Musteenkantaja: luku 20

Luku 20: Ihminen

Suurvarista ei kuulu auringon ensisäteiden aikana. Inela päättää koetella valtansa rajoja ja poistua huoneesta ennen kuin kukaan noutaa häntä sieltä. Hän astelee valkoisuudesta toiseen päätyen lopulta sinne, minne maailman valkeus loppuu. Pimeät nurkat imevät kaiken itseensä kuin tyhjät kurimukset, vihan nälkäiset lähteet.

Niiden keskelle Inela kävelee. Pimeisiin, pölyisiin nurkkiin, janoisiin katseisiin ja kylmenneisiin kehoihin. Ikkunoista ei erota ulkoa päin sisälle kätkeytynyttä pelkoa ja unohdettuja elämiä. Inela kokee suureksi velvollisuudekseen palata takaisin nälkäiseen pimeyteen, mätänemään jätettyjen entisten Musteenkantajien luo. Kukaan ei estä valontuojaa, yksikään vartija ei asetu hänen eteensä.

Inelan valkeat laahukset ottavat mukaansa likaa siistimättömiltä portailta. Inela ei pysähdy, sillä tietää, että kun ylin ovi kerran avataan, hänen vaaleat kankaansa tulevat värjäytymään. Pilaantumaan, kuten Varikset kenties sanoisivat. Inela itse ei miellä fyysistä likaa miksikään. Se ei kerro pahuuden määrää, se ei ole pahuutta. Ihmiset ovat taikauskoisia ja pelkäävät, mitä tahtovat.

Ensimmäistä kertaa Inela pääsee käyttämään valtaansa, kun hän astelee portaiden yläpäähän. Ovella seisova vartija ei ole päästää häntä sisään, eikä hän sano tälle sanaakaan anellakseen. Pelkkä katse riittää. Inelan mustiksi muuttuneet silmät portautuvat vartijaan, tämä ei voi kieltäytyä parempansa edessä. Nöyryytettynä päänsä alas painava vartija avaa oven ja päästää Inelan viimeisimpään kerrokseen. Inela tietää, että vaikka Suurvaris kiertelisi kuinka kertomassa kaikille, ettei uutta Musteenkantajaa saa päästää kiertelemään yksinään, hänen oma auktoriteettinsä ylettyy kaiken ylle. Inela on Valkoisesta Variksesta seuraava. Hänen tarvitsee vain kohottaa päänsä oikeaan kulmaan. Nämä ihmiset ovat kunnioittaneet häntä syntymästään lähtien. Hän ei aio antaa heidän määräillä itseään vain, koska on uusi eikä vielä täysin ymmärrä kaikkea.

Inela kävelee sisään, ottaa vastaan virtsan ja pelon hajun, joka iskee heti, kun tilaan astuu. Ihmisen pelolla ja kivulla on oma hajunsa. Varsinkin sen jälkeen, kun ihmisyys on valunut eritteiden mukana viemärijärjestelmään. Käytävän päässä seisova, pitkä ja laiha vartija huomaa Inelan ja lähtee hätääntynyt ilme kasvoillaan tätä vastaan. Inela ei ole nähnyt vartijaa ennen. Hän ei ole nähnyt ketään vartijan kaltaistakaan – ei tummaa ihoa, ei lumisuortuvia, jotka tanssivat hartioille asti. Vartijan iho on tumma, mutta silmät vitivalkoiset. Inela havaitsee nuoren miehen vastakohdakseen. Hän on kaunis.

”Minä olen tullut puhumaan heidän kanssaan”, Inela sanoo miehen kävellessä kuuloetäisyydelle. Inela aloittaa keskustelun, sillä tietää Ietassa olevista säännöistä, jotka koskevat Musteenkantajaa. Häntä ei puhutella, ellei hän puhuttele ensin. Nuori vartijamies ei varmasti tahdo rikkoa lakia, joten Inela hoitaa keskustelun aloituksen.

”Onko Suurvaris tietoinen tästä?”

”Tarvitseeko hänen olla?”

Nuori mies hiljenee. Hänen kasvoillaan käväisee ensin häpeä, sitten jokin syvempi. Inela voisi nimittää sitä jopa peloksi.

”Minä olen Athalan Musteenkantaja, olen tietoinen siitä, mitä teen.” Pakollinen on sanottu. Inela ottaa hymyn kasvoilleen havaitessaan, että vartijapoika on yksi kiinnostavimmista sieluista, joita täältä löytää. ”Mikä sinun nimesi on?”

Vartija katsoo Inelaa kuin tämä olisi yksi kaltereiden takana lojuvista. Joskus hän vielä onkin. Kenties vielä tämän pojan elinikinä Inelakin kyyhöttäisi sellin nurkassa kuljettaen sormiaan seiniä vasten niin kauan, että kynnenpäistä olisi jäljellä vain kynnetöntä, veristä tohjoa.

”Olen Anadil”, nuori mies esittäytyy ja kumartaa pienesti.

”Mihin sukuun kuulut?”

Jokin Anadilin olemuksessa vaikuttaa hauraalta. Liiallinen innostus tai suru saisi pojan palasiksi. ”Olen rukoilijoiden poika Feneriton suvusta”, Anadil esittäytyy ja katuu oitis, ettei esitellyt itseään heti muodollisesti.

Inela kuitenkin vain hymyilee. Hänen ilmeensä vaihtelee ymmärtäväisestä johonkin vaikeampaan, josta Anadililla on vain aavistuksia.

”Valkoisen Variksen nöyrimpiä palvelijoita siis”, Inela sanoo ja nyökkää hyväksyvästi. Vitivalkoiset hiukset kehystävät kauniita kasvoja, heilahtavat nyökkäyksen myötä. Musteenkantaja todella on puhtain piste maailmassa, varsinkin nyt, kun ylimmän kerroksen tummat sävyt ympäröivät häntä. ”Suonet anteeksi, jos keskustelen hetkisen heidän kanssaan.” Inela nyökkää sellien suuntaan.

Pelkkiä lintuja häkeissään. Lintuja, joista yksi vetäytyy seinää vasten ja toivoo voivansa kadota. Se lintu, jota ei ole vangittu häkin keinoin. Anadil on Inelan silmissä hyvin kaunis, mutta haavoittuvaisuudessaan säikky. Tämä vetäytyy kauemmas ja kenties toivoo voivansa sulautua huoneen varjoihin. Inelan läsnäolo hermostuttaa nuorta miestä, joten Inela päättää käyttäytyä mahdollisimman rennosti. Hän astelee häkkilintujen luo ja sulkee mielensä kaikelta muulta.

”Mikä sinun nimesi oli?” Inelan konstailematon ääni kieppuu koralliseinissä. Hän on pysähtynyt aiemmin puhuttelemansa miehen sellin eteen ja koskettaa varoen lasista kalteria. Seinustalle jättäytynyt Anadil pyytää Inelaa irrottamaan kätensä kalterista, ja silkasta ymmärryksestä nuorta miestä kohtaan hän päättää totella. Käden voi siirtää, katsetta ei. Tänään sellin takan oleva mies ei vastaa. Tämä pudistaa roikkuvaa päätään väsähtäneenä ja nyökkää sitten vasemmalle.

”Kysy häneltä. Hän pitää puhumisesta.” Ääni on väsymyksen kuva. Inela ei kiusaa miestä enempää.

Inela ottaa vihjeen vastaan ja siirtyy nyökkäyksen suuntaan. Seuraavan sellin vanha nainen ei käänny Inelaan päin, eikä vielä seuraavankaan. Miehestä kolmannen sellin kohdalla Inela pysähtyy. Ihmisyytensä menettänyt olento sen sisällä kertoo pelkällä olemuksellaan miehen nyökkäyksestä kaiken olennaisen. Tämä ihminen kertoisi mitä tahansa.

Sellissä seisoo keski-ikäinen, ylväsryhtinen nainen. Pelkästä tavasta seisoa erottaa säilytetyn ylpeyden. Se on suunnaton, ja Inela kykenee kuvittelemaan, millainen se on ollut naisen ollessa Musteenkantaja. Ryhti on moitteeton, mustien silmien katse selkeä. Tämä nainen ei ole menettänyt vielä itseään pimeydelle.

”Kuka sinä olet?” Inela yllättyy, kun huomaa käyttävänsä preesensiä naisen kanssa. Tämä nainen ei ollut jotakin, hän on erittäin vahvasti edelleen. Tämä pitää minuutensa rippeistä kiinni kaikin keinoin.

Nainen kääntää päätään. Kasvot ovat symmetriset, poskipäät korkeat ja hienostuneet. Kulmat tummat, mutta hiukset tyylikkään harmaat ja sileät. Inela erottaa naisen entisen suvun pelkästä olemuksesta. Hänen on täytynyt olla Lenorie.

”Määrittele kysymyksesi tarkemmin. Kuka olen nyt, kuka olin ennen vai kuka jälkeen? Yksi vastaus voisi olla sinä. Minä olin joskus sinä.” Naisen ääni on matala, mutta soinnikas. Inela on varma siitä, että naisen rungossa sinnittelevä heikennetty sielu on ollut Lenorie. Sen kuulee äänestä ja näkee koruntekijän ylpeydestä. Eikö vain Enessa Lenorien kerrottukin kuolleen Puhdistautumisessa? Inela ymmärtää ennen kuin nainen vastaa. Tämän ei tarvitsisi. Vastauksen näkee jo päällepäin.

”Millä nimellä sinua kutsuttiin ennen kuin sinusta tuli se, mitä minä nyt ilmennän? Kuka olit ennen kuin maailma teki sinusta jumalasta seuraavan?”

Nainen naurahtaa. Äännähdys on pelkästään kylmä. ”Minä olin Lenorie. Koruntekijä. Sukuni paras.” Hymy piirtyy katkerana muistona kasvoille. ”Vieläkö joku jäi jatkamaan sen naisen perinnettä? Sen, joksi olisin voinut jäädä?”

On Inelan vuoro hymyillä. Hän toivoo hymyn olevan aito kalpeilla kasvoillaan. ”Olen kuullut tyttäresi Nadihan tulleen menestyneeksi koruntekijäksi.”

Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana naisen kasvoille vääntyy aitoja tunteita paljastava ilme. Huulet kaartuvat petomaisesti ylös, suru repii kauniit kasvot rikki. Ilme ei paljasta kuihtuneiden kasvojen todellista kauneutta.

”Aamukasteeni”, nainen sihahtaa hampaidensa välistä. ”Hänelle olisin suonut niin paljon enemmän kuin kykenin antamaan. Niinköhän hän on yhä epätietoinen kuolemani syistä?” Inela ymmärtää kuulevansa entisen Musteenkantajan puheen sijaan kaiken taakse jättäneen äidin katkeria sanoja. Omasta kuolemasta puhumiseen on täytynyt tottua. Inelaa kylmää.

Vasta siinä hetkessä Inela ymmärtää, mitä menetetyt elämät todella painavat. Enessa Lenorien loppuun kulutettujen hetkien paino ei ole vielä murtanut hänen ylellistä ryhtiään. Mikään tämän olemuksessa ei paljasta heikkoutta, mutta Inela näkee syvemmälle. Hän kykenee tuntemaan, miten hajuista raskas ilma laskostuu hänen harteilleen kaikkien näiden sielujen menetysten auetessa hänelle. Tämä maa pyörii liian suurella hinnalla.

”Sinä siis tiesit, että sinusta oli tuleva Musteenkantaja?” Inela itse ei ollut tiennyt. Ei sillä tavalla. Hän oli aina ymmärtänyt puhtauden ja musteen, mutta ei sitä, mihin oma puhtaus hänet johdattaisi.

”Olin aina tiennyt olevani erityinen. Korut ja kiiltävä nimi olivat hienoja saavutuksia kumpainenkin, mutta ei minua oltu siihen tarkoitettu. Olin niin paljon enemmän. Sen minä tiesin”, Enessa Lenorie vastaa. Hän sukii harmaat hiuksensa suoraksi vyyhdiksi olalleen. ”Minulla oli joskus valkoiset hiukset. Suonissani ei sykkinyt mustetta vaan kirkkaanpunaista verta.”

Pieni, haalistunut nauru pakenee Enessasta. Hänen olemuksensa tuntuu hauraalta hänen nauraessaan, aivan kuin niin voimakas aalto äänteitä voisi sortaa kehon muodostaman linnan.

”Ihmisen veren ei kuulu koskaan korvaantua musteella. Vaikka senhän sinä jo tiedätkin, uusi kun olet. Me Musteenkantajuudesta nauttineet voimme vapaasti mädäntyä pois alta, meitä eivät koske samat säädökset kuin ihmisyyteen jääneitä.”

”Miksi sinun veresi vaihtui musteeseen? Tuskin pahuuden takia.”

”Senkin.” Nainen hymyilee jälleen. Hymy on lähestulkoon kivulias. ”Valkoinen Varis ei tarkoittanut minkään pysyvän puhtaana. Ei edes auttajakseen valitsemansa Musteenkantajan.”

Enessa Lenorie astelee aivan lasikaltereiden viereen. Hänen kasvoilleen muodostuu teräviä varjoja ikkunasta sirottuvassa valossa. Enessan olemus on samaan aikaan hauras ja vahva. Hän on pitkä ja ylväs, mutta ruumiiltaan hento. Kun Enessa ojentaa käsiään Inelan nähtäväksi, Inela havaitsee veren todella olevan mustaa. Hinta, jonka Enessa maksoi hetkestään puhtaimpana.

”Kerro minulle tyttärestäsi.” Inela ei kestä kuulla mitään Musteenkantajuuteen liittyvää. Siitä hän tulisi oppimaan kaiken. Juuri nyt Inela tahtoo vain muistuttaa itseään siitä, että jokainen täällä todella on ollut ihminen.

”Minulla oli heitä kaksi. Ja myös yksi poika.”

”Kerro heistä.”

Enessa hymähtää. ”Minä en ole enää heidän äitinsä. Olen pian pelkkää pimeyttä, tietoisuuteni rajamailla. Sen toisella puolella ei ole enää mitään pelättävää. Silta on hauras, mutta se kantaa minut. Kun pääsen toiselle puolelle, maailmassa on pelkkää mustaa. En ole enää äiti, en ihminen, pelkkä hengittävä ruumis.”

”Kolme lastasi, Enessa. Kerro heistä.” Inela käyttää nimeä vain, koska tietää sen. Hän sitoo naisen hetkeen. Katse terästäytyy. Enessa ei ole vielä sillan toisella puolella. Jokainen täällä olisi joskus, mutta Enessa ei ole nyt. Vain se merkitsee.

Enessa palauttaa katseensa todellisuuteen. Inelan rohkaiseva, selkeä katse suo naiselle hieman lohtua. Sitä ei helpolla jaeta tällaisessa paikassa. Enessa astuu askeleen lähemmäs, mutta ei kosketa kaltereita. Hän tietää seinustalla olevan Anadilin huomauttavan sellaisesta.

”Minun ensimmäinen tyttäreni oli kaunotar jo silloin, kun kuolin. Kuusitoistavuotias ja äiditön. Hän oli aina vahva ja omapäinen, tuskin edes muistaa minusta paljoakaan. Ja jos muistaa, ei ainakaan muistele.” Enessa sukii jälleen hiuksiaan. ”Minä en koskaan ollut hyvä äiti. Tiesin olevani muita puhtaampi, ja se teki minusta ylpeän. Ylpeys oli osittain jopa julmuutta.”

”Julmuutta?” Muistikuvia palaa Inelan päähän. Sellaisia, joita hän ei tahdo muistaa. Ylpeyden ja julmuuden raja on hiuksenhieno, ja vanhemmuuden kohdalla rajaa tuskin onkaan.

”Vanhemman tyttäreni pelottelin pois luotani kertomalla hänelle, ettei hän ole enää tyttäreni.” Kun Inela ei vastaa, Enessa huokaisee ja jatkaa. Hän elehtii ja toimii kuten ihminen. Silmät ovat mustat, mutta mieli yhä terävä. Kauhu huurtaa Inelan toiveiden lasit. Nämä olennot todella ovat olleet ihmisiä. ”Hän oli päättänyt olla kuulumatta Lenorien sukuun. Hän ei tahtonut jatkaa koruntekijän perinnettä. Minä en hyväksynyt sitä. Ylpeys kallistui väärään suuntaan. En osaa katua sitä.”

”Entä loput lapsesi? Tyttö ja poika?”

”Kaksoseni.” Enessa painaa päänsä alas. Inela on viettänyt naisen seurassa vasta muutamia haparoivia minuutteja, ja silti hän on muodostanut päätelmän siitä, ettei tämä nainen koskaan laskisi päätään. Hän ei riisuisi ylpeyden naamiota. Ja nyt hän tekee sen hetkessä. Antaa ryhtinsä valahtaa, jalkojensa täristä. Pää painuu alas ja pysyy alhaalla. Inelan suuta kuivaa, ahdistus ei enää suostu hylkäämään. Hän pakottautuu kuuntelemaan.

Enessan ääni on surun vääristämä. ”Nuorempi tyttäreni, aamunkaste, oli silmäteräni. Hänestä koulin kirkkaimman jalokiveni, mutta minä en kerta kaikkiaan yrittänyt riittävästi. Ja hänen veljensä yritti kaikin tavoin sabotoida kasvatustani.”

”Millä tavalla?”

”Poikani oli aina vääränlainen. Jo syntymästään asti hänessä oli jotain mätää.”

Inela on vain kerran kuullut jonkun puhuvan omasta verestään ja lihastaan tällaiseen sävyyn. Se henkilö oli ollut Inelan lapsuudenystävän, Acantha Leighin isoäiti. Romilida Leigh oli kierrellyt Anfarissa paikkaamassa huhuja variksen tappaneesta tyttärentyttärestä. Paikkaus ei ollut auttanut, ja lopulta vanha nainen oli maalaillut huhut musteella. Kertonut, kuinka tyttärentytär oli aina ollut väärä ja sairas. Inela oli kääntänyt tälle selkänsä.

Nyt Inela ei käännä selkäänsä. Hän kohtaa Enessa Lenorien ihmisenä. Pelkkänä kuolevaisena. Ei Musteenkantajana tai pimeytenä. Naisen muotoinen olento hänen edessään on aitoa verta ja luuta.

”Aamunkasteeni välitti veljestään liikaa. Ja veli hänestä. He olivat kuin sama henkilö, toisiinsa liian vahvasti kietoutuneet. Koin, että poika vei minulta minun tyttäreni. Vanhempaa tytärtäni en enää halunnut, poikaa en koskaan, mutta ainokaisen pienen lapseni halusin. Mutta hän halusi veljensä.”

Enessan äänestä ei enää saa selvää, se katoaa vääristyneinä äänteinä Korallitalon tummiin seiniin. Helmeilevä koralli nielee surun, Enessa valahtaa lopulta polvilleen. Hänen näyttää olevan vaikea hengittää. Inela ei osaa sanoa mitään. Hän ei osaa tulkita naisen sanoja kolmesta lapsestaan.

Yksi, jolle Enessa käänsi selkänsä. Sellaista päätöstä ei Inelan maailmassa ole yksikään vanhempi oikeutettu tekemään. Inela ymmärtää, miksi Enessa ei tahdo miettiä sellaista. On niin paljon helpompaa luottaa pimeyteen, joka nielaisee väistämättä. Hulluuteen nojaaminen käy vaivattomammin kuin kaiken myöntäminen ja käsitteleminen.

Toinen, joka oli täydellinen. Kolmas, joka ei ollut, ja aiheutti säröjä toisen täydellisyyteen. Sellaisesta kuviosta Inela ei ymmärrä mitään. Hän muistaa vain omat vanhempansa, joilla oli ollut suuria odotuksia hänelle ja Inahelle. Nyt he ovat menettäneet tyttärensä sellaisenaan eivätkä saa koskaan tietää marmorihaudan olevan tyhjä. Inela kuolisi tänne, unohdettuna ja sillan toiselle puolelle siirtyneenä. Inela tietää myös sen, ettei hänen vanhempiaan ole tehty suremaan. He ovat varmasti iloisia Inahen pääsystä Ietaan Perijäksi.

Samassa Inelaan iskee pelottava ymmärrys. Se tulee vaiheittain. Ensin tulee ajatus Enessan kaksosista, jotka välittivät toisistaan. Ajatusmaailmaansa takertunut äiti takertui liikaa tyttäreensä ja koki pojan uhkana. Inela ei ymmärrä Lenorien perhekuvioita, ei edes yritä ymmärtää. Sen sijaan hän ymmärtää sisaren lämpimät tunteet veljeään kohtaan. Inela rakastaa kaksosveljeään Inahea suuresti. Ymmärryksen viimeinen vaihe on veljen sijainti: Ieta. Inahe on täällä.

Inela kääntää kehonsa äkisti. Enessa on yhä polvillaan. Vanhempi, arvokas nainen on suostunut luopumaan kunniastaan edes hetkeksi. Inela arvostaa sitä. Hän arvostaa myös naisen hänessä aikaan saamaa ymmärrystä. Ilman Enessan sanoja Inelalta olisi jäänyt tärkeitä asioita huomaamatta. Hän on ollut niin keskittynyt tilanteeseensa, että on unohtanut tyystin veljensä olevan samojen kattojen alla kanssaan.

”Kiitos, Enessa”, Inela sanoo lopulta ja lähtee astelemaan kohti ovea.

”Odota, uusin. Odota!” Enessa huutaa hänen peräänsä. Inela pysähtyy oven edelle. Anadil on siirtynyt oven viereen ja on valmiina avaamaan sen. ”Tuletko sinä vielä takaisin? Minun tarinani ei ole valmis. Se ei ole koskaan. Tyttäreni ei ole enää luonani.” Ääni murtuu lopusta. Enessa ei enää nouse lattialta. Inela ei ole koskaan ymmärtänyt selkeämmin, miltä tuntuu olla ihminen.

Ihminen. Ei pelkkä pimeyttä kohti vyöryvä kuori, joka on joskus kantanut maailman mustetta ollessaan itse puhtain. Enessa Lenorie on ihminen, ja niin on jokainen muukin vankityrmän raskasta ilmaa hengittävä. Inela ei kestä enää yhtäkään ymmärrystä. Ne painavat häntä jatkuvasti alaspäin.

”Minä palaan vielä takaisin”, Inela lupaa ja astelee ulos Anadilin avaamasta ovesta. Hän palaisi nuoren vartijamiehenkin luokse vielä. Tämä kerros ei koskaan antaisi Inelalle rauhaa. Ei niin kauan, kun nämä olennot todella olisivat ihmisiä. Inela ehtii astella vain muutaman askeleen portaita, kunnes kaiken paino pakottaa hänet polvilleen. Ajatus siitä, mitä nämä ihmiset ovat joutuneet antamaan pois asemansa vuoksi, tuntuu liian pahalta kestää.

Inela ei tahdo olla puhtain. Hän ei tahdo vapauttaa ihmisiä musteestaan, hän ei halua kuunnella vanhan miehen totuuksina esittämiä seikkoja päivästä toiseen aivan kuin ei itse kykenisi ymmärtämään. Kykenee hän. Hän näkee varsin hyvin, että tämä maailma saadaan uskomaan mitä tahansa vain, koska olisi liian vaikeaa repiä totuus esille. Inela ei ymmärrä, miten hänen veljensä on kestänyt kaksi vuotta Ietassa. Eikä hän halua kuvitella, kuinka monta Puhdistautumista joutuisi itse käymään läpi. Miten hän voi nyt laskea ikänsä Puhdistautumisien määrässä, kun hän on itse niiden syy? Lakkaako hän edellisten tapaan laskemasta ikäänsä, koska sekin paljastaisi ihmisyyden?

Inela ei nouse. Hän ei tahdo jatkaa eikä jaksa vielä palata takaisinkaan. Hän jättää taakseen vartijan, joka oli ollut pelokkaampi kuin yksikään vanki, sekä naisen, joka oli antanut ylpeytensä hetkeksi pois vain kertoakseen tyttärestään. Sellaisten kohtaloiden paino on Inelalle liikaa. Hän painaa kätensä kylmää kiveä vasten ja puristaa, kunnes näkee muutakin kuin valkoista. Ihon pintakerros menee rikki, veri pääsee ulos. Mutta punainen on illuusio kuten verisuonten hennot kartat suljetuilla silmäluomillakin. Oikeasti on olemassa vain valkoista. Maailma ei hyväksy mitään muuta.

On huudon aika. Monet itkevät menetettyä elämäänsä vasta sellissä, kun ovat jo menettäneet paikkansa seuraavalle. Inela itkee nyt. Hän kiljuu kurkkunsa kuivaksi, raastaa kynsillään portaiden pintaa ja tuntee kuuman sateen kastelevan poskensa. Hän itkee veljeään, joka asuu saman katon alla, mutta jota kukaan tuskin päästäisi hänet katsomaan. Hän itkee kotipihansa kukkia, metsän käpyjä ja mättäitä, jopa kontrolloivien vanhempiensa aamuteetä. Kaikkea sitä, joka kuuluu Inela Kerefinille, ihmiselle, joka hänen ei anneta enää olla.

Inela makaa portailla, kunnes Anadil reagoi huutoon ja lähtee kuljettamaan nuorta Musteenkantajaa Korallitalosta lasisiltaa pitkin Ietaan. Ei kestä kauaa löytää ensimmäistä Varista, joka sattuu olemaan Anadilin oma isä. Tämä kuljettaa poikansa puolesta edelleen itkevän Musteenkantajan Suurvariksen siipien alle. Suurvaris ottaa Musteenkantajansa vastaan neutraalein ilmein. Myrsky ei voi päästä valloilleen muiden katsellessa. Inela viedään lepäämään omaan huoneeseensa. Itkulle tulee loppu vasta, kun ahdistunut mieli siirtyy uniin. Suurvaris vartioi vierellä tietäen, että on vihdoin tullut se päivä, jolloin Musteenkantaja ymmärtää, millaiseksi on tullut. Oli hyväksi päästää narua pitemmälle ja antaa tytön kuvitella, että tämä voi tehdä kuten tahtoo. Nyt hän teki ja maksoi siitä kyynelillään.

Suurvaris jää istumaan sängyn päätyyn. Hän hengittää mahdollisimman hiljaa, sillä tietää, että kun Inela herää, hänen tehtävänsä on huutaa. Huutaminen ei koskaan ole niin palkitsevaa kuin sen luulisi olevan. Johtajakin on vain ihminen, joka tahtoisi joskus lysähtää portaisiin ja itkeä kuin lapsi.