Tulisielu: luku 5

Luku 5: Älä puhu kuiskaten

Sitä kutsutaan erotukseksi. Paikaksi, jonne kuunvalo ei enää levitä lämpöään ja rakkauttaan, ei kerrassaan mitään, mikä osoittaisi hylätylle kansalle heidän paikkansa. Sen kylmyys on Avarin kansan mielessä vain myytti, pelkkä tarina väistämättömästä kohtalosta, joka heitä kaikkia odottaa.

Eli kävelee syvänteen reunaa pitkin ja tietää, ettei yksikään niistä tarinoista ole totta. Kukaan ei ole koskaan voinut todistaa tämän paikan todellista kylmyyttä. Tämä on pahinta, mitä on olemassa. Siltikään Elin kasvot eivät vääristy epätoivosta, kun hän katsoo alas ja näkee pelkkää jyrkkää rinnettä. Eli on valmistautunut tähän hetkeen jo useita kuunkiertoja, hän tietää, ettei mikään ole loppu. Kaikkeen tottuu, hän ajattelee heiluttaen kättään kuilun yllä. Tippua tai ei, se ei olisi merkityksellistä. Hän ei kuolisi.

Ajatus siitä, kuinka monta Lasiaan siirtynyttä usvastasyntynyttä kuiluun on tippunut, tuntuu Elistä mahdollisuudelta. Kuilun pohjalla voi olla mitä tahansa, syvänne kattaa suuren osan Lasiasta. Sen yli on siltoja, tietenkin on. Se ei silti poista sitä mahdollisuutta, jonka Elikin löytää sydämestään: entä, jos pudotus tappaisikin? Tai entä, jos pohjalta löytyisikin jotakin suurempaa? Vahvempaa? Lasia on ollut olemassa kansan puolittumisen jälkeen. Täällä on henkilöitä, jotka ovat eläneet useita tuhansia kuunkiertoja kauemmin kuin Eli.

Pudotus ei kuitenkaan ole vielä vaihtoehto. Eli ei ole ollut Lasiassa vielä tarpeeksi kauan tietääkseen kaikkea, hänen on nähtävä suuri epätoivoisten usvastasyntyneiden viimeinen koti kokonaisuudessaan. Ilman kokokuvaa hän ei voi koskaan muodostaa selkeää käsitystä siitä, millainen Lasia oikeastaan on.

Suurin hämmennys Lasiassa ei kuitenkaan ole sen kylmyys. Elin ihmetykseksi muita usvastasyntyneitä ei ole juuri tullut häntä vastaan. Lasia tuntuu suunnattoman suurelta, mutta sekään ei vielä selitä sitä, miksi kansaa ei ole lähes missään. Elistä tuntuu epätodennäköiseltä, että hän olisi vain sattunut paikkoihin, joita kansa karttaa. Kansaahan on tuotu tänne jo useiden tuhansien kuunkiertojen ajan, heitä täytyy olla täällä sadoittain.

Eli päättää jättää häntä houkuttavan syvänteen rauhaan. Hän astelee rauhallisesti takaisin kohti sinisen- ja harmaankirjavaan metsään, jonka puissa ei ole lehtiä. Maa on kivikkoista ja tuntuu paljaiden varpaiden alla kylmältä. Eli ymmärtää vasta nyt, miksi Lasia on rangaistus sinne joutuneille. Elämä ei tunnu yhdessäkään jalkojen alla olevassa kivessä, eikä kuunvalo ole koskaan hivellyt yhtäkään syvänharmaata puuta. Kaikkialla on lähes väritöntä, pelkkiä kylmiä ja kuolleita sävyjä jokaisessa paikassa, jonne Eli uskaltautuu. Elämä on paennut Lasiasta.

Ja siellä, kuolleiden puiden keskellä, Eli näkee ensimmäisen henkilön koko matkallaan. Kyseessä on surusilmäinen mies, jonka kasvot ovat epäluonnollisen kapeat ja posket lommoilla. Eli ei ole koskaan nähnyt yhtä laihaa usvastasyntynyttä. Henkilö ei näytä Elin silmiin tutulta, joten hän päättelee tämän olevan päiväkulkija. Tai siirtynyt Lasiaan kauan, kauan ennen Elin syntymää.

Miehellä on yllään mekontapainen kaapu, jonka kuvioinnit ovat haalistuneet ja väri muuttunut helmoista syvänsiniseksi. Avarissa – tai myöhemmin Lasiassa – ei tunneta sukupuolikoodeja, jokainen pukee mitä tahtoo ja näyttää miltä vain haluaa. Mikään ei ole sukupuolisidonnaista tai yksiselitteistä. Eli näkee, että tämä mies on ollut aikanaan hyvä pukeutuja.

Eli astelee lähemmäs miestä, joka seisoo kahden suuren, kuolleen puun vieressä katsoen eteenpäin. Elistä tuntuu, ettei mies huomaa häntä, mutta hän lausuu tälle vaisun tervehdyksen siitä huolimatta. Se on ensimmäinen kerta, kun hän puhuu ääneen Lasiassa. Eli huomaa äänensä kuulostavan yhtä kuolleelta kuin ympäristönsä, aivan kuin Lasia olisi imenyt kaiken merkityksen siitä.

Mies kääntää päätään hitaasti, ja Eli miettii, ovatko kaikki täällä yhtä hidasliikkeisiä. Sydämessä tykyttää ajatus siitä, että kymmenen, kenties jo viiden kuunkierron päästä Elikin voi näyttää tuolta. Jäänsiniseltä, kuolleelta, menetetyltä.

”Anteeksi, minä –”

”Olet uusi. Tiedän.” Miehen ääni on ainoa asia hänessä, joka kuulostaa elävältä. Se on hivenen karhea, mutta kuuluva. Kertakaikkisen ristiriitainen hänen ulkonäköönsä verraten, mutta kun Eli katsoo tarkemmin, hän näkee kokonaisuuden. Ääni on se, mitä on jäljellä miehestä, se tekee hänestä hänet. Äkillinen kunnioituksen aalto kulkee pitkin Elin kehoa.

Eli kohtaa miehen silmät, ja huomaa, etteivät ne olekaan siniset kuten hän oli kuvitellut. Ne ovat tummanruskeat ja lämpimät. Niiden ymmärtäväinen ja lämmin katse muistuttaa Eliä Avarista. Usvapolun koukeroisesta reitistä, Kuun valaisemasta järvestä, jonka pinnassa usva oli leikkinyt. Ja leikkii edelleen, leikkii aina, mutta Eli ei vain koskaan tule näkemään sitä. Ei enää.

Monta kertaa Eli on miettinyt, mitä aikoo sanoa tai kysyä, kun kohtaa ensimmäisen kaltaisensa. Hän voisi kysyä, kauanko mies on Lasiassa ollut, mutta tummanruskeiden silmien katse välittää hänelle, ettei mies enää tiedä sitä.

”Mitä sinä teit, että jouduit tänne?” Kysymys on kenties röyhkeä, mutta sen lausuminen loputtoman sinisyyden ympäröidessä ja laihan miehen katsellessa tuntuu vähemmän pahalta. Kuin Eli saisi röyhkeytensä anteeksi näiltä tekijöiltä.

Mies naurahtaa hivenen. Nauru on karheampi kuin hänen puheäänensä. ”Toden totta, Avarin kansa on muuttunut”, hän sanoo, muttei kuulosta syyttävältä tai pahantuuliselta. Ääni on yhtäkkiä aivan yhtä lämmin kuin hänen silmänsäkin. ”Kerrohan, nuori mies... Kuka sinut tänne toi? Ianosko?” Elistä tuntuu hivenen epämiellyttävältä tulla kutsutuksi nuoreksi mieheksi jonkun sellaisen toimesta, joka näyttää vähintään yhtä nuorelta. Yksikään usvastasyntynyt ei koskaan vanhene fyysisesti.

Ianos. Saattajan, Xanderin isä. Ianos on itsekin siirtynyt Lasiaan aikoja sitten. Silloin, kun Eli syntyi Avarissa, Xander oli jo perinyt isänsä työn. Ainoan työn, jonka usvastasyntyneiden kansa tietää.

”Ei”, Eli sanoo hiljaa, ”Ianos ei valitettavasti taida olla enää-”

”Niin”, mies sanoo pieni hymynkare suupielillään. Eli ei ole koskaan nähnyt yhtä surullista hymyä. ”Hänen jälkikasvunsako sitten? Minä en... minä en koskaan ehtinyt nähdä heitä.”

”Häntä”, Eli oikaisee. ”Ianoksella oli yksi poika. Hänen nimensä on Xander.”

Mies katsoo häneen yhä hyvin tiiviisti, ja Elistä tuntuu, ettei pysty peittämään tältä mitään. Mies ei enää näe pelkästään hänen kehoaan ja olemustaan, hän näkee kaiken, mitä Eli kannattelee harteillaan. Kaiken, mitä Eli ajattelee, kun hän lausuu Xanderin nimen. Eli vain tietää sen, kun katsoo miestä silmiin. Tämä näkee hänestä kaiken.

”Kuka sinä olet?” Eli kysyy, kun ei enää voi olla päästämättä kysymystä ilmoille. Se on osittain myös yritys pakottaa aihe vaihtumaan toiseen.

”Minä en enää muista sitä”, mies sanoo karistaessaan hymyn kasvoiltaan, ”eikä sillä taida olla enää merkitystäkään. Muistan kuitenkin yhä hänen kasvonsa.”

”Hänen?”

”Ianoksen.” Hymy palaa miehen kalpeille kasvoille.

Eli nyökkää. Hänen ei tarvitse kysyä sitä, mikä käy ilmi jo tavasta, jolla mies hymyilee.

Kestää muutama sekunti, ennen kuin miehen kasvot vakavoituvat. Yhden hymyn ajan mies, joka ei muista enää nimeään, muistelee rakastamansa henkilön kasvoja. Tunne on niin lämmin, että Elikin miltei tuntee sen. Sitten, sekuntien kuluessa pois, miehen kasvot vakavoituvat ja katsovat jälleen eteenpäin tavalla, joka ei enää tunnu miltään.

”Nuori mies”, hän sanoo hiljempaa, huomattavasti heikommalla äänellä. Ihan kuin muisteleminen olisi heikentänyt häntä. ”Mene hylättyyn linnakkeeseen.”

Eli ei aio kysyä, miksi. Hän vain nyökkää tietäen, että mies näkee sen, vaikkei katsokaan enää suoraan häneen.

”Hylätyssä linnakkeessa on useita sellaisia henkilöitä, jotka tekisivät mitä tahansa voidakseen puhua kaltaisellesi”, mies jatkaa.

”Kaltaiselleni?”

”Sinä olet nuori. Sinä olet varmasti yksi uusimmista Lasiassa.”

”Tarkoitat, että hylätyssä linnakkeessa on niitä, jotka ovat olleet Lasiassa kauemmin kuin muut.” Eli punnitsee hetken, voiko kysyä mieleensä putkahtanutta asiaa, mutta päättää avata suunsa. ”Miksi sinä et ole siellä?”

Mies naurahtaa jälleen, tällä kertaa huomattavasti kevyemmin kuin aiemmin. Eli kuulee naurusta, miten mies yrittää peitellä suruaan sen takana. ”Jos muistaisin, kertoisin sinulle”, hän sanoo ja vie kädet ristiin rintakehälleen kuin suojellakseen sitä, mitä sen sisällä on. ”Vaan kun minulta on viety se kyky jo niinä hetkinä, kun ensimmäisen kerran jalallani tänne astuin. Minulla on vain menneisyyteni.” Mies huokaisee syvään. ”Varo, poika, ettei sinulle käy samalla tavalla. Sellainen kohtalo odottaa vain yhtä tai kahta tuhannesta.”

Eli nyökkää vaisusti. Hän ei tiedä, mitä sanoa. Hän kävelee varoen miehen ohi, koskettaa tätä kevyesti olkapäälle ja lausuu kiitoksen. Eli tietää, missä hylätty linnake on. Hän on kävellyt sen ohi jo kertaalleen.

”Nuori mies...” Eli pysähtyy, jää kuuntelemaan miehen viimeiset sanat hänelle. Hänellä on epämukava tunne, ettei tapaa tätä enää, vaikka he kummatkin tulevat olemaan Lasiassa aikojen loppuun asti. ”Vaali tunnettasi. Se on kaikki, millä on merkitystä sitten, kun tämä paikka on jo jäädyttänyt kaiken muun sinussa.”

Eliä kylmää. Ei pelkästään se, että Lasia on jäädyttänyt hänen jalkansa jo tunnottomiksi. Miehen sanoissa on nimittäin ripaus totuutta. Mies on kuin onkin kyennyt lukemaan Elin tuntemuksia sillä hetkellä, kun hän lausui Xanderin nimen. Jo pelkkä nimen ajatteleminenkin saa Elin tuntemaan kehonsa lämpimämmäksi, ja hän päättää uskoa ruskeasilmäistä miestä.

Hyvästejä sanomatta hän lähtee astelemaan kivikkoista maata pitkin suuntaan, jossa muistelee linnan olevan. Hän ei mieti juuri käymäänsä keskustelua, ei nyt. Hän miettii sitä vasta paljon myöhemmin, silloin, kun sen aika on.

Juuri nyt Elin paljaat jalat astelevat rytmissä kohti vuoria, ulos metsästä. Hän tietää, että kohtaaminen miehen kanssa on vasta alkua sille, mitä hän tulee kokemaan Lasiassa. Hänellähän on ikuisuus aikaa.