaisi, mutta pidän varovaisuudesta. Pizzaa jää hampaitteni väliin, ja huomaan miettiväni, millaiset hampaat Texasilla on. Ehkä minun pitäisi yrittää suudella häntä oreganonmakuisella suullani, jotta edes tuntisin, minkä malliset hänen kasvonsa ovat. Suudelma on erikoisen intiimi tapa tuntea toinen ihminen. En muista, olenko koskaan kokeillut sitä. Ehkä minun pitäisi. Ei siksi, että tuntisin suurta eroottista vetoa Texasiin. Hän on varmasti kaunis, ainakin hänen jalkansa ja pizzapakettia pitävät kätensä ovat. Haluaisin suudella häntä vain ymmärtääkseni olevani olemassa sillä tasolla, että pystyn todella koskemaan toiseen ihmiseen.

”Sä et siis jaksa sitä vihreyttä, ja siksi sä aiot tappaa itsesi.”

”Itsensä tappaminen on aika kamala tapa pukea se sanoiksi.”

”Latte, se ei ole mitään muuta kuin itsemurha. Ei mikään netin huomionkeräysblogien kaunistelema vapautuminen tai kotiinpaluu. Se olisi itsemurha.”

”Sä kuulostat siltä, että sä tiedät, mistä puhut.”

”Mä olen yrittänyt tappaa itseni.”

En osaa kuvitella Texasia tappamaan itseään. Jos muistaisin, minkä väristä veren oikeasti kuuluisi olla, voisin edes yrittää piirtää mielessäni kuvan Texasista, joka on värjätty verenpunaan. En vain tiedä, miltä punainen näyttää.

Ymmärrän myös toisen seikan: En tiedä, miten sen tekisin. Kesä ei ole suostunut kertomaan minulle, miten se haluaa minun pääsevän itsestäni. Uskon muistavani, että joskus todella halusin kuolla. Halusin niin paljon, että halu poltti minuun reikiä ja sai minut juoksemaan kaduilla keskellä öiden utuista maalausta. Jokainen rekka oli mahdollisuuteni kuolla. Jokainen ihminen saattoi olla potentiaalinen sarjamurhaaja, joka kiinnostui juuri minun vinosta hymystäni. Halusin sitä.

Nyt on olemassa vain vihreys. Minulla täytyy olla syy sekä sen olemassaoloon että sen vihaamiseen. En vain kykene muistamaan. Halu kuolemaa kohtaan tuntuu jokaisessa ruumiinosassani. Myös niissä, joita en vielä tunne. Nostan jalkani varovasti, hitaasti peittoni alta ja tunnustelen niiden pintaa. En ole ajanut niitä, kevyet ihokarvat osuvat sormenpäihini. Tunnen muutaman arpeutuneen veitsen suudelman säärissäni. Nämä ovat minun jalkani. Muistan tehneeni niille pahaa ja tarkoittaneeni sitä.

”Miten sä yritit tappaa itsesi?” Miltei unohdan osoittaa kiinnostusta. Kysyn puoliksi siksi, että se on kohteliasta tässä tilanteessa. Niin kohteliasta kuin kenen tahansa kuolemanhaluun puuttuminen voi olla. Puoliksi siksi, että haluan tietää, miten voisin itse tehdä oman loppuni todeksi.

Texas nauraa. Hänellä on ihana nauru. Maanläheinen. Kevyt, eloisa. Sitä kuuntelee mielellään. Puheenaihe tekee siitä entistä kauniimman. Texas on joku, joka osaa nauraa oman menetetyn kuolemansa edessä. Minä tiedän, mistä hän puhuu. Tiedän, miksi hän osaa nauraa sille.

”Ootko sä Latte koskaan yrittänyt tappaa itseäsi jonkun katsellessa? Mä olen. Mä olin kolmosella, joku katseli kun mä olin vessassa. Olin jättänyt oven auki. Tai sielun. En mä muista. Mä halusin tappaa itseni. Saatoin oikeesti ehkä yrittää sitä siinä, kun se seisoi mun vieressä, kun kusi valui pönttöön. Mä en ikinä unohda sitä.”

Mielikuva aiheuttaa minussa väristyksiä, joita en tahdo. Ajatus kolmosluokkalaisesta – nuoremmasta – Texasista jakamassa yksityisen hetkensä jonkun toisen kanssa tekee minut oudon pahoinvoivaksi. En nielaise viimeistä palaa toisesta pizzaviipaleesta. Sen jauhoinen pinta saa sotkea lapselliset lakanani.

”Hyi helvetti”, sanon.

”Mun isä oli hakannut äitiä mun kuullen jo vuoden siihen mennessä. Se oli laittanut äidin pään vessanpöntöstä alas. Se haju ei katoa mun aistinelimistä koskaan. Siksi musta oli niin kuvottavaa, että joku tuli vessaan, kun mä olin siellä. Sen ei olisi pitänyt nähdä mua. En olisi halunnut muistaa, että oikeasti tässä elämässä haisee pelkkä kusi.”

En osaa sanoa mitään. Vihreyteni alkaa tuntua pieneltä ongelmalta. Entä sitten, jos en muista nimeäni, äitiäni tai näe toisen ihmisen kasvoja? Mitä se haittaa, etten tiedä, mistä ruoka ja pakolliset elintarvikkeet ovat tulleet luokseni? Minä en ole nähnyt rakkaan ihmisen hukkuvan eritteidensä hajuihin. En ole koskaan joutunut kuulemaan toisen kakovan omaa virtsaansa ja tuntevan samalla jonkun vetävän hiuksista.

Otan hetken mielijohteesta Texasia kädestä. Se on ainoa tapa kertoa hänelle, etten tahdo hänen palaavan ala-asteen vessoihin enää koskaan. En toivo kasvottoman ihmisen, joka yrittää auttaa minua löytämään itseäni, satuttavan itseään.

Texas reagoi hengähtämällä. Hetken mietin, onko käteni hänelle liikaa. Sitten hän puristaa omaani niin lujaa, että tiedän hänen kiinnittävän osan sielustaan kohtaan, jossa kätemme koskevat. Ajatus lämmittää minua paremmin kuin jo kylmenemään ehtinyt pizza.

"Jos me kuollaan tänä yönä, muista, että mä en ole se joka aikoo irrottaa kädestä ekana”, Texas kertoo minulle ja saa minut hymyilemään. Tunnistan kasvoni. Ne saattavat tosiaan olla minun.

”Mäkään en aio.”

Texas nauraa taas. Rakastan sitä.

”Tiedätkö mitä, Latte. Mä taidan tietää, miksi sä haluat kuolla.”

”Kerro mulle.” Saatan oikeasti haluta tietää. Haluan muistaa muutakin kuin suunnattoman kaipuun kuoleman kovuutta kohtaan.

”Sun vihreä maailma johtuu traumasta”, Texas sanoo, enkä tiedä ollenkaan, mistä hän puhuu. Puheenaiheen vaihdos saa oloni tuntumaan väärältä, kehoni kipristelemään. Ääret eivät ole enää ollenkaan niin selvät. ”Oikeastaan mä olen tässä vain sen takia, että saisin kerrottua siitä sulle. Sun pitää vaan tietää muutama numero ennen kuin mä kerron.”

”Sä siis tiedät myös mun oikean nimen. Ja mun äidin kasvot. Ja sen, miksi mä en muista kuka helvetti noissa kuvissa oikein hymyilee. Tai sen, miksi en vaan voi mennä ulos.”

”Niin. Mä tiedän sen kaiken.”

”Enkä mä tiedä edes sun nimeä.”

Texas pudistaa päätään. Hiukset keinahtelevat puolelta toiselle. Omat hiukseni ovat joka kuvassa erilaiset. Sävyt erottuvat vihreyden keskeltä vaaleampina kuin Texasin omat. Olen siis vaaleahiuksinen. En tiedä, olenko sitä luonnostaan. Sillä ei ole väliä. Texasin käsi on lämmin. Ja hän tietää. Hän on autoni tunnelin päähän. Ajaisimme koko tunnelin, pysähtyisimme päässä, jos jarrut toimisivat vielä. Jos eivät, ilmavirta ottaisi meidät vastaan vanhoina vihollisinaan.

”Ensinnäkin, sä olet ollut kolme kuukautta täällä. Siinä on ensimmäinen numero.”

Kolme kuukautta. Huomaan vain sääliväni sitä, joka on pitänyt minut elossa sen ajan. Kenties se on ollut Texas.

”Toiseksi, muistatko sä mitään maaliskuun viidennestätoista?”

Taidan pudistaa päätäni. Hiukset kutittavat harteitani. Niiden täytyy ylettää vähintään niskaan. En uskalla koskettaa niitä osittain siksi, että ne konkretisoituisivat, osittain siksi, että voisin löytää jälleen arpia, joita en halua tiedostaa.

”Yritä kovempaa. Katso vaikka tätä kelloa. Maaliskuun viidestoista, ilta. Kello oli ehkä kahdeksan. En tiedä, en ollut siellä. Kuulin siitä siltä toiselta. Siltä, joka teki sen, jonka sun pitäis muistaa. Hitto, me ihmiset pidetän numeroista, yritä nyt muistaa. Mä en voi vaan sanoa sitä sulle. Et sä kestä sellaista.”

Epätoivo Texasin äänessä on aitoa. Haluaisin kovasti nähdä hänen kasvonsa. Puristan kättä lujempaa, tiedän sen. Se on ainoa tieni todelliseen maailmaan, siihen, joka ei ole kauttaaltaan vihreä. Siihen, jossa minulla on nimi ja keho, jonka kykenen havaitsemaan.

Katson Texasin toista kättä ja kelloa, jota oletettu äitini arvostaisi, jos hänet muistaisin. Kelmeä valo kertoo kellon olevan kaksitoista yli kuusi. Aamuyöllä, varmasti, emme ole istuneet tässä päivään asti. Ajantajuni ei ole pettänyt niin pahasti. Tunnistaisin kesän valot ikkunaverhon takaa koska tahansa. Tunnenhan ne paremmin kuin itseni.

Aluksi numerot eivät puhuttele minua. Niillä ei ole sanottavaa, ne ovat pelkkiä toisen ihmisen luettelemia viivoja ilmassa. Sitten muistini alkaa muodostaa kuvia. Maaliskuu. Ei vielä kesää, ei valoja, ei vihreyttä. Kenties jo halu kuolla, en muista, haavoilla ei kestä kauaakaan muuttua valkoisiksi viiruiksi iholla. Eivätkä minun haavani ole niin uusia. Ne voivat olla maaliskuulta.

Maaliskuussa olen oletettavasti ollut ulkona. Kyennyt tekemään muutakin kuin makaamaan sängyssä, heräämään, unohtamaan, katsomaan vihreyttä, nukahtamaan uudelleen. Unohtamaan jatkuvassa kierteessä. Ajatus tuntuu vieraalta, mutta osaan sopeutua siihen kuten vieraaseen ihmiseen asunnossani. Texas on yhtä vieras kuin minä itsekin. Siinä ei ole mitään outoa. Maaliskuussa on.

Viidestoista. Kello noin kahdeksan. Mitä ihmiset tekevät siihen aikaan? Koska en muista, yritän lähestyä päivämäärää toisesta näkökulmasta. Ajattelen vihaa, jota minulla on paljon matkassani. Heitän sen kohti unohdusta, vihreitä rekkoja ja kasvoja. Kukaan ei ota vihaa vastaan. Se jää luikkimaan ajatusteni jalkakäytäville.

”Apua, mä en ihan oikeasti muista”, sanon, ja juuri, kun saan sanat ulos, jalkakäytävään muodostuu lammikko. Viha on juossut pois. Suljen silmäni. Katson lammikkoon. Kasvot ovat tutut, mutta eivät aivan samanlaiset kuin kuvissa. Nämä eivät hymyile. Nämä ovat yltä päältä nesteessä, joka ei ole minkään väristä. Ei edes vihreää. Havaitsen, että kyseessä on aito mielikuva. Muistoksi laskettava kappale ajatuksiani.

Texas tietää, että näen. Sen tuntee tavasta, jolla hän pitää kädestäni. Ei ole merkitystä, näenkö hänen kasvojaan, kun voin tuntea hänen ihosolunsa omiani vasten. Niillä on kyky muuttaa maailma palasiksi aikaa, joista voi peilata itseään.

Peilaan itseäni maaliskuun viidennestätoista. Se on lammikko mieleni jalkakäytävillä. Se heijastaa sotketut kasvot, pelon suurissa silmissä. Olen pelännyt maaliskuussa henkeni edestä. Olen kastunut. En vedestä, vaan jostakin, joka haisee pahemmalta kuin oksennus. Pahemmalta kuin Texasin mainitsema virtsa. Se haisee kuolemaltani. Se haisee mieheltä.

Ja silloin minä tiedän, mitä tapahtui maaliskuun viidentenätoista. Ei kahdeksalta, kuten Texas sanoi. Yö kahden jälkeen, hiljaisessa yläkerrassa, juhlien sammuttua. Ihmisten paettua omiin huoneisiinsa koskemaan toisiinsa ilman aikomusta perheenlisäyksestä. Alkoholin leijuessa ilmassa, kellon ollessa kaksikymmentäviisi yli, illan ollessa pelkästään laimealla tavalla viileä. Kaikki olivat humalassa. Kaikkia nauratti.

Sukellan kohti muistoa, elän sen uudelleen. En enää ole varma, pidänkö Texasia kädestä, en tiedä, onko hän yhä siinä. Hän saattaa olla kuollut. Minäkin saatan olla.

Yläkerrassa on vihreät neonvalot. Niiden loiste värjää huoneen kokoisen todellisuuden vihreän eri sävyihin. Ne tanssivat seinillä, piirtävät ennestään vihreille huonekasveille vihreät varjot. Katselen kaikkea humalani läpi, kenties jopa nauran. En erota kenenkään kasvoja, en selvää puhetta. Puhe ei ole selvää enää siinä vaiheessa yötä. Pelkkiä satunnaisia tavuja hiljaisuudessa.

Miehen haju tulee ennen muistoa kosketuksesta. Hän on kaikkialla kasvoillani, hajunsa syvällä kurkussani asti. En edes oksenna. Olen liian voimaton tehdäkseni mitään. Kosketus saapuu hitaampana, mutta kun se saapuu kokonaan, en voi enää paeta sitä. Se kertoo minulle nimeni. Se kertoo minulle, miksi maailma on jäänyt vihreäksi.

Kehoni ääret räjähtävät, kun palaan takaisin huoneeseen, jonka tiedän nyt omakseni. Vain käteni Texasin kädessä tuntuu olevan porttini todellisuuteen, kaikki muu voi pettää minut koska tahansa. Kehoni hajoaa, valuu ikuisuuteen. Ääreni eivät enää anna myöten muistoille. Muistot tulvivat ulos juoksevien gasellien lailla ja rikkovat jokaisen soluni. Texas puristaa lujempaa. Tunnen kynnet ihoani vasten. Ne ovat todelliset. Olen yhä täällä, en siellä, missä vihreys alkaa ja toisen paino ei koskaan oikeasti lähde päältäni.

Olen nähnyt kaiken lätäköstä. Voin kääntyä pois sen luota. Päästän irti Texasin kädestä, petän lupaukseni hänelle. Kun päästän irti, tiedän, että kehoni on minun. Kehoni jokainen vahingoitettu osa. Muiden tai itseni vahingoittama. Oma rikottu kotini.

”Kiitos”, sanon Texasille, vaikken kykenekään näkemään hänen kasvojaan. Tiedän kuitenkin nähneeni ne aiemmin. Tiedän, ettei Texas ole hänen nimensä. Loput muistoista palaavat yksitellen nyt, kun tiedän, kuka itse olen.

Kun nousen sängystä ensimmäistä kertaa tiedostaen tekeväni niin, elämänpelko lyö minua suoraan leukaluuhun. Se ei tunnu pahalta, pelkästään kiltiltä muistutukselta. Texas jää istumaan jalat ristissä pizzarasioiden kanssa sängylleni. Tiedän, että hänen oikeat kasvonsa katsovat perääni, kun astelen rikotuin askelin ikkunaverhon luo. Maailma on sen takana. Vihreänä tai ei.

Nostan verhon vetäisemällä ylös. Se pitää nitinää kulkiessaan ylös asti ja paljastaen öisen kaupunkimaiseman takanaan. Maailma ei kutsu minua luokseen. Pelkään sitä yhä, kenties enemmän kuin silloin, kun kutsuin itseni Latteksi. Nyt, kun trauma antaa minulle jälleen nimen, maailma ei näytäkään ymmärryksettömällä tavalla pelottavalta. Näen pelon jokaisessa korkeassa rakennuksessa, joka ikisessä öisessä valossa. Minä olen todella tahtonut kuolla.

Jokin on kuitenkin erilaista. Aluksi kuvittelen sen olevan hämähäkinseitti ikkunassani. Sitten näen haalean taivaan ja valot ikkunoissa. Auringon, joka levittelee säteitään noustakseen ilmoittamaan minulle kesästä. Vuodenajasta, jonka ei tarvitse merkitä kuolemaa.

”Tule katsomaan”, sanon Texasille. Kuulen peiton kahahtavan, kun hän nousee. Hän astelee viereeni. Olen erottavinani ripset ja sivuprofiilin, vaikken katsokaan suoraan häneen. Katson auringonnousua ja korkealle kohoavia rakennuksia. ”Tämä aamu on ruosteenpunainen.”