Musteenkantaja: luku 34

Luku 34: Pelko

Juna päästää höyryä ilmaan lähdön merkiksi. Vihellys halkoo ohutta ilmaa, ihmiset istuutuvat paikoilleen. Osa vilkuttaa avattavista ikkunoista niille, jotka jäävät laiturille seisomaan kauniit keväthatut päätä suojaten ja hymyt kasvoja värittäen. Becka istuu ikkunan vierellä ja pitää matkalaukkuaan jalkojensa välissä. Hiukset ovat ensimmäistä kertaa pienellä letillä selässä. Acantha ei voi olla tuijottamatta Beckan kasvojen hienostunutta luustoa sekä pientä hiussuortuvaa, joka kaartuu paljaaseen niskaan.

Hartin perheen kaunis, vanha koti on jätetty Varjen laitamille. Oneilan leipomuksien tuoksu ei enää kiusoittele aisteja. Acantha ei siltikään voi hengittää vapaasti. Hän tiedostaa, ettei palaa kotiinsa katsomaan sitä samalla tavalla. Nyt hän ei enää osaisi katsoa käärönsä mustetta ajatellen, että se tekee hänestä täysin pahan. Ajatus sekä hirvittää että synnyttää Acanthassa sen pienen tunteen, jonka hän oli kuvitellut jättäneensä lippaan pohjalle.

”Aiotko mennä suoraan kokoukseen, kun pääsemme Lucastaan?” Acantha kysyy varoen, kun juna lähtee liikkeelle.

”Aion, sillä jätin edellisen väliin. Joutsenella on varmasti tärkeää asiaa minulle”, Becka kuiskaa nojaten ikkunaan. Acantha ei ole koskaan kuullut Beckan puhuvan yhtä varoen. Linnut eivät voi jäädä nyt kiinni, vaikka Acantha tietääkin, että aivan pian olisi Lintujen aika lentää taivaalle varisten seuraksi.

Becka kertoi käärötunnustuksensa ohella myös tulevasta hyökkäyksestä. Hyvin pintapuolisesti, ainoastaan nimellisesti. Acantha tiedostaa, että Linnut ovat aikeissa tehdä jotakin, joka saattaa vaarantaa useiden ihmisten hengen.

Acantha ajattelee Oneilaa sekä Beckan muuta perhettä, jota hän ei ehtinyt vierailullaan tavata. Ei ole vaikeatakaan kuvitella, mitä Harteille tapahtuisi, jos kävisi ilmi, että tytär on perustanut Varisten vastaisen järjestön. Beckan koko kirkkaanpunainen olemus tuntuu kunniotettavammalta, kun häntä ajattelee suuren järjestön toisena johtohahmona. Hopeasilmien määrätietoinen katse muuttuu myös automaattisesti pelottavammaksi.

”Minulla on siis Lucastan pysäkille asti harkinta-aikaa”, Acantha huokaa. Ajatus Beckan seuraamisesta ei tunnu pelottavalta, pelkästään lohdulliselta. Beckan käsi hänen omaansa vasten on kauneinta maailmassa. Mutta suuri ihmismassa, jonka yhteinen tavoite on värittää aikojen alusta valkoisena pysynyt maailma, on miltei liikaa kestää. Sykkivä, päättäväinen massa samaa tahtovia sieluja on aina ollut pelottava ajatus.

”Sinun ei ole pakko tehdä päätöksiä, jos et tahdo. En halua vetää sinua liian nopeasti mukaan mihinkään, mihin et ole valmis”, Becka sanoo ja kääntyy hymyillen Acanthaan päin. Junan tasainen ääni rauhoittaa Acanthaa, kun Becka ojentautuu sipaisemaan karanneen hiuksen pois pisamaisten kasvojen tieltä.

Alussa Acantha oli kuvitellut, että kaikki tämä olisi hänelle liikaa. Että hänen paniikkinsa söisi hänet, tekisi tahdosta mitättömän. Hän on edellisten päivien aikana kiivennyt katolle, syönyt normaalisti, suudellut toista ihmistä ja huutanut vihansa ulos. Katkeruudesta irti päästäminen oli sittenkin hyvä idea.

Sisimmässään Acantha tietää, etteivät uudet tuntemukset ole varsinaisesti uusia. Becka on herättänyt eloon tunteita, jotka ovat uinuneet sisällä alusta asti. Tapettu varis ja kääröjen vaihtaminen Inelan kanssa olivat vasta alkua. Viha maailmaa kohtaan on ollut aina olemassa, siihen on vain täytynyt herätä.

On olemassa myös toisenlainen tunne, jota Acantha ei ole tunnistanut aiemmin. Hän on aina ymmärtänyt nauttivansa naisten hymyistä enemmän kuin miesten, mutta vasta nyt, kun Becka on käynyt hänen huulillaan, hän ymmärtää, miltä tuntuu janota toista ihmistä. Upota halun maailmaan.

Hymy vaaleilla kasvoilla, laukun vierelle ristityt jalat ja varmuus, joka säkenöi Beckan jokaisesta osasta. Acantha ei koskaan osaisi kutsua Beckaa omakseen. Hän ei tiedä, riittääkö hänelle pelkkä tieto siitä, ettei Becka lähde. Sitä ei voi tietää koskaan varmaksi, sillä toisen ihmisen ääriviivat voi kuka tahansa piirtää pois odottamatta. Acantha ei anna pelon syödä toivoaan pois. Ensimmäisen kerran, kun hän on oppinut, mitä hymyileminen tarkoittaa, hän ei salli vääryytensä kaluta häntä kuin luita.

Aurinko läikyttää maailman värejä junan kulkiessa eteenpäin. Varjen korkeat katot jäävät taakse, Marnan aukeat avautuvat auringon kukittamina. Acantha harvemmin pysähtyy ihailemaan junan kuumenevassa hytissä istuessaan maisemia. Useimmiten hän tuijottaa kattoja vain voidakseen ajatella maailmaa pienempänä kuin se oikeasti on.

”Acantha.” Beckan tapa lausua Acanthan nimi on omaa luokkaansa. Äänteet ovat turvassa hänen suussaan. ”Kiitos, kun suostuit tulemaan mukaani. Jouduit käymään paljon läpi.” Hymy on ylpeä, aivan kuin Acantha olisi jo kertonut Beckalle, että tämä voi laittaa hänen sielunsa talteen.

”Tietysti minä tulin.” Maailma aukenee vain, jos sen mukaan uskaltaa lähteä. Pelkoon ei saa koskaan jäädä asumaan. Acantha aikoo vastedeskin sulkea siltä oven. Nyt hän tietää pystyvänsä siihen. Silti hänen kätensä tärisee, kun Becka tarttuu siihen.

”Meillä on kaikki aika käsissämme”, Becka naurahtaa ja kumartuu suukottamaan Acanthaa poskelle. Acantha ei sävähdä kosketuksesta, vaikka se on julkinen ja merkitsevä.

Acantha hymyilee ja jää ajattelemaan aikaa. Sekunnit rikkoutuvat ajan myrskyissä, merituuli pyyhkii minuuttien riekaleet mukanaan. Aika lakkaa olemasta, kun voi pitää toista kädestä ja todeta, että pelon voi murtaa. Ei pysyvästi, mutta siten, että oppii tunnistamaan oman voimansa. Hymy ei pakene kasvoilta.

* * *

Salin valaistus on riittävä synnyttämään hermostusta Nadihassa. Ihmiset näkevät hänen kasvonsa aivan liian selvästi. Anat on poistunut valmistelemaan itseään sivummalle. Nadihan sisaren täytyy tänään puhua varsin paljon, eikä Nadiha voi auttaa häntä siinä lainkaan. Nadiha ei ole kuitenkaan uskaltautunut jättäytyä Lintujen kokouksesta pois. Hän tietää sisarensa puhuvan tänään Beckan kanssa muille tulevasta hyökkäyksestä. Sana kuulostaa Nadihan korvaan yhtä pahalta kuin se kuulosti kirpeässä yöilmassa muutamia päiviä sitten.

Becka saapuu paikalle myöhässä. Nadihalta kestää hetki ymmärtää, ettei Becka saavu paikalle yksin. Katseet kerääntyvät Beckaan sekä pitkään nuoreen naiseen, jota tämä kuljettaa mukanaan. Nadiha kiinnittää naisen kasvoja ensin huomiota siihen, että hän pitää Beckaa kädestä.

Kun Becka ja nainen tulevat lähemmäs, Nadiha havahtuu naisen henkilöllisyyteen yhdessä nopeassa välähdyksessä. Kapeat kädet ovat täynnä haalistuneita merkkejä kivusta. Hiukset ovat sotkuisella tavalla tyylikkäät. Avonaiset ja huolittelemattomat. Silmät ovat yhtä suuret kuin aina aiemminkin. Nuori nainen, jota Becka pitää kädestä, on Acantha.

Nadiha ei osaa sanoa, onko käden ote omistava vai johdattava. Beckan päättäväisestä ilmeestä päätellen molempia. Acantha näyttää tapansa mukaan emostaan eksyneeltä peuranvasalta. Silmät ovat suuret ja vilkuilevat ihmismassaa ympärillään. Becka jättää Acanthan ihmisten keskelle ja hymyilee. Nadiha on nähnyt Beckan monenlaisessa tilanteessa, mutta koskaan hän ei ole todistanut hänen kasvojensa täyttyvän sellaisesta lämmöstä kuin hänen katsoessaan Acanthaan. Käsi kädessä oli ehdottomasti omistava.

Isosisaren reaktio Beckan myöhäiseen, näyttävään saapumiseen on surullista havaita. Anat katsoo Beckaan vain kerran ja kääntää sitten päänsä pois kuin ei olisi nähnyt Beckan saapuvan lainkaan. Anatin ylpeys ei rakoile. Hän ei anna pettymyksensä näkyä.

Hetken ajan Becka ja Anat vaihtavat painavia sanoja lavalla. Ihmiset keskustelevat keskenään. Nadiha seisoo keskellä suurta lattiaa ja yrittää olla katsomatta ketään silmiin. Jos Acantha huomaa hänet, hän voi itse ilmaista sen. Nadiha ei olisi koskaan uskonut näkevänsä täysin puhtaudentavoitteluunsa jämähtänyttä Acanthaa tällaisessa paikassa. Jokin hänen työtoverinsa uudenlaisessa ilmeessä kuitenkin lohduttaa Nadihaa. Hän voi keventää huolensa liekaa hivenen. Joku muu on ottanut Acanthan huolehdittavakseen hänen sijastaan.

Kun Anat ilmoittaa kokouksen käynnistyväksi, Nadiha huomaa sivusilmällään Acanthan kääntävän hivenen päätään hänen suuntaansa. Katseet kohtaavat vain hetkeksi, pelko ja hämmennys välittyvät sekunnin murto-osassa. Nadiha kääntää katseensa takaisin isosisareensa ja jättää tiedostuksen leijumaan ilmaan. Acantha ajattelee varmasti samaa. He ovat kumpikin aivan yhtä hämmentyneitä siitä, mitä tulee tapahtumaan.

”Tervetuloa, jokainen”, Anat sanoo. Ääni ei ole lainkaan vastaanottava. Isosisaren olemus on kivestä veistetty. Pitkä runko on ennätyksellisen suora. ”Meillä ei ole juurikaan aikaa käytössämme, joten puhumme tänään mahdollisimman lyhyesti ja kertaamme yksityiskohdat.”

”Yksikään meistä ei saa jäädä epätietoiseksi tulevan viikonalun hyökkäyssuunnitelmasta”, Becka säestää. Hänenkään olemuksensa ei ole yhtä rauhallinen kuin yleensä. Nadiha huomaa pinnan alla kuplivan jännityksen.

”Onko lopullinen ryhmäjako jo saatu tehtyä?” huikkaa nuori, näyttävän näköinen nainen yleisön joukosta.

”Kyllä, tulemme siihen aivan pian”, Becka vastaa naiselle ja saa tämän nyökkäämään tyytyväisenä vastaukseen. Nadihan uskomus siitä, että Beckaa jännittää, kasvaa jokaisen Beckan lausuman hivenen pakotetulta kuulostavan sanan myötä.

”Meillä on ollut hyvin vähän aikaa päättää naamioitumisesta, joten päädyimme lintumaskeihin”, Anat sanoo. Syyllistys ei ole edes verhottua, se tihkuu sanojen välistä. Becka huomaa sen, mutta se ei näy hänestä päällepäin. ”Emme ole aiemmin tehneet julkista iskua, joten kaikki yhdistävät vastaisuudessa meidät lintumaskeihin. Kukaan ei osaa epäillä todellisen tunnuksemme olevan jokin aivan muu.” Anatin punaisten huulien hienoinen hymy korostaa sanojen merkitystä.

Nadiha saa usein yllättyä sisarensa älykkyydestä. Anat on aina tuntunut kuuluvan toiseen maailmaan. Täällä kaikki hänen puolensa suodattuvat kauniin valon läpi. Nadiha nauttii katsella sisartaan ihmisten edessä, johtohahmona, pidettynä. Anat kuuluu tänne.

”Kunhan hävitämme tapahtumien jälkeen pienetkin todisteet lintumaskeista, kiinnijäämisen riski pienenee”, Becka lisää. Hänen äänestään kuulee, että idea harhaanjohtavista tunnuksista on lähtenyt Anatilta. Beckan oma keskittyminen on liikkunut toisaalla. Nadiha saattaa nähdä punahiuksisen johtajan katseen siirtyilevän useampaan otteeseen yleisön keskelle. Nadiha tietää, kuka Beckan katseeseen vastaa sieltä.

”Toisen iskun johdossa olen minä”, Anat ilmoittaa. Hänen varmuutensa lisääntyy sanojen myötä. Ryhti näyttää entistäkin ruhtinaallisemmalta. Anat luettelee liudan linnunnimiä. Ihmisiä, jotka kuuluvat toiseen ryhmään. Kuulijat kuohuvat hetken ajan ja nyökkäilevät toisilleen. Jokainen Linnuista ei tietenkään voi osallistua.

Becka luettelee oman ryhmänsä jäsenet ja kertoo, että heidän ensisijainen kohteensa on Korallitalo. Pelko alkaa ensimmäistä kertaa löytää tietään Nadihaan. Seinät ovat liian korkeat, ihmisten punaiset hymyt liian leveitä. Nadiha ei edes tiedä, miksi Linnut aikovat hyökätä. Hänen sisarensa lupasi selittää myöhemmin. Koska on myöhemmin, kun aika juoksee itsensä kiinni ja palaa loppuun?

”Ensisijainen tavoitteemme on viedä mukanamme pysyviä todisteita useammista Musteenkantajista, Varisten valkaisumenetelmistä sekä mahdollisista historiankirjoista, joiden sisältöä emme vielä tiedä”, Anat jatkaa. Päättäväinen ilme lähentelee maanista, kun hän pääsee loppuun.

”Osa Joutsenen ryhmästä siirtyy suoraan Ietan reliikkivarastoon.” Osa ihmisistä nyökkää. Nadiha tunnistaa joukosta Ietassa työskenteleviä ihmisiä sekä aivan tavallisia, kenties osattomia sieluja. Sellaiset Nadiha ymmärtää, mutta entä ihmiset kuten hänen sisarensa?

Joidenkin asioiden vuoksi kannattaa uhrata kaikki. Nadiha tietää sen kyllä. Hän ei siltikään osaa täysin päästää irti. Kun hän katsoo varovasti Acanthaan päin, hän tunnistaa saman sisäisen kamppailun Acanthan kalvakoilta kasvoilta. Tämäkin punnitsee arvojaan uudelleen ja katsoo, mitä jää jäljelle, kun turhuus riisutaan pois.

Nadiha ei aluksi ymmärrä, miksi hyökätä suurin joukoin, kun Lintuihin selvästi kuuluu useampikin Ietassa työskentelevä. Sellaisten henkilöiden olisi helpointa vaarantaa oma elämänsä ja varastaa Ietasta tarvittavia tavaroita.

Sitten Nadiha käsittää joukkoa katsoessaan, että kyse on alusta asti ollut yhteisöllisyydestä. Samaan tahtiin hengittävä massa tarvitsee tekoja ajatustensa rinnalle. Heidän on näytettävä, keitä he ovat ja mitä he haluavat kaivaa esiin Varisten syvimmistä haudoista. Siihen ei riitä yksi henkilö. Yksittäiset ihmiset ovat kenties voineet pohjustaa ryhmän agendaa, mutta yksikään ryhmä ei ole ryhmä, ellei se ala hengittää samoilla keuhkoilla.

”Hyökkäyksemme päivänä valkoisessa huoneessa tullaan käymään tärkeä Musteenkantajaa koskeva kokous”, Anat paljastaa. Ihmiset hiljenevät. ”Se alkaa auringonlaskun hetkenä ja tulee kestämään yön pimenemiseen saakka. Kenties pitempäänkin; olen ottanut sen huomioon aikataulussamme.”

”Kaikki reitit ja vartijoiden vuorot on tutkittu. Me pääsemme liikkumaan kohtuullisen vapaasti, mutta riskitöntä reittiä ei ole olemassakaan.”

Vanhempi pariskunta, jonka Nadiha muistaa nähneensä edellisellä kerralla, kohottaa kätensä ilmaan. Becka nyökkää heihin päin sallien heidän puhua.

”Olemmeko ottaneet väkivallan mahdollisen tarpeen huomioon?” pariskunnan nainen kysyy laskien hiljaisuuden peiton ihmisten ylle. Kuuluu vain korkokenkien hermostunut kopse ja naksutus, jonka Nadiha ymmärtää kuuluvan Acanthan toisiaan vasten napsahtelevista kynsistä.

”Tulemme olemaan aseistettuja”, Becka lausuu. Ihmiset katsovat häneen kuin hän langettaisi tuomion heidän ylleen. Tyytymättömyys näkyy kiristyvistä leukaperista, pelko puolestaan painetuista katseista. Becka vilkaisee Anatiin hakeakseen ystävästään tukea sanoilleen.

”Ne, jotka ovat mukana ryhmissä, tietävät, että väkivallan uhka leijuu ilmassa. Tämä ei missään tapauksessa ole riskitöntä. Kuka tahansa meistä saattaa joutua käyttämään veistä tai tulla itse tapetuksi.”

Suoranainen kauhu käväisee aaltona ihmismassassa. Nadiha tuntee sydämensä tekevän pienen hypyn kohti kurkkua, kun hyökkäyksen luonne konkretisoituu hänelle. Nämä ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa päämääränsä eteen. He eivät ole Musteviittoja, jotka tappavat tappamisen ja musteen nimissä. Nadihasta Linnut alkavat tuntua Musteviittoja pelottavammilta. Nämä ihmiset eivät ole menettäneet kontrollia elämästään. He tietävät täysin, mitä tehdä ja minkä nimissä. Totuus kiehtoo ketä tahansa. Linnut ovat vaan päättäneet tehdä töitä sen eteen.

Anatin rohkeus kiehtoo ja pelottaa Nadihaa. Sisar uskaltaa sanoa suoraan sen, mitä kukaan ei tahdo kuulla. Osa heistä saattaa päästä hengestään. Aina on olemassa se riski. Silti he ovat päättäneet ottaa sen. Acantha napsuttaa muutaman metrin päässä yhä kynsiään toisiaan vasten. Hermostus tarttuu Nadihaankin, kun hän alkaa havaita, miten paljon Anat on valmis riskeeraamaan Lintujen eteen.

”Entä, jos meille käy kuten Neelalle ja hänen parantajilleen?” huikkaa vanhempi mies Nadihan takaa. Muutama reagoi hengähdyksellä. Nadihalta kestää hetki ymmärtää, että Neelalla tarkoitetaan Marnan mykkää parantajaa. Naisen nimen kuuleminen tekee kaikesta vielä kipeämpää kestää. Niin kauan, kun tästä saattoi puhua pelkkänä parantajana, varoittavana ja surullisena esimerkkinä, häntä ei tarvinnut ajatella ihmisenä. Nyt, kun naisella on nimi, asian ajatteleminen tuo sappinesteen maun suuhun. Neela. Neela, joka nieli lasia selvitäkseen.

Anat ja Becka katsovat ihmisiä, jotka ovat kokoontuneet heidän vuokseen. Katseet kiertävät jokaista, joka on uskaltanut antaa itsensä yhteistä tarkoitusta varten. Muuta ei tarvita hiljentämään suurta salillista pelokkaita, mutta vahvoja ihmisiä. Nadiha huomaa vapisevansa, kun katsoo sisartaan Beckan rinnalla. Yhdessä he näyttävät voittamattomilta, kokonaisilta. On täysin selvää, miksi jokainen tästä salista voisi uhrata henkensä näiden ihmisten vuoksi. Vahvuus huokuu heidän olemuksistaan, pelkästä tavasta seisoa ja vaimentaa joukko katseellaan.

Muuta ei enää tarvita. Kokoontumista ei tarvitse julistaa päättyneeksi, jokainen ymmärtää, mitä johtajien vaikeneminen tarkoittaa. Kukaan ei jätä ymmärtämättä vaitonaista viestiä. Voima kulkee kehosta toiseen. Nadiha vapisee arvostuksen ja pelon sekoittuessa aivoissa tunnistamattomaksi sotkuksi. Hän ei enää erottaisi alkuperäisiä aineksia kokonaisuudesta.

Kun muut ovat poistuneet, vain johtajat jäävät seisomaan eteen. Nadiha havaitsee pitkän, kalpean hahmon vasemmalla puolellaan. Acanthakaan ei ole tiennyt, minne liikkua. Hänen katseensa on tiukasti kiinni Beckassa. Kädet ovat kehon ympärillä aivan kuin häntä palelisi. Hän on tottunut syleilemään itse itseään. Ajan kanssa ei huomaa, kuinka syvälle käsien ihoon kynnet saattavat hiljalleen painautua Acanthan rutistaessa itseään. Sitä ei tule kiinnittäneeksi huomiota myös siihen, miten ohueksi käsien iho voi muuttua pelon syödessä sitä pois. Nadiha huomaa sen kaiken vain katsomalla Acanthaa.

Becka laskeutuu korokkeelta ja kävelee Acanthan luo. Hän luo tietoisen silmäyksen Nadihaan ennen kuin vetää Acanthan kädet pois tämän ympäriltä. Kynsien jättämät jäljet ovat selvästi nähtävissä. Nadiha aistii tilanteen intiimiyden ja astelee sisarensa luokse.

”Becka, voisinko pyytää, että jättäisitte minut ja sisareni hetkeksi kaksin?” Anat kysyy Nadihan astellessa tämän luo. Becka nyökkää ja lähtee kulkemaan kohti käytävää. Acanthan tavassa seurata häntä on pelottavan alistuva sävy.

Nadiha kohottaa kulmiaan.

”Mistä tahdot puhua kanssani niin paljon, että olet valmis häätämään hänet näköpiiristäsi?”

Anatin silmät välähtävät tavalla, jota Nadiha ei tahdo todistaa enää koskaan.

”Sinun liittymisestäsi iskuun.”

Nadiha naurahtaa epäuskoisena. Kun päättäväinen ilme isosiskon kasvoilla ei katoakaan sekuntien matkaan, Nadihan hymy hiipuu.

”Minä en voi”, Nadiha kuiskaa. ”Vaikka yrittäisinkin, en… ei.”

”Sinä kuulut mukaan. Tahdon sinut paikalle, koska luotan sinuun.”

Yhtäkkinen luottamus tuntuu huvittavalta Nadihasta, joka on koko ikänsä tottunut elämään perheessä, jossa hän ainoana jää kaiken ulkopuolelle.

”Nadiha, sinun on päästettävä irti siitä, joka ikinä pitääkin sinua kiinni pelossa. Sinun on pakko alkaa yrittää.”

Nadiha pudistaa päätään niin voimakkaasti, että harmaat suortuvat tanssivat hetken ilmassa. Ajatus hyökkäyksestä tuntuu juuri ja juuri hyväksyttävältä, koska hän ymmärtää Lintujen lähtökohdat. Siihen osallistuminen ei kuitenkaan liian lyhyellä varoitusajalla tunnu lainkaan turvalliselta.

”Olen pahoillani, mutta en pysty siihen.”

Anat päästää surullisimman huokauksen, jonka Nadiha on kuullut. Vuosien pettymys huokuu yhdestä pienestä hetkestä.

”Hyvä on. Kunnioitan päätöstäsi, mutta annan sinun tietää, että voit koska tahansa muuttaa mieltäsi.”

Anat laskeutuu portaat alas ja kulkee hallin ulospääsyä kohti. Anatin punainen laahus näyttää dramaattiselta ihmisistä tyhjää, kiiltävää lattiaa vasten. Nadiha tietää, ettei koskaan voisi kuulua tähän maailmaan, vaikka raastaisi itsestään kaiken epäilyksen pois. Pysyvin osa ei koskaan kykenisi kulkemaan näin erilaisessa loistossa. Nadihan paikka on korukiviensä luona, omaan epävarmuuteensa kiedottuna.

Hetken käveltyään Anat pysähtyy. Hän kääntää vaaleaa päätään sisartansa päin ja päästää viimeisen epäilyksensä ulos.

”Eihän kieltäytymisesi vain johdu Enharista?”

Nadiha tuntee, kuinka hänen sisäinen ruusunsa avautuu keskelle kurkkua ja miltei tukehduttaa terälehdillään. Anatin sanat uppoavat syvälle kuin ruusun vasta kasvaneet piikit.

”Miksi tällä olisi mitään tekemistä Enharin kanssa?” Nadiha kysyy ja ymmärtää kysyttyään itsekin. Anat olettaa hänen pelkäävän veljensä puolesta. Pitäisihän Nadihan tietää. Athalassa rikollisten perheet eliminoidaan kaiken varalta. Kauhu puristaa kurkun rutikuivaksi, ääni ei enää pääse ulos. Nadiha kuulee etäisestä kakomista muistuttavaa ääntä ja inhoaa tunnistaa sen omakseen.

Anat näkee, että hänen sisarensa on ymmärtänyt.

”Et siis ollut tullut ajatelleeksi sitä.” Anat ristii jalkansa. Hän ymmärtää tehneensä ison virheen mainitessaan heidän veljensä nimen tässä asiayhteydessä. Nadihan reaktio on pahin kaikista.

”En todellakaan”, Nadiha hengähtää ja tuntee syyllisyyden aallon kulkeutuvan kehoonsa. Kuinka hän ei ollut ajatellut kaksostaan? Jos Linnut jäävät kiinni, se poistaa maailmankartalta paitsi Anatin itsensä, myös jokaisen hänen perheenjäsenensä. Isä ja Enhar kuolisivat oitis. Koska jokainen heistä on töissä Ietassa, Karn Variksena asti, kaaos olisi suunnaton. Athala ei kestäisi sitä.

Anatin itsekkyys avautuu kerralla Nadihalle kivun puristaessa hänen kurkkuaan. Sisar on rohkea ja vahva, sen hän on havainnut. Aivan liiankin rohkea ottaen huomioon sen, että tämä on asettanut kaikkien henget veitsen alle.

”En voi antaa tämän tapahtua”, Nadiha sanoo hiljaa. Anatin kaikki toivo sisaren mukaan vetämisestä valahtaa lattialle ja liukuu hitaasti pois. ”Et voi vaarantaa koko perheemme henkiä.”

”Minä olen jo tehnyt niin.”

”Et tee tällä tavalla!” Nadihan keho jäykistyy, kädet puristuvat yhteen. ”Olette suora maalitaulu! Enhar voi kuolla tämän vuoksi! Ja isä, oletko ajatellut isää?”

Isään vetoaminen on pelkästään tunnepohjaista. Nadiha tietää sisarensa olleen aina isänsä tytär. Anatin ilme ei kuitenkaan sula pois. Päätökset on tehty jo kauan sitten. Jo ensimmäisten kokousten aikana Anat on tiennyt pyrkivänsä tähän. Nadiha on pelkkä hidaste.

”Tämä on kaikki, mitä minulla on, sisko. En aio antaa sinun estellä. Tulemme tekemään tämän, tulet mukaan tai et.”

”Entä, jos paljastan teidät?”

Uusi välähdys silmissä. Se tekee kasvoista haavoittuvaisemmat. Anat on itsekin veitsenterällä.

”En aikonut mennä näin pitkälle, mutta nähtävästi minun täytyy.” Anat sipaisee huokaisten hiukset pois kasvojensa tieltä ja ottaa askeleen kohti siskoaan. ”Sinulla on aina ollut mahdollisuus valita. Aina. Linnut puolestaan ovat ainoa asia, josta olen voinut itse päättää. Älä puutu tähän.”

Nadihan kasvanut raivo laantuu hetkeksi selkeämpien ajatusten tieltä. Hän tunnustelee hetken Anatin sanojen mahdollista todenperäisyyttä. Onko isosiskolla ollut mahdollisuus valita? Kenties ei. Kenties Anat on ollut aina perheestään se todellinen ulkopuolinen. Itsekkyys pistää jälleen Nadihaa. Tällä kertaa se on hänen omansa. Nadiha on aina kokenut jäävänsä perheessä ulkopuolelle, mutta onko hän koskaan osannut ajatella Anatia? Isosisko on tietoisesti jättäytynyt jopa toisaalle asumaan, koska ei ole voinut olla kotonaan. Nadiha on aina kokenut sen tietoisena valintana. Ehkä se ei ole koskaan ollut sitä, ja hän on tehnyt hirvittävän virhearvion päästäessään vanhemman siskonsa lipumaan ulottumattomiinsa sillä tavalla.

Anat tuntuu aistivan, mitä hänen pikkusisarensa ajattelee, sillä hän jatkaa: ”Sinä olet aina voinut tehdä valintoja. Minulle ei ole ollut sijaa omassa perheessäni. Pahimpina aikoina kuvittelin, etten kuuluisi edes tähän valkaistuun, teennäiseen maailmaan.” Anat pudistelee päätään itselleen. Suru raastaa äänen väriseväksi, vahvat hartiat vapisevat. ”Millainen maailma antaa kenenkään kuvitella sellaista?”

Sanattomuus muuttuu synonyymiksi Nadihan nimelle. Hän kokee raivonsa olevan täysin tilanteeseen sopimatonta. Hän on jo ehtinyt unohtaa tunteen korkeimman huipun. Nyt, raivon harjalta alemmas lasketelleena kaikki tuntuu viileämmältä, oudommalta. Anatin särkymisen rajoilla tanssiva olemus on pelkästään surullista katsottavaa.

”En anna sinun viedä minulta sitä, mitä olen kyennyt Beckan kanssa rakentamaan.”

Beckan nimen mainitseminen herättää Nadihassa uudenlaisen tunteen.

”Becka, Becka, Becka… Ajatteletko sinä lainkaan itse?” Nadiha tietää työntävänsä sisarensa rajan toiselle puolelle. Sääli saa väistyä. Hän on tietoinen ailahtelevaisuudestaan, mutta antaa itselleen armoa. Tällaisten asioiden äärellä ei voi pysyä rauhallisena.

Anat sulkee silmänsä. Hetken ajan Nadiha kuvittelee sisarensa alkavan itkeä. Suu avautuu raolleen ja silmät suurenevat, kun hän ymmärtää, ettei ole koskaan nähnyt isosiskonsa itkevän. Anat avaa silmänsä valkeiksi myrskyn kehiksi. Kyyneliä ei tavattaisi nytkään.

”Becka on polttanut käärönsä. Emme voi odottaa seuraavaan Puhdistautumiseen, sillä hän ei...” Ääni sortuu kriittisimmässä kohdassa. ”Hän ei välttämättä elä niin pitkään. Ja jos elää, hän jäisi kiinni teostaan.”

”Mutta entä sinä? Haluatko sinä hyökätä juuri nyt? Ettekö voi odottaa? Kaikki tapahtuu niin nopeasti, te ette… Te ette välttämättä ole ajatelleet tarpeeksi. Kiinnijäämisen riski todella tarkoittaa sitä, että myös läheisemme kuolevat.”

”Kaikki tapahtuu nopeasti vain sinulle, koska olet joutunut käsittelemään uusia asioita hyvin lyhyessä ajassa. Me muut olemme odottaneet yli viisi Puhdistautumista. Emme aio odottaa enää yhtään enempää. Sanat eivät ole mitään, jos niitä ei toteuta.”

Nadiha näkee yhä edessään äitinsä tyhjän haudan ja valon, joka lankesi katosta varispatsaan ylle. Sen yön kehoon ja mieleen jättämät tuntemukset eivät lähde Nadihasta koskaan.

Nadiha kykenee muistamaan yhä myös tuntemuksen siitä, kun hän ensimmäistä kertaa kuuli äitinsä olevan elossa. Epäturvallisuus kietoo edelleen kouransa hänen kurkulleen hänen ajatellessaan sitä.

Anat on täysin oikeassa. Nadiha ei osaa hahmottaa maailmaa kenenkään muun näkökulmasta. Hänelle on vain hänen oma tuskansa, oma pelkonsa ja kaikki se, josta hän ei ole vielä kenellekään kyennyt puhumaan. Ei kenties tule koskaan kykenemäänkään, ei Valkoisen Variksen silmien alla.

”Anteeksi”, Nadiha yllättää itsensä sanomasta, ”anteeksi, olen vain peloissani. En tahdo, että Enharille tai isälle tapahtuu mitään.” Tai sinulle, hän sanoo mielessään.

”Olen jo tehnyt päätökseni. Voit jättäytyä pois koska tahansa. Sinulla on tietenkin oikeus kertoa tästä kenelle tahansa, onhan tämä rikollista toimintaa kaikesta huolimatta.”’

Hymy Anatin punatuilla huulilla on raastavan surullinen. Hänen kehonsa on jo rentoutunut, mutta ilme pysyy yhä surun rajamailla. Nadihasta on uskomatonta, että hänen oma pelkonsa on voinut ajaa Anatin kaltaisen naisen sellaiseen tilaan. Anat täyttää huoneita säihkyvällä olemuksellaan. Katsoo ihmisjoukon hiljaiseksi. Anatin ei kuulu tuntea syyllisyyttä. Nadiha on aina kantanut sen puolen.

”Olen minäkin joutunut kestämään sitä, etten voi vaikuttaa itse mihinkään”, Nadiha sanoo lopulta. Hän ei tahdo Anatin kääntävän selkäänsä, se olisi liian lopullista. Nadiha muistelee päätöstään pysyä koruntekijänä. Sekin ajatus sikisi äidin aivoista.

”Et tällä tavalla”, Anat naurahtaa. Valheellinen huvittuneisuus jää kaikumaan isossa tilassa.

”Sinä et ole koskaan kertonut.”

Anat sipaisee jälleen hiuksiaan. Nadiha havaitsee vasta nyt eleen hermostuneeksi.

”Sinäkään et ole kertonut.”

Äidin syyllistävät, tietoiset kasvot palaavat Nadihan verkkokalvoille. Hän rikkoo ajatuksen palasiksi. Äiti ei ole enää täällä. Maailma, joka antoi hänen uskoa äidin kuolleen, saa tuhoutua hänen isosisarensa valitsemalla tavalla. Tai muotoutua uudelleen. Anatilla ja Beckalla on yhdessä tarvittava voima Athalan kaltaisen maan muuttamiseen. Tahdon liekki on kirkkain liekki kaikista.

”En niin”, Nadiha myöntää lopulta ja hymyilee. Siinä he seisovat, vastatusten, kumpikin tietämättöminä toistensa sydänten syvimmistä haavoista. Sellaiseksi tilanne varmasti saisikin jäädä. Nadiha tuskin koskaan oppisi avaamaan itseään toisille. Anat puolestaan on aloittanut perheestään eristymisen aivan liian nuorena. Yhteyttä ei saa kudottua enää samanlaiseksi.

Toisaalta, Nadiha ajattelee. Toisaalta. Miten vahva, kaunis sana. Jos sille antaisi liekin, se voisi hyvinkin muuttaa paljon nykyisessä kudelmassa. Nadiha hymyilee sille ja kävelee sisarensa luokse.

”Minä kunnioitan päätöstäsi jäädä pois, mutta esitän yhden toiveen”, Anat sanoo korkojensa kopinan kaikuessa kaikkialla heidän ympärillään. ”Jos aiot antaa meidät ilmi, muista, että tämä on kaikki, mitä minulla on. Kaikilla ei ole sitäkään.”

Syyllistys toimii. Nadiha kadottaa mielikuvan Enharista, joka teloitettaisiin heidän tekojensa vuoksi. Veljen maahan leviävä veri ei voi olla punaista, jos sitä ei ole. Sitä ei olisi. Hän ei antaisi sen tapahtua. Linnut eivät saa jäädä kiinni. Hänen täytyy vain itse varmistaa se.

”Anat”, Nadiha uskaltautuu sanomaan. ”Minä tulen mukaanne.”

Hymy, joka sisaren kasvoille leviää, on aidon yllättynyt. Heijastuma onnellisuudesta.

”Minä tiesin sen”, Anat sanoo. Hymy kertoo toista. Nadiha ei huomauta siitä enää. Tärkeintä on, että kumpikin kykenee kävelemään käytävää pitkin kyljetysten. Pelko on yhä olemassa. Se tulisi olemaan hyökkäyspäivän aamunkoittonakin. Samoin iltana. Nadiha on päättänyt yrittää siitä huolimatta.