Tulisielu: luku 26

Luku 26: Ikuisuus on illuusio

Saako rakastaa liikaa, vai onko kaikki rakkaus aina automaattisesti liikaa, jotakin liian suurta käsiteltäväksi?

Väsymys painaa hartioita lysyyn, tieto kipeyttää ne. On vaaraksi tietää kaikki, mitä tapahtuu. Kaiken luojallekaan ei ole helppoa katsoa vierestä, kuinka hänen luomansa olennot tekevät päätöksiä ilman ohjeistusta. Vääriä päätöksiä, sillä oikeita tuskin on olemassa.

Ensin he unohtavat hänet, sitten jakautuvat kahtia ja synnyttävät Auringon taivaalle. Olisi niin paljon helpompaa, jos voisi ottaa jumaluuden viitan edes hetkeksi pois harteilta ja kävellä tavallisena heidän keskuudessaan, kuunnella uusimpia puheenaiheita ja nauraa mukana. Kukaan ei tunnistaisi naurusta sen jumalallista sävyä.

Kenties se olisi joskus ollutkin mahdollista. Jos kansa olisi ollut enemmän hänen kaltainen tai hän heidän kaltaisensa, tai jos hän ei olisi mennyt valitsemaan yhtä olentoa muiden yläpuolelle. Jos, jos, jos.

Välillä hän miettii, miten suurelta vaivalta hän olisi säästynyt, jos ei olisi koskaan rakastunut Ogreen. Se ei koskaan ollut hänen päätettävissään, hänen, joka oli aina tottunut päättämään kaikesta. Mutta silti hän olisi voinut yrittää perua tunteensa, astua useita askelia taaksepäin tai vain antaa olla.

Ja nyt hän aikoo antaa koko maailman tuhoutua vain, koska hän on rakastanut liikaa. Hän on antanut Ogren löytää tiensä luittensa alle ja tehdä sinne pesänsä tiukkaan. Enää ei voi paeta, ei ole olemassakaan nappia, josta perua kaikkea.

Enää hän ei uskalla edes kohdata Ogren silmiä, kun tämä käy hänen luonaan vierailulla. Hän antaa Ogren maata pitkänä ja upeana hänen sängyllään, hengittää samaa ilmaa ja viedä käsiään pitkin hänen lahoavaa vartaloaan. Hän tietää Ogren tekevän sen vain siksi, että hän antaisi Ogrelle lisää elinvoimaansa. Turhaan Ogre yrittää olla mitään muuta kuin on, eivät hänen makeat sanansa tai pehmeät kosketuksensa mitään auta. Ogrellahan on jo oikeus kaikkeen, hänen vuokseen tähdet tippuisivat taivaalta ja metsät värjäytyisivät tähtiloisteeseen. Ogressa on kaikki. Ei ole merkitystä, mitä hän tekee tai jättää tekemättä, sillä Kuu antaisi hänelle kaiken maailmassa vain siksi, että hän on hän.

Välillä Kuu ajattelee, miten pitkälle on mennyt vain ja ainoastaan Ogren vuoksi. Hän on ohjaillut kokonaisia kohtaloita. Päättänyt, ketkä voisivat paljastaa Ogren ja saattaa tämän vaaraan, ja kas, saattanut sellaiset olennot suoraan linnakkeeseen. Siellä he unohtaisivat ajan kanssa kaiken, muuttuisivat osaksi virtaa ja jatkaisivat ympyrän ruokkimista. Ogrea ei paljastaisi kukaan, hänen tekonsa saavat pysyä vain Kuun ja hänen välisinä.

Ja siltikin Kuu joutuu valehtelemaan Ogrelle ja samalla pakottamaan hänet valehtelemaan itselleen. He kumpikin tietävät, että Kuu tulee kuolemaan ja antamaan kuoleman myös kansalleen. Se on väistämätöntä niin kauan, kun Ogre jatkaa hänen luonaan käymistä ja hänen energiansa viemistä. Niin vain tapahtuu, eikä Kuu voi tahdonvoimallaankaan asiaa muuttaa. Hän tulee kuolemaan.

Ensimmäistä kertaa koko olemassaolonsa aikana Kuu pelkää kuolemaa. Ei siksi, että se tekisi hänestä pelkkiä menetettyjä atomeita ja vanhoja, juuri ja juuri elämään jääviä lauluja. Hän pelkää kuolemaansa siksi, että se merkitsisi kuolemaa myös Ogrelle. Kenties jotakin paljon pahempaakin. Julkista nöyryytystä, vihaa, häpeää. Ei sellaisia tunteita hänen puhtaalle, täydelliselle olennolleen. Ei Kuu voisi antaa rakkaansa kohdata mitään sellaista.

Pahinta on se, että Kuu tiedostaa oman tekopyhyytensä ja ristiriitaisuutensa. Välillä hän jopa ajattelee, että Aurinko on sittenkin se parempi ja oikeudenmukaisempi taivaankappale. Vaan eiväthän sellaiset termit kulje tavallisia polkuja, ne muuttavat aina muotoaan.

Joten Kuu ristii enemmän luuta kuin mitään elävää olevat kätensä ja huokaisee syvään. Ikuinen ei ole koskaan ikuista.