Tulisielu: luku 7

Luku 7: Kultareunus

”Teidät kaikki maalataan tänne muistoja varten”, kuuluu heleä ääni käytävän päästä. ”Tuhansien, kenties jopa satojen tuhansienkin kuunkiertojen päästä ei ole varmaa, kuinka monet kasvot mieleemme jää. On kaunis tapa kunnioittaa toisia maalaamalla heidät tänne vielä, kun jokainen piirre heidän kasvoistaan on muistissa. Löysitkö itsesi?”

Eli kääntyy hätkähtäen katsomaan käytävän päähän tullutta henkilöä, ja pudistaa ujosti päätään. ”Löysin siskoni”, hän vastaa, sillä omia kasvojaan Eli ei seinän maalauksista löydä.

Eli kävelee lähemmäs ja huomaa, että käytävän päässä seisova henkilö on nainen. Hän on uskomattoman kaunis, tavallista usvastasyntynyttä kauniimpi. Hiukset ovat pitkät ja laineikkaat, niiden sävy on syvintä mustaa. Hänellä on tummansininen, pitkähihainen ja -helmainen mekko, jonka laahuksessa on valkoisia kuvioita. Naisella on sirot, miltei hennot kasvonpiirteet ja uskomattomat silmät. Kun Eli katsoo niihin, hän ei näe niistä heijastustaan. Aivan kuin silmät kuvastaisivat yötaivasta. Sekunti sekunnilta Elistä alkaa tuntua siltä, että silmät muuttuvat alinomaan. Hän pakottaa katseensa pois.

”Sinä olet Eliarys, niinhän?” Eli tiedostaa, että naisen katse on yhä hänessä.

”Kyllä”, Eli vastaa hämmentyen siitä, että nainen tietää hänen kokonimensä.

”Sinun kuvaasi ei ole maalattu seinälle, koska isäsi lähti Avarista ollessasi aivan pieni. Sinusta ei vielä silloin tiedetty juurikaan.” Nainen vie kätensä avuliaasti Elin harteille. ”Tulehan, sinulla taitaa olla paljon kertomista.”

Eli ei uskalla kieltäytyä, sillä lempeydessään nainen tuntuu pikemminkin ehdottomalta. Hänen kuulas äänensä ei jätä valinnanvaraa.

Eli ei edes ehdi ajatella, miten nainen tunnistaa hänet automaattisesti. Kenties täällä asuvat usvastasyntyneet tuntevat toistensa jälkeläiset ja keskustelevat heistä täällä. Ikuisen olennon tietämystä ei käy epäileminen.

”Minun isäni”, Eli ymmärtää mainita yhtäkkiä tajutessaan naisen maininneen hänet, ”eihän hän ole täällä?” Hän ei kykene peittämään hätäännystä äänestään.

”Ei”, nainen vastaa, ”ei täällä. Samassa rakennuksessa kylläkin, mutta sinun ulottumattomissasi.”

Eli ei edes jaksa kyseenalaistaa sitä, miten nainen ymmärtää hänen hätäännyksensä oitis. Syitä ei tarvitse kertoa, naisen lämpimästä äänestä kuultaa ymmärrys.

Tähän mennessä Eli ei ole hämmentynyt siitä, miten kumpikin hänelle keskustellut usvastasyntynyt on tuntunut häiritsevän tuttavalliselta ja ollut mysteereihin kiedottu. Eli ei itse koe olevansa erityisen mystinen henkilö, joten hänestä tuntuu hivenen vieraalta olla sellaisten olentojen ympäröimänä. Siitäkin huolimatta, että kumpikin hänen tapaamansa usvastasyntynyt on katsonut häntä kiinnostunein silmin.

Ajatus kuitenkin keskeytyy, kun nainen johdattaa hänet käytävän päässä olevaan huoneeseen. Itse huoneesta Eli ei muistaisi vieläkään kysyttäessä mitään, mutta jokaisen siellä seisoneen henkilön hän osaisi kuvailla pienintäkin yksityiskohtaa myöten.

Huone ei ole suuri, mutta se on täynnä istuvia ja seisovia usvastasyntyneitä. Naisia, miehiä, kaikkea siltä väliltä. Heitä on paljon, uskomattoman paljon suhteessa huoneen kokoon.

”Vanhimmat”, nainen kertoo, vaikka Eli näkee sen kertomattakin. Jokainen usvastasyntynyt huoneessa on uskomattoman kaunis ja nuori, mutta heidän silmänsä kertovat toista. Syviä, kaikki ajat nähneitä katseita. Elin sisintä puristaa.

Nainen johdattaa hänet heihin selin seisovan, pitkätukkaisen usvastasyntyneen luo. Nainen koskettaa hellästi tämän olkapäätä, ja kun tämä kääntyy, Eli tietää heti, kuka hän on. Terävä nenä, aistikkaat kasvot, vaaleansiniset silmät. Hivenen parranalkua. Hän on Ianos, Xanderin isä.

Avarin – tai Lasian – kaltaisessa maailmassa jotkin asiat ovat itsestäänselvyyksiä. Sellaiset asiat, jotka tuntee sydämessä asti ilman, että avaa suutaan kysyäkseen. Tuntemukset ovat usvastasyntyneille hyvin vahvoja, he elävät usein täysin niiden varassa. Tuntemukset voivat valehdella, tietenkin ne voivat, sillä mikään ei ole koskaan varmaa.

Silti, joskus usvastasyntynyt vain tietää jonkin asian todeksi. Tietää, että se, mitä hän tuntee, on totta juuri sellaisena, kuin hän sen kokee. Ja kun Eli katsoo näkemänsä miehen vaaleansinisiin silmiin, hän tietää tämän olevan Xanderin isä. Hän vain tietää.

”Ianos”, mies vahvistaa Elin tuntemuksen ja ojentaa kättään. Eli tarttuu siihen, ja muutaman sekunnin ajan hän muistaa toisenlaisen kosketuksen. Sellaisen kosketuksen, jota hän ei tahdo muistaa. Eli vetää kätensä pois ja toivoo, ettei Ianos näe hänen katseestaan sitä, mitä hän ajattelee.

”Sinun täytyy olla Fianan lapsi”, Ianos sanoo ja hymyilee. Hänen hymynsä on vino, se sopii hänen silmiensä kiiltoon. ”Fiana on aina ollut surullinen siitä, ettei ehtinyt nähdä poikansa kasvua.”

Eli nyökkää vaisusti. Fiana. Hänen äitinsä, joka siirtyi Lasiaan jo muutaman yön päästä Elin syntymästä. Liv kertoi aina, että äiti näytti aivan Liviltä, mutta oli luonteeltaan kuin Eli. Rauhallinen, vetäytyvä, herkkä. Aina aistimassa muiden mielialoja. Eli ei koskaan ole osannut ajatella, että hänellä olisi äiti. Se ei vain koskaan ole ollut mahdollista, joten hän on sysännyt ajatuksen pois.

”Äiti”, Eli sanoo hiljaa, ”onko hän täällä?”

Syväsilmäinen nainen, joka johdatti Elin Ianosin luo, pudistaa päätään. ”Fiana ei ole koskaan viihtynyt hylätyssä linnakkeessa.” Eli miettii hetken, näkeekö naisen silmissä pelkoa, mutta ajatus väistyy, kun nainen avaa jälleen suunsa. ”Hylätty linnake on vain niille, joiden sydän kestää sen.”

Eli kurtistaa tummia kulmiaan. Lause ei mahdu hänen ymmärrykseensä.

”Tätä paikkaa kutsutaan hylätyksi linnakkeeksi tasan yhdestä syystä”, Ianos puhuu vuorostaan. Eli katsoo häntä kysyen, mutta ymmärtää, ettei Ianos saati hänen vieressään seisova nainen aio vastata.

”Eli, sinä olet täällä jostakin tietystä syystä. Kaikki ovat.” Naisen ääni lähes vaatii Eliä selittämään, miten hän on päätynyt nykyhetkeen. Hän ei kuitenkaan ole varma, tarkoittaako nainen ”tällä” hylättyä linnaketta vai koko Lasiaa. Kysymykset leijuvat ilmassa heidän ympärillään ja yhtäkkiä Elistä tuntuu, ettei hän enää muista, miten hengitetään. Hän tietää liian vähän, muttei saa suutaan auki kysyäkseen. Ja uusien kysymyksien ketju kietoutuu hänen kaulalleen, sillä hän ei vieläkään saa olla kysyjän asemassa. Nainen esittää seuraavan kysymyksen. ”Haluatko sinä nähdä vanhempasi, Eli?”

Eli ottaa kaksi askelta taaksepäin ja miltei törmää hänen takanaan seisovaan usvastasyntyneeseen. Huone on edelleenkin yhtä täynnä, mutta kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota kolmikkoon, joka seisoo huoneen keskustassa. Elistä tuntuu, että hän ei keksi enää yhtäkään kysymystä, kaikki naisen olemuksessa syö hänen elinvoimaansa. Ennen kuin Eli ehtii kääntyä, hän tuntee Ianosin käden olallaan. Ote ei ole vahva, pelkkä kevyt kosketus. Siltikin se onnistuu saamaan Elin miltei paniikkiin, kun hän muistaa jälleen toisenlaisen kosketuksen.

”Esra, me olemme tainneet lähestyä tätä nuorta miestä väärin”, Ianos sanoo naiselle. Eli kuulee ensimmäisen kerran naisen nimen, muttei hätäännykseltään ehdi keskittyä siihen. ”Tulehan, Eliarys, minä vien sinut hieman syrjempään. Meillä on paljon keskusteltavaa.”

Seuraavan kerran Eli muistaa tapahtumista jotakin vasta sitten, kun hänen silmiensä eteen avautuu pyöreä, kiviseinäinen huone. Ianos seisoo hänen edessään pahoitteleva ilme kasvoillaan, mutta hänen sanansa eivät tavoita Elin korvia. Eli muistaa vain tummasilmäisen naisen, Esran, kysymysten tulvan ja usean epämiellyttävän, lyhyen kosketuksen. Hänen ajatuksensa juoksevat kauas, ulos Lasiasta, ulos ajasta ja todellisuudesta. Eli muistaa kosketuksia, useita peräkkäisiä. Hän muistaa sanoja, lyhyitä ja merkityksettömiä. Silti hän muistaa ne, muistaa niistä jokaisen.

”Minusta meidän kannattaa aloittaa rauhallisesti”, Ianos sanoo, ja ne sanat saattelevat Elin takaisin nykyhetkeen. Sillä hetkellä Ianos kuulostaa niin paljon pojaltaan, ettei Eli voi olla heräämättä ajatuksistaan. Jopa Ianosin äänenpainot ovat kuin suoraan Xanderin suusta. Eli huomaa tuijottavansa Ianosin silmiä, yhtä vaaleansinisiä kuin pojallaan. Yhdennäköisyyttä ei muuten juuri ole, mutta sukulaisuuden näkee silti. Pikimustat hiukset ja vaaleansiniset silmät kuin jäätä.

”Anteeksi, minä...”

”Minun tässä tulisi pyytää anteeksi.” Ianos sipaisee kasvoillaan roikkuvan tumman suortuvan korvansa taakse. ”Me vanhimmat usvastasyntyneet emme aina muista, etteivät kaikki tiedä kaikkea. Sinulla ei mahda olla pienintäkään käsitystä siitä, mitä juuri nyt tapahtuu tai missä olet. Olen pahoillani.” Ianosin silmät ovat niin kylmät väriltään, ettei Eli uskoisi tuntevansa oloaan turvalliseksi katsoessaan niihin. Silti miehen katseesta hehkuu lämpöä, aitoa välitystä ja huolta. Elin sydän lakkaa tykyttämästä lujaa.

”Varsinkin Esra on aina suunnattoman kiinnostunut uusista usvastasyntyneistä Lasiassa. Hän kokee henkilökohtaisena velvollisuutenaan täyttää heidän päänsä kysymyksillä ja suurilla, mystisillä puheilla. Hän ei tarkoittanut järkyttää sinua”, Ianos selittää, eikä Eli voi muuta kuin nyökätä ja tutkia huonetta, jonne hänet on tuotu. Huoneessa ei ole mitään muuta kuin kylmät kiviseinät ja kaksi suurta ikkunaa vailla laseja. Ovi on hänen takanaan, mutta sekin on pelkkä koristeeton puuovi. Elistä tuntuu, että tämä osa hylättyä linnaketta on jätetty tarkoituksella koruttomaksi.

”Mitä mieltä olisit siitä, että etenisimme hitaasti? Yksi kysymys kerrallaan. Me voimme oppia toisistamme paljonkin, sinä ja minä.” Ianosin ääni on rauhallinen, mutta Eli ei saa epämukavaa tunnetta pois sisältään. Kosketus tuntuu yhä olkapäällä. Hän kuitenkin yllättää itsensä nyökkäämästä.

”Sinun ei tarvitse kertoa minulle, miten päädyit Lasiaan tai mitä Avarissa on tapahtunut kaikki nämä kuunkierrot. Sen ovat kertoneet monet ennen sinua. Haluaisin kuitenkin tietää, miten päädyit hylättyyn linnakkeeseen.”

”Minä... minä vain kävelin tänne.” Elin ääni on yhtä väritön kuin huonekin.

Ianos naurahtaa hieman, pyrkii olemaan kuulostamatta lannistavalta. ”Kuulehan, tänne ei niin vain kävellä. Linnake on vuorilla, ja melkoisen tien päässä.”

”Tännehän johtaa suoraan polku”, Eli vastaa.

Ianos katsoo häntä hetken kuin odottaen, että hän kertoo vitsailevansa. ”Vai niin”, Ianos sanoo, ja Eli tietää, että miehen mielessä on jotakin tärkeää. ”Vai sellaista Kuu tällä kertaa on ajatellut.” Jälleen kerraan mysteereitä. Eli ei aio kysyä.

”Katsohan, Eliarys, kun tänne pääsevät vain ne, jotka Kuu päästää. Muiden on turha edes yrittää, ja siksi Lasian metsät ovat täynnä pieniä kyliä. He asettuvat asumaan sinne, kun eivät pääse tänne.”

”Mutta minä pääsin.”

Ianos sanoo jotakin kielellä, jota Elin ei kuulu ymmärtää. Vanhalla kielellä, sillä ensimmäisellä. ”Niin, siinähän se idea onkin. Kuulla on täytynyt olla jotakin suunnitelmia varallesi, kun hän päästi sinut tänne noin helposti.” Ianos hieroo leukaansa, ja Eli saattaa miltei kuulla kuinka rattaat käyvät hänen päässään. ”Kerrohan, näitkö matkallasi linnakkeeseen ketään muuta usvastasyntynyttä?”

Eli nyökkää ja muistaa laihan miehen lämpimän ruskeat silmät. Siitä hetkestä, kun hän katsoi miestä silmiin, tuntuu olevan ikuisuus. ”Näin”, Eli vastaa. Hän tiedä, sanoisiko jotakin muuta. Mies oli rakastunut Ianosiin. Se oli huokunut hänestä. ”Näin miehen, jonka posket olivat lommoilla, ja jonka hiukset olivat sotkuiset ja valkoiset. Hän ei muistanut nimeään, kun kysyin.”

Ianosin silmissä välähtää. Hänen kasvoilleen tulee ilme, joka on miltei surullisempi kuin nimettömän miehen ilme oli ollut. ”Melitas... Voi, poika, sinulla on ollut kamalan huono tuuri tähän mennessä. Pelkkiä arvoituksia, mystiikkaan kiedottuja totuuksia. Melitasia sinun ei olisi kannattanut tavata.”

Melitas. Ruskeasilmäisellä miehellä on nimi. ”Kuka hän on?”

”Melitas on syy siihen, miksi Aurinko syntyi aikanaan”, Ianos sanoo. Hänen silmiään reunustavat kaksi tummaa rinkiä, eikä Eli muista nähneensä niitä siellä vielä hetki sitten. Aivan kuin Melitasista puhuminen sattuisi häneen. ”Melitas oli ensimmäinen, joka pimensi sydämensä ja kääntyi Kuuta vastaan. Hän tahtoi omistaa kaiken, hallita maailmaa Kuun sijasta.”

”Mahdotonta”, Eli sanoo haukkoen henkeään.

”Se olikin, mutta se ei estänyt Melitasia yrittämästä”, Ianos sanoo. Eli ei tarkoittanut aivan sitä. ”Tiedäthän sinä tarinan, jokainen meistä tietää. Aurinko syntyi, kansa jakautui kahtia. Usvastasyntyneet jaettiin yö- ja päiväkulkijoihin, ja päiväkulkijat joutuivat elämään yön sijasta päivällä, merkiksi siitä, että he olivat kääntyneet Kuuta vastaan.”

”Se kaikki... se kaikki oli siis hänen vikansa? Melitasin?”

”Osittain kyllä. Eihän kukaan meistä viaton ole, ei tietenkään. Mutta Melitas sen kaiken pani alulle, ja hän myös kärsii yhä pahinta rangaistusta – unohdusta. Melitas ei muista Avarista mitään, hän ei muista Kuuta eikä usvapolun reittejä.”

”Hän sanoi muistavansa menneisyytensä.” Eli katsoo Ianosia silmiin. ”Hän sanoi myös, että vain noin yksi tuhannesta unohtaa kaiken. Melitas varoitti minua.”

Ianos hymyilee, mutta hymy tuntuu väärältä hänen kasvoillaan. Se repii hänen piirteensä rikki, tekee hänestä surullisen. ”Hän vain puhuu”, Ianos huokaa. ”Kukaan muu kuin hän ei kykene unohtamaan kaikkea. Se oli Kuun hänelle määräämänsä rangaistus. Sitä ei voi kukaan muu harteilleensa ottaa.”

Eli nyökkää. Hänen tekisi mieli kysyä vielä jotain muutakin. Varsinaisia vastauksia hän ei ole tähän mennessä saanut. Nyt Eli tietää kävelevänsä linnakkeessa, jossa vain Kuun valitsemat voivat kävellä. Melitas oli neuvonut sen hänelle, hänen oli täytynyt nähdä, että Eli pääsee linnakkeeseen.

”Ianos...” Elin ääni kaikuu huoneen seinissä. ”Hän muisti sinut.”

Ianos hymyilee yhä. Jokaisen sekunnin myötä hymy muuttuu surullisemmaksi. ”Sen minä jo tiesinkin”, Ianos sanoo ja astuu askeleen lähemmäs Eliä. ”Se ei koskaan ollut molemminpuolista”, hän kertoo Elille. Hänen katseensa puolestaan kertoo toista. ”Minulla oli aina Esra vierelläni. Esra ja poikamme Xander.” Heidän katseensa kohtaavat, ja hetkessä Elistä tuntuu, että kaikki muut kysymykset ja keskustelunaiheet kuolevat heidän väliltään. Xander, heidän täytyy puhua Xanderista.