Luku 32: Aurinko on kivun nimi
Kun
kaikki hajoaa, on kaksi vaihtoehtoa. Yksi: pakene. Kaksi: alistu.
Xander ja Zenith pakenevat, he nousevat korkeammalle ja korkeammalle,
kunnes vastaan tulee kaksi keskellä ilmaa leijuvaa, maan kaltaista
uloketta. Ne esiintyvät heille samanlaisina kuin Avar ja Lasiakin:
ilmassa, kaikkeudessa leijuvina todellisuuksina. He kumpikin
ymmärtävät, että näiden kahden täytyy olla Kuun ja Auringon
kodit.
Kuun
kodin tunnistaa Kuun omaisuudeksi sitä ympäröivästä pimeydestä.
Valoja ei ole, asumuksen ikkunat ovat mustat. He ovat niin lähellä
kaiken luojaa, että sydämessä tuntuu pientä sykettä, joka ei
läde sydämestä itsestään. Yksi lennähdys, ja käsi voisi avata
oven ja kurkistaa sisälle. Sittenpähän he näkisivät totuuden.
Xander
ei kuitenkaan lennä lähellekään Kuun asumusta. Hän
lentää sen ohi, antaa Zenithin tuijottaa sylistään häkeltyneenä
mustaa majaa, joka on joskus varmasti näyttänyt elävältä. Xander
kuljettaa heidät eteenpäin, kultaisena hohtavan asumuksen luo.
Siinä on korkeat, leveät portaat ja majesteettisen suuri ovi.
Prameaa, hyvin Auringolle tyypillistä. Pihamaalla kasvaa keltaisia
ruusuja.
Xander
laskee Zenithin kullanhohtoiselle ruoholle, aivan ruusupensaitten
juureen. Hohto kaikkialla
heidän ympärillään
on Lasiassa vietetyn ajan jälkeen uskomattoman kirkasta.
Zenithin onneksi täällä on myös lämmintä. Hänelle tutulla,
mutta Xanderille vieraalla tavalla lämmintä. Päivä- ja
yökulkijoiden ero.
He
katsovat ensin ympäristöään, sitten toisiaan. Kumpikin lähtee
kävelemään kohti Auringon asumuksen ovea, toinen nahkakengissään,
toinen paljain varpain. Kumpikaan ei sano mitään, vaikka he
molemmat tietävät, että jokaisella askeleella heidän tuntemansa
todellisuus murtuu hieman lisää.
Xanderin
sydämessä tykyttää jokin muukin. Syvä, vanha pelko siitä, ettei
Elillä ole kaikki kunnossa. Jos Lasiassa tapahtuu jotakin suurta,
onko Eli turvassa?
Ei
niillä muilla väliä, ei Lasialla Avarilla isällä äidillä
Kuulla Auringolla, mutta Eli voi Eli olethan sinä kunnossa
Hän
sysää ajatuksen pois astuessaan viimeiselle kullanhohtoiselle
portaalle ennen ovea. Auringon luona hän ei voisi esiintyä
heikkona, hänen olisi pakko pitää kiinni minuutensa rippeistä,
sillä Auringosta ei koskaan voinut tietää. Aurinko on syntynyt
kansan pahuudesta ja itsekkyydestä, joten hänen täytyy itsensäkin
olla kaiken sen ruumiillistuma. Ja omalta pahuudeltaan he ovat nyt
kysymässä apua, omalta itsekkyydeltään anomassa. Ajatus
ei mahdu Xanderin päähän. Onneksi Zenith koputtaa oveen, hän itse
ei kykenisi.
Oven
avaava henkilö ei voisi näyttää enempää Auringolta. Zenith on
useasti miettinyt, miltä Niarin isä voisi näyttää, mutta hänen
mielikuvansa ei ole käynyt lähelläkään todellista. Nyt, kun
Aurinko seisoo hänen edessään pitkänä ja kertakaikkisen upeana,
hän tuntee oman pienuutensa.
Auringolla
on vitivalkoiset, kiharat ja puolipitkät hiukset. Ne ovat osin
palmikolla, osin selässä. Kirkkaanoranssit silmät hehkuvat
keskellä vaaleita kasvoja. Nenä on pitkä ja poskipäät korkeat.
Auringon piirteet ovat hyvin hienostuneet.
Mutta
merkittävintä hänessä ei ole hänen kasvonpiirteensä eivätkä
edes hyvälaatuiset, kuviolliset vaatteensa. Hänen läsnäolonsa
suorastaan huokuu arvokkuutta ja valoa, täysin erilaista kuin
kuunvalo tai yhdenkään usvastasyntyneen arvokkuus. Pahuudesta
syntynyt olento on kaunis, ei paitsi kasvoistaan ja vartaloltaan vaan
myös olemukseltaan. Zenithin sydän täyttyy valosta, kun hän
katsoo Aurinkoa, ja hän miettii, mahtaako Xander tuntea samoin.
Lumous
haihtuu, kun Aurinko avaa suunsa. ”Vain toinen teistä on
tervetullut”, hän sanoo äänellä, joka ei muistuta lainkaan
yhdenkään koskaan eläneen tai elävän usvastasyntyneen ääntä.
Se tulee syvältä hänen kurkustaan, ja se kuulostaa kaikilta
olemassaolevilta valonsäteiltä. Kirkas, mutta samalla syvä, aivan
kuin sillä olisi tuhansia eri ulottuvuuksia, vaikka se päästää
ulos vain muutaman sanan.
”Sinä”,
Aurinko sanoo ja katsoo suoraan Xanderiin. Hänestä tuntuu, että
nuo oranssit silmät poraavat katseellaan häneen reiän. ”Sinä et
voi tulla. Saattajalla ja yökulkijalla ei ole asiaa majaani. Tahdon
puhua tytölle yksin.”
Zenith
on aikeissa sanoa, että Xander voisi tulla aivan siinä missä
hänkin, mutta jokin Auringon läsnäolossa estää häntä tekemästä
niin.
Xander
tyytyy vain nyökkäämään. ”Minä tulen hakemaan sinut vielä,
Zenith. Anna minulle merkki.”
Nyt
on Zenithin vuoro nyökätä. ”Pidä kaikista huolta sillä välin”,
hän kuiskaa kun Xander ottaa jälleen siivet alleen ja jättää
hänet yksin maailmankaikkeuden vaarallisimman olennon kanssa.
”Tiedän,
mitä aiot minulle sanoa. Sinä taidat olla hieman myöhässä,
tyttö”, Aurinko sanoo hymyillen sädehtivää hymyään
Zenithille. Hetken päästä Zenithistä alkaa tuntua siltä, ettei
Aurinko osaa muita ilmeitä. Aurinko tarttuu Zenithiä harteista ja
ohjaa hänet sisään huoneeseen, joka on täynnä erilaisia
kristalleja. Kaiken sen keskellä on yksi ainoa, yllätykseksi
kullanhohtoinen sänky ja useita ikkunoita ulos. Huone on isompi
sisältä kuin ulkoa.
Vasta,
kun Aurinko koskettaa Zenithin olkapäätä, Zenith havaitsee
Auringon hansikkaat. Yhdelläkään usvastasyntyneellä ei ole
koskaan ollut tarvetta hansikkaille, tämä on ensimmäinen kerta,
kun Zenith näkee sellaiset.
Aurinko
huomaa tytön katseen ja toteaa: ”Nämä hansikkaat ovat vain yksi
kirouksistani. Minä en voi koskea mihinkään puhtaaseen tai hyvään
paljain käsin tuhoamatta sitä.”
Aurinko
päästää ilmoille lyhyen naurun. Se on pieni säde heidän
ympärillään, se kiertää hetken ennen kuin pakenee ikkunasta.
”Sellaista se on, kun tulee syntyneeksi sinun kaltaistesi olentojen
vuoksi.” Ääni
ei ole katkera, ainoastaan toteava.
Aurinko
ohjaa Zenithin istumaan sänkynsä reunalle. Hän itse istuutuu
viereen, ja Zenithin sydän on miltei irrota rinnasta, niin lähellä
Aurinko on.
”Sinä
taidat olla poikani asialla?”
Zenith
nyökkää. ”Osittain. Niar tosin tahtoo ainoastaan, että sinä
otat Kuun paikan taivaalla. Minulla on mielessäni jotakin muutakin –
kuolevaisuus.”
”En
pysty antamaan kansalle kuolevaisuutta, koska en satu olemaan
luojanne.”
Zenith
nielaisee pettymyksen ensiaskeleen. ”Kuuko sitten voi?”
”Kuu
antaa sen teille sillä sekunnilla, kun hän kuolee. Toiveesi
toteutuu, kun vain odotat.”
Ristiriitoja.
Zenith
on koko elämänsä ajan tahtonut olla kuolevainen, tuntea veren
suonissaan ja kyetä myös vuodattamaan se ulos. Se tekisi hänestä
elävämmän kuin ikuinen elämä usvastasyntyneenä tekee.
Toisaalta
Kuun kuollessa tasapaino särkyisi lopullisesti, eikä hänellä
olisi enää paikkaa, jossa elää. Olisi vain pimeys, ja sitä
kestäisi ikuisesti, ellei hän päättäisi kuolla. Silloin hänellä
ainakin olisi se vaihtoehto.
”Kuuta
ei siis enää voi pelastaa?” Ääni on liian heikko. Zenith
puristaa kätensä nyrkkiin, muttei tunne mitään, sillä edes
Auringon lämpö ei ole poistanut Lasian häneen jättämää
kylmyyttä.
”Tahtoisitko
sinä pelastaa Kuun? Hänen kuolemansahan toteuttaisi suurimman
toiveesi.”
”Suurin
toiveeni on useimman suurin pelko”, Zenith myöntää, ”enkä
minä voi toimia loputtomiin niin itsekkäästi kuin olen tähän
asti toiminut. Jos Kuun voi vielä pelastaa, se on tehtävä.”
Pettymys käpertyy kerälle hänen vatsaansa.
Auringon
ilme kertoo kaiken ennen sanoja. ”Ei, Kuuta ei voi enää mikään
pelastaa. Hän on kuluttanut elämänsä loppuun, ja aikoo varmasti
pian astella Avariin kuolemaan.”
Zenith
nyökkää useamman kerran hyväksyäkseen väistämättömän. ”Mitä
tasapainolle sitten tapahtuu? Voitko sinä hallita maailmaa samalla
tavalla kuin Kuukin tähän asti on hallinnut?” Hän pitää pienen
tauon, hengittää syvään ja katsoo Aurinkoa silmiin. ”Senhän
takia minä täällä olen. Pyytämässä sinun apuasi. Maailma jää
käsiisi.”
Tällä
kertaa Aurinko hymyilee aidosti. Hymyssä ei ole mitään
pahansuopaa, hän vaikuttaa aidosti onnelliselta kristallien
kiiltäessä hänen takanaan ja sängyn peiton hohtaessa kultaisena.
”Minä otan sen ilomielin haltuuni”, Aurinko sanoo. ”Minä
pystyn siihen. Olen jo kuunkiertoja odottanut, että saisin olla
taivaalla aina ilman tietoakaan vuoronvaihdosta Kuun kanssa.”
”Kaikki
on siis todella niin yksinkertaista? Kuu kuolee, usvastasyntyneet
saavat kuoleman ja sinä loistat taivaalla ylläpitäen meidän
elinvoimaamme? Siinä kaikki.” Zenith miettii kaikkea sitä, mitä
on kokenut ja nähnyt lähiaikoina. Lasian kylmyyttä, kaipuuta
lämpöön, kaipuuta Avariin ja veljen luo. Veljen, jota hän ei
sittenkään löytänyt. Ja totuus, joka on asunut Zenithissä aina.
Ogre ja Kuu, Niarin sanat heistä. Ovatko he kaksi nyt yhdessä, nyt,
kun kaikki päättyy? Vai päättyykö kaikki edes? Kenties maailma
vain alkaa alusta, kompuroi uuden todellisuuden kanssa kunnes tottuu
siihen. Jonakin päivänä kansa hyväksyisi sen, ettei yötä enää
ole, että tasapaino on lakannut olemasta. Ja kaikki olisi siitä
huolimatta hyvin.
Zenith
ei huomaa kyyneliä poskillaan. Maailma, jonka hän kuvittelee
edessään kullanhohtoisena ja lämpimänä, tuntuu liian hyvältä
maailmalta. Sen täytyy olla pelkkä haave.
”Siinä
kaikki”, Aurinko vahvistaa. ”Minä voin antaa sinulle kaiken
sen.”
”Eli
maailma todella on juuri sellainen kuin sinun poikasi on sanonutkin;
täysin riippumaton Kuusta.” Kyynel vierii huulelle, Zenith maistaa
sen suolaisuuden ja tuntee sen lämmön ihollaan. ”Sittenhän
meidän on vain odotettava.”
Hän
katsoo Aurinkoon, ja Auringon katse valaa häneen toivoa. Auringolla
on saman sävyn oranssit silmät kuin pojallaankin.
Niistä hän tietää, ettei Aurinko valehtele hänelle omaksi
edukseen.
Nyt vain odotetaan. Ja
odotushan on aina jonkin paremman odottamista. Zenith huomaa
hymyilevänsä sen sijaan että enää itkisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti