Musteenkantaja: luku 13

Luku 13: Koralliseinät

Aurinko nousee Inelallekin. Hän tietää päivän ensimmäisten valon täyttämien minuuttien tarkoittavan sitä, että Suurvaris astelee pitkänä ja hillittynä hänen huoneeseensa. Olisi seuraavan oppitunnun aika. Inela on tähän mennessä yrittänyt ajatella kaikkea sitä, mitä hänelle on kerrottu. Totuuksia. Sitä, että Musteenkantaja on aina ollut olemassa. Sitä, että Inela itse on nyt ikivanhan, pyhän voiman keskittymä. Sellaista ei hyväksy muutaman auringonnousun aikana.

Inela osaa kuvitella, miltä siellä, mitä hän vielä muutama päivä sitten kutsui kodiksi, näyttää juuri nyt. Inela näkee kastepisarat heinissä, sumun järvien yllä. Leighien pienen mökin vain muutaman kymmenen metrin päässä hänen kotitalostaan. Äidin kukkapenkit, joiden hennot kasvit eivät ole vielä kunnolla heräilleet talven jäljiltä. Inela Kerefinin koti. Mutta ei Musteenkantajan. Musteenkantaja kuuluu Lucastaan, Athalan ytimeen, ikisyvän altaan läheisyyteen.

Inelan arvio ei ole väärä. Vain muutaman minuutin päästä ovelta kuuluu askelia, ja pitkä mies astelee sisään. Suurvariksella on linnunnokkanaamio kasvoillaan. Olemuksessa ei ole muuttunut yksikään seikka. Mies näyttää yhtä kaikkivoipaiselta kuin tähänkin asti. Inela on oppinut olemaan välittämättä.

”Tänään on toisen oppitunnin aika”, Suurvaris sanoo toivottamatta Variksen siunaamaa auringonnousua. ”Seuraa minua.” Inela nyökkää ja suo viimeisen silmäyksen suureen ikkunaansa. Hän on vuodattanut kyyneleensä sen edessä, antanut sen ymmärtää, ettei hän voi vielä pitkään aikaan sisäistää yhtäkään totuutta tai valhetta. Metsäkukka on riuhtaistu luontaisesta kasvuympäristöstään, kullattu ja nostettu näytille. Kaikki näkevät vain kullatun pinnan, eivät sitä, mitä joskus oli sen alla.

Suurvaris vie Inelan puhtaanvalkoisten käytävien, korkeiden pylväiden ja yksityiskohtaisten kaiteiden ohi paikkaan, jossa vaaleat sävyt muuttuvat tummemmiksi. Vankityrmät lähestyvät. Inela havaitsee, ettei ole koskaan edes ajatellut, mitä niissä on. Hän tietää monen ihmisen työskentelevän niissä, muttei tiedä muuta kuin syyt, joiden vuoksi ihmiset saattavat joutua lasikaltereiden taakse. Suurvaris kuljettaa rikkomattoman hiljaisuuden vallitessa Inelaa ylöspäin, korkeimpaan kerrokseen. Sinne, missä menetetyt elämät odottavat katsojaansa. Suurvaris on ilmoittanut päivän vahtivuorossa oleville tämän olevan se päivä, jolloin uusin Musteenkantaja tulee tietoiseksi edellisistä versioistaan ja siitä, millaiseksi hän itsekin tulee aikanaan. Suurvaris on varautunut huutoihin. Niitä kuullaan Korallitalon ylimmässä kerroksessa joka tapauksessa.

Kysymyksiä ei uskalleta esittää. Ne kieppuvat ilmassa Inelan ympärillä, mutta hän ei uskalla tarttua niihin. Jos tämä todella on hänen todellisuutensa, hän ei saa esittää kysymyksiä, joihin saa muutenkin vastauksen. Kun ylimmän kerroksen hajut iskevät kasvoille suuren oven avautuessa, Inela tuntee oksennuksen maun suussaan. Kaikki se, mitä ihmisestä jää jäljelle, kun hänen ihmisyytensä poistetaan, peittää paksuna kerroksena ilmaa. Inela astelee eteenpäin hädin tuskin peittäen reaktionsa. Täällä sitä tuskin katsottaisiin hyvällä. Hän ei koskaan halunnut tätä, mutta tässä vaiheessa kukaan ei enää kysy mitä hän tahtoo. Osa hänestä tietää tämän olevan vasta pohjustusta. Pahin on vasta edessä, mitä ikinä se tuleekaan olemaan. Kenties Inelan mielikuvat pahimmasta ovat ehtineet siihen mennessä muovautua uusiksi, vääntymään ja kieroutumaan.

Inelalta ei kestä kovinkaan kauaa havaita, minne hänet on tuotu. Aluksi hän näkee pitkällä ja tummansävytteisellä käytävällä vain vankityrmiä. Hahmoja niiden takana. Ennen kuin hän kiinnittää huomiota hahmoihin, hän näkee pimeyden. Kun tummat seinät kietoutuvat yhteen tuskaisen raskaan ilman kanssa, Inela ymmärtää, että se, mitä hän tulee kokemaan, repii hänet uudella tavalla riekaleiksi. Pahemmalla tavalla kuin tähänastinen tietämättömyys.

Missään päin Athalaa ei suosita erityisen tummia sävyjä rakennuksissa. Jotkut rohkeat haluavat tummanruskeita tai -harmaita seiniä, mutta se, mitä Inela nyt näkee, on jotakin aivan muuta. Seinät ovat kiiltävää, mutta sävyltään täysin tummaa korallia. Se heijastaa korkeista ikkunoista laskeutuvia valonsäteitä, mutta ei täydellisesti. Valo kieppuu seinillä vääristettynä harhakuvana, jota ei tunnistaisi alkuperäiseksi ellei tietäisi.

Suurvaris painaa kyntensä Inelan olkapäähän ja taluttaa tämän aivan varjelaisesta kovasta lasista valmistettujen kalterien eteen. Sellejä on käytävän mitalla useita. Ne kaikki ovat yhtä suuria ja korkeita. Inela ei saa ääntä suustaan. Yksikään sana ei voi muodostaa kysymystä sille, mitä Inela näkee, kun Jorin Vecasta vetää hänet lähemmäs sellejä. Inela näkee epämääräiset hahmot nyt lähempää, eikä osaa pukea tunteiksi sitä, mikä hänen eteensä piirtyy.

Olentoja rivissä. Häkkilintuja, hengettömiä, mutta silti hengittäviä. Iho on kuin silmän valkuainen, silmät mustetta, ruumiit kuin väännetyt, kaikesta turhasta poistetut. Näkyviä luita, mustina piirtyviä suonia ohuen ihon alla. Avattuja suita. Niin paljon kipua, jota ei sanota ääneen.

Sanoja ei tarvita mihinkään. Inela ymmärtää ilmankin, että nämä vangitut olennot ovat sama asia kuin hän. Vastaus muutama auringonnousu sitten esitettyyn kysymykseen polttelee silmäluomia. Entiset Musteenkantajat päätyvät tänne. Ne, jotka joku muu syrjäyttää. Oksennus kutittaa Inelan kurkkua, hän taistelee kehoaan vastaan pitääkseen sappinesteet sisällään. Hänen oma kuvottavuutensa pyrkii pintaan. Hän on puhtaudellaan syössyt jonkun muun tänne tietämättään.

Ymmärrys iskee kerralla, ja se iskee kovaa. Nämä olennot ovat hekin olleet joskus tietämättömiä siitä, mihin ovat ryhtyneet. Suurvaris on puhunut heillekin samalla tavalla totuuksista ja valheista. Nämä olennot ovat niitä, joista kukaan Ietan ulkopuolella eivät tiedä. Inelan vatsa kiertyy itsensä ympärille, kun hän ajattelee, että kaikki täällä ovat joskus seisseet hänen paikallaan. Olleet hetken puhtaimpia kaikista.

”Kuka heistä on edellisin?” Inela kuiskaa paperinohuella äänellä. Hän ei usko enää tunnistavansa naista, jota oli katsonut silmiin ennen musteeseen upottautumista. Illuusio yhdestä Musteenkantajasta perustuu juuri siihen – kukaan ei koskaan muista Puhdistautumisen jälkeen Musteenkantajan tarkkoja piirteitä. Puhdistautumiseen menee niin paljon energiaa. Inelan tapauksessa kaikkeen muuhun, mitä tapahtui, sillä hänessä ei ollut puhdistettavaa.

Suurvaris kuljettaa Inelan sellirivistön keskelle. Hento valo paljastaa vanhemman naisen, joka kyhjöttää sellinsä nurkassa ja puristaa käsivarsiaan tiukasti yhteen.

”Hän ei enää tiedä, kuka on”, Suurvaris selittää, mutta hänen sanansa hukkuvat Inelassa heräävien tunteiden taustalle. Inela näkee, kuinka naisen mustat silmät porautuvat häneen. Vanha nainen katsoo kaltereiden läpi mustat silmät niin täynnä tunteita, kuin ikisyville silmille oli mahdollista. Inela huomaa kauhukseen ymmärtävänsä. Nainen katsoo itseään silmiin. Samoihin mustiin, jotka olivat vielä muutama auringonlasku sitten merkinneet naiselle hänen erityisyyttään. Nyt nainen näkee Inelan, joka on hän itse, Musteenkantaja uudessa muodossaan. Elämän väistämätön kiertokulku. Tai musteen. Inelasta sillä ei ole niin suurta eroa. Naisen silmät ovat joka tapauksessa murretut. Surun toisella puolella. Nainen ei enää nousisi. Hän ei ole enää yhtään mitään, ei edes ihminen. Sen hinnan hän on maksanut hetkestään jumalasta seuraavana, ja sen hinnan Inelakin tulisi maksamaan. Katsoisiko hänkin perijäänsä murretuilla mustilla silmillään ajatellen, että on menettänyt itsensä tälle?

Ajatus miltei pakottaa Inelan polvilleen. Ei siksi, että hän pelkäisi ainoastaan oman tulevaisuutensa puolesta. Lähinnä siksi, että hän kuvittelee itsensä sellin nurkkaan vailla tietoakaan kotipihan kukista ja veljen naurusta. Jäljellä ainoastaan pinttynyt haju ja tieto siitä, että hän oli joskus ollut jotakin tärkeää.

Inela pitää itsensä pystyssä. Hänen on pakko. Hän kohtaa naisen silmät vielä kerran ja pyytää sitten Suurvarista kuljettamaan häntä eteenpäin käytävällä. Inela aikoo katsoa jokaista heistä silmiin. Jokaista versiota siitä, joksi hän on vielä tuleva. Pelko raastaa sydäntä vain hetken. Sitten Inela on valmis jatkamaan.

”Anna minulle heidän nimensä”, Inela kuiskaa heidän kävellessä heiveröisen miehen ohi. Nyt, kun Inela tietää, ettei Musteenkantaja ole koskaan ollut vain yksi henkilö, hän hämmentyy siitä, että myös miespuoliset ihmiset ovat olleet Musteenkantajia. Ymmärrys siitä, ettei Puhdistautumisesta todella muista kovinkaan paljon jälkikäteen, on suuri ja hämmentävä, mutta hyväksyttävä. Railot rikkinäisessä kuvassa ovat alkaneet loistaa valoa.

”He eivät ole enää ketään”, Suurvaris sanoo kovalla äänellä.

Linnunluinen mies sellissä alkaa nauraa. Tietämätön pitäisi naurua merkkinä mielensä menettämisestä. Inela tietää, että nauru takaa päinvastaista.

”Vecasta on oikeassa”, mies kähisee naurunsa lomasta. ”Me emme ole enää mitään.”

”Te olitte joskus”, Inela sanoo ja yllättyy äänensä selkeydestä, ”kauan ennen kuin teistä tuli pimeyttä.”

”Täällä ei ole enää pelkoa”, mies sanoo hiljempaa, rauhallisemmalla sävyllä. Mustat silmät eivät ole maaniset. Inela näkee niissä häivähdyksen menneestä elämästä. ”On vain pimeys, raskas muste sisäelinten ympärillä. Se siirtyi paperilta keholle jo kun ensimmäiset valat valettiin. Täällä me voimme rauhassa unohtua, täällä me olemme vain pimeyttä jolle olemme itsemme alistaneet. Ihmisyys ei merkitse täällä mitään. Me emme ole enää ihmisiä.”

Suuvaris tarttuu Inelaa jälleen olkapäästä. Tällä kertaa hän puristaa kyntensä ihoon. ”Me jatkamme nyt matkaa”, hän sanoo maltillisesti. Inela painaa jalkansa kylmään maahan.

”Minä olen sinun Musteenkantajasi, enkö olekin?” Inela kysyy ja katsoo Jorin Vecastaa suoraan silmiin. ”Emmekö me olekin nyt yhden totuuden äärellä? Anna minun nähdä se kokonaisena. Sellaisena, kuin se on.”

Inelaa harmittaa, että Suurvariksella on maski kasvoillaan. Inela olisi tahtonut nähdä miehen valkoisten myrskysilmien siristyvän. Jorin ei kuitenkaan tee mitään, nyökkää vain vaisusti ja myöntyy Inelan sanoihin. Hänelle ei ole muuta vaihtoehtoa. Ei täällä.

”Mitä teille tapahtui? Miltä se tuntui?” Inela kysyy vaikka tietää, mitä entisille Musteenkantajille on tapahtunut. He ovat haipuneet pois. Muuttuneet mustemmiksi, koska mikään ei voi olla koskaan täysin puhdasta. Inela haluaa kuitenkin tietää kaiken, jokaisen mielen nurkkia raastavan yksityiskohdan. Kaikki pitää kaluta tyhjäksi voidakseen ymmärtää.

”Me olimme hetken puhtaimpia”, mies sanoo ja hymyilee tavalla, joka paljastaa ikenistä asti mustuneet hampaat. ”Minä olin Musteenkantaja. Olin sinä. Täysin musteeton.” Mies naurahtaa kuivasti. ”Jo ikisyvässä altaassa ymmärsin, että tulisin todella kannattelemaan koko kansan musteen painoa. Tulisin siirtämään sen pois heistä, koska minä olin puhtaimpana etuoikeutettu siihen. Ajatukseen ehti tottua. Sitten totuus iski vasten kasvoja. Miten sen minulle kerroitkaan, Jorin Vecasta? Se on sinun kertomanasi niin paljon kauniimpi. Kerro meille.”

Suurvaris kohottaa päätään aavistuksen ylemmäs. Inela on näkevinään auktoriteetin kasvavan miehessä. Ryhti kohenee entisestään, selkärangasta voisi piirtää suoran viivan. Vaikka mies yrittäisi kuinka, täällä auktoriteetti ei koskaan olisi muuta kuin haaleaa vettä. Veteen on sekottunut useita vahvoja tahtoja. Inela tietää olevansa arvoasteikossa Suurvarista korkeammalla, Valkoisesta Variksesta seuraavana. Koska Jorin Vecasta tietää sen tällä hetkellä Inelaa paremmin, korkeampi asema on sinänsä Jorinilla. Vesi sekoittuu.

Hetken Inela kuvittelee, että Suurvaris kieltäytyy. Sitten hän ymmärtää, ettei miehen ylpeys antaisi koskaan periksi. Jorinin on pakko kertoa, muuten hän osoittaa lapsellisuutensa.

”Puhtainkaan ihminen ei pysy aina puhtaimpana”, Suurvaris aloittaa. ”Vaikka te kaikki luovuttekin inhimillisyydestänne, kehonne ovat silti ihmisen. Kun teillä ei ole enää kääröä, johon kerätä mustetta, se kerääntyy teihin itseenne. Te mustutte. Teistä ei ole enää Musteenkantajaksi.”

”Entä, jos uusinta puhtainta ei löytyisikään? Jos entinen mustuisi täysin, eikä uutta ilmestyisi?” Inela kysyy.

”Uusin puhtain löytyy aina”, vastaa vuorostaan lukkojen takana oleva mies. ”Se on Variksen laki. Yksi niistä ainoista.”

Jorin nyökkää. ”Hän on oikeassa. Puhtain löytyy aina. Niin on tarkoitettu. Muuten kukaan ei pääsisi tappavasta musteesta.”

Inela pysähtyy sanaan tappava. Tappaako muste todella? Paljonko sitä tarvitsee olla, että se aivan oikeasti täyttää keuhkot ja suonet? Inela katsoo selleihin. Monen suonet paistavat mustina valkoisen ihon alta. Kääröjä ei tunneta täällä.

”Musteenkantaja on todiste siitä, että mustetta ei voi jättää ihmiselle. Siitä on päästävä pois”, Jorin Vecasta sanoo hiljaa. Äänen takana on pettymystä, kenties kauan sitten laimennutta suruakin. Tukahdutettuja tuntemuksia. Kenties jokaisella on syynsä surra sitä, millaisia ihmiset ovat. ”Se, että puhtainkin mustuu, todistaa meille, miten kierron täytyy mennä.”

Inela voi vain nyökätä. Hän katsoo yhä kalterien takana seisovaa, laihaa miestä silmiin. Ne muuttuvat Inelan perspektiivistä hetki hetkeltä inhimillisemmiksi. Olento hänen edellään todella oli joskus ihminen.

”Jatkakaamme”, Suurvaris sanoo lopulta. Tällä kertaa äänensävy sisältää ehdottoman käskyn, jota vastaan Inela ei lähde kapinoimaan. He kävelevät käytävän loppuun. Inela haistaa virtsan ja muut ruumiinnesteet yhä selkeämmin. Jätöksille on vankiloissa omat käytäntönsä, mutta pinttyneeltä hajulta ei pääse pakoon. Kun sen yhdistää hylättyjen olentojen huutoon, naurunpyrskähdyksiin ja pieniin äännähdyksiin, kokonaisuus esittäytyy tuskaisen todellisena. Tämä ei ole se todellisuus, jonka Inela tahtoo, mutta valitettavasti se, jonka hän kykenee hyväksymään. Ei ole vaikeaa ymmärtää, miten tähän on päästy. Valheilla, jotka ovat pakollisia. Jos kansa näkisi kaiken tämän, haistaisi raskaan ilman ja kuulisi huudot, se ei enää koskaan toipuisi. Maailman hauraat pilarit murskaantuisivat. Inela ymmärtää valheiden painon. Vastedes osa siitä asettuisi hänenkin harteilleen.

Pahinta ei ole huuto, ei edes haju. Tuskaisinta katseltavaa ovat ne, jotka ovat lysähtäneet tummaa koralliseinää vasten. Ne, joiden katse ei osoita enää minnekään. Kaikesta menneestä on päästetty irti. Inela ei suostu kääntämään katsettaan heistä. Jokainen täällä ansaitsee hänen välittömän huomionsa. Ja hän itse ansaitsee nähdä ne elämät, joiden kustannuksella kaikki pyörii. Ne elämät, joiden pinoon hänet laitettaisiin vielä joskus päällimmäiseksi.

Kun Suurvaris ja Inela poistuvat suuresta ovesta katsomatta kertaakaan taakseen, portaikossa ei sanota enää sanaakaan. Inela ei tarvitse tarkennusta. Hän katsoo Suurvarista tämän naamioituihin, kapeisiin kasvoihin. Suurvariksen suu on pelkkä viiva valkoisen pukinparran yllä.

”Nyt sinä tiedät.”

Inela kävelee portaat alas, pois neljästä ylimmästä kerroksesta. Ietan valossa kylpevät käytävät eivät auta sen jälkeen, kun on nähnyt maailman mustimman ytimen. Inela näkee selvemmin, vaikka tietääkin, ettei näe vielä lainkaan tarpeeksi. Suurvaris on kuitenkin oikeassa. Nyt hän tietää vähän enemmän, eikä aio rusentua tiedon alle. Katse pysyy terävänä, hengitys tasaisena. Käsien tärinää ei erota, jos kädet vie sirosti eteen ja puristaa kynnet tiukasti ihoon.