Musteenkantaja: luku 18

Luku 18: Purolaulu

Nadihan puolella kojua ei ole useisiin vuodenjaksoihin käynyt niin paljon väkeä. Edellisenä kesänä, arjenain lopussa, variein alussa, hänen luonaan oli käynyt useita ihmisiä tilaamassa kalliita koruja ja ostamassa varaston vanhoja pois. Nadiha ei koskaan tee samanlaista korua kahdesti.

Inahe Kerefinin käynti hänen kojunsa luona on palauttanut kansan mieliin Lenorien korujen suosion. Acantha Nadihan viereisessä pöydässä on vain tyytynyt suomaan hämmentyneitä, omalla tavallaan myötätuntoisia katseita Nadihalle, joka yrittää pysyä kasassa asiakkaidensa kanssa. Nadihasta ihmisten kiinnostus on pelkästään lohdullista. Se vie hänet pois edellisen yön keskusteluista. Anat on luvannut viedä Nadihan tukikohtaansa, ja ajatus sellaisesta paikasta syö pienen madon tavoin Nadihan sisuksia. Pelon madoista on päästävä eroon.

Monta tuntia auringonhuipun jälkeen väkimäärä on tasoittunut. Tavallisten, harmaan ja valkoisen sävyisten viittojen ja takkien seasta erottuu tuttu punainen pää. Becka Hart astelee ripein, tunnistettavin askelin suoraan Nadihan ja Acanthan luo. Acanthan olemus muuttuu heti, sen Nadiha pistää merkille. Nuori nainen hänen vieressään tuntuu hajoavan palasiksi. Hänen kätensä vääntelehtivät, silmät etsivät pakoreittiä. Lopulta Acantha kyykistyy ja kaivaa paperisen käärön kojun alta. Acanthan ohuet sormet näpertävät kääröä auki, kun Becka Hart tervehtii heitä.

”Tervehdys”, Nadiha sanoo. ”Miten voin olla avuksi?”

Becka alkaa nauraa. Tämän naisen nauru on mitä ilmeisimminkin herkässä. ”Ei tarvitse olla niin muodollinen, minähän olen jo asiakkaasi. Miten koruni edistyy?”

”Olen lähtenyt kartoittamaan materiaaleja. Sanoinhan, että toiveesi kanssa saattaa mennä vairien keskivaiheille.”

Becka mutristaa suutaan. ”Niin kauan?”

”Vaikea toteuttaa. Korunteko ei ole mitään lattioiden luuttuamista.”

”Auts, ei sitten”, Becka sanoo ja nauraa taas. ”Sinä olet varsin hauska tapaus, Nadiha Lenorie. Varsin hauska.”

Nadiha ei tiedä, miten vastata. Beckan katse tuntuu haluavan jotakin, mutta Nadiha ei osaa tulkita halun kohdetta. Kenties ilme on vain haastava. Joka tapauksessa Beckan olemus on kuin kuuma ja aivan liian aurinkoinen päivä eteläisen Najan aukeilla. Beckaa on hankalaa käsitellä pitkiä aikoja.

Acantha on saanut käärönsä auki, paperin tasainen rapina on lakannut. Nuori nainen pitää kiinni kirkkaanpunaisesta kankaasta, jonka reunaan on kirjailtu yksityiskohtaisia kuvioita hopeoidulla langalla. Acantha osaa työnsä. Nadiha yllättyy punaisen kankaan näkemisestä niin paljon, että hänen oma muurinsa valahtaa alas. Häntäkin alkaa hymyilyttää.

Tämä on niitä päiviä, jolloin Acanthan on hankalampaa puhua ihmisille. Hän ojentaa punaista kangastaan kohti Beckaa, joka kiinnittää vasta nyt huomionsa Acanthaan.

”Mikä tämä on?” Becka kysyy, kun Acanthan vapisevat kädet pudottavat kankaan Beckan syliin. Muutaman kauhean hetken ajan Acantha ehtii kuvitella, ettei Becka ymmärrä kankaan merkitystä. Pieni käsi tutkii kangasta. Becka kuljettaa sormiaan hopeakuvioiden yli ja henkäisee. ”Sinä muistit!” hän huudahtaa ja hymyilee leveästi. Hän alkaa oitis kaivaa taskujaan maksaakseen.

”Ei, älä, se on lahja”, Acantha sanoo ja onnistuu pusertamaan hymyntapaisen huulilleen. Becka pudistaa reippaasti päätään.

”Ei käy, tähän on sisältynyt värjäys ja kuviointi”, Becka sanoo ja ojentaa kultarahoja Acanthalle, joka ottaa ne vastaan vapisevin käsin.

”Sinun ei olisi tarvinnut.” Sanat jäävät Acanthan kielelle, aamuisen oksennuksen maku pitää ne sisällä. Pelko hirttää kiinni väärällä hetkellä. Acantha ei uskalla sanoa mitään. Hän tahtoisi kehua Beckan hiuksia, tahtoisi pahoitella aiempaa käytöstään. Sisin on eri mieltä. Se sanoo, ettei Acantha virheellisenä saa puhua Beckan kaltaisille olennoille.

Tilanne pitkittyy, ja Nadihan tekisi mieli mennä väliin. Hän kuitenkin tietää, ettei Acantha pysty elämään elämäänsä ikuisesti Nadiha vierellään korjailemassa ja ohjaamassa. Lopulta Becka itse ymmärtää tilanteen luonteen, kumartuu eteenpäin ja vakavoituu. Tilanne menee pelottavan intiimiksi muutamassa sekunnissa. Nadiha kääntää katseensa ihmismassaan ja tervehtii vanhempaa rouvaa, joka tahtoo tehdä tilauksen.

”Haluaisitko sinä sanoa jotakin?” Becka kysyy pöydän yli kumartuneena. Hänen kaunis, pieni nenänsä on aivan Acanthan kasvojen edessä.

Acantha osaa vain nyökätä. Sen verran mieli antaa periksi.

”Minä voin viedä sinut illalliselle. Onko sinulla tänään aikaa?”

Acantha päästää älähdyksen ja katsoo Nadihaa vierellään. Nadiha ei kuule, hän keskustelee rouvan kanssa tarvittavan hopean laadusta.

”On siis? Loistavaa. Tulen hakemaan sinut tästä auringonlaskuun mennessä. Silloinhan päiväsi loppuu?”

Acantha nyökkää. ”Mutta minä...”

”Ei, siitä tulee hauskaa.”

Beckan hymy nostattaisi hyökyaaltoja kuralätäköihin. Irrottaisi joutsenia jäätyneistä lammista, parantaisi parantumattomat. Acantha huomaa itsekin hymyilevänsä, myöntyvänsä, kurottavansa lämpöä kohti.

”Hyvä on”, Acantha sanoo. ”Auringonlaskun jälkeen.” Hän painaa ajatuksen illallisesta toisaalle. Hän osaisi menetellä sen kanssa. Eikä hän olisi yksin. Ajatus sekä hirvittää että kiinnostaa. Becka nyökkää hyvästiksi ja katoaa ihmismassaan punaisen kankaansa kanssa. Hän todella otti sen. Acanthan sydän tykyttää reikiä luihin. Hymy pysyy kasvoilla.

* * *

Becka on pukenut ylleen tummanharmaan, ravintolan himmeässä valossa lähes mustan mekon. Se näyttää kevyeltä hänen lyhyellä kehollaan. Beckan hiukset ovat vallaton, leiskuvanpunainen polkka kehystämässä symmetrisiä kasvoja. Ravintola, jonne Becka on tuonut Acanthan, on pieni ja sokkeloinen. Naiset ovat kuitenkin löytäneet miellyttävän nurkkapöydän savuisessa huoneessa.

Beckan silmät tuikkivat, eikä tuike johdu pöydän ainoan kynttilän suomasta valosta. Nuori nainen napsuttaa kynsillään pöytään. Kynnet ovat lyhyet, mutta kädet eivät ole fyysistä työtä tekevän ihmisen. Päätellen siitä, millaisiin aikoihin Beckalla on aikaa käydä torilla ja illallisella, hän ei oletettavasti tee työtä. Acantha on pistänyt merkille myös vanhat, jo kertaallen korjatut vaatteet. Beckan säteilevä olemus ei kuitenkaan jää niiden alle. Kontrasti hänen olemuksensa ja varallisuutensa välillä on suuri.

Jostain Beckan täytyy kuitenkin saada rahaa, sillä hänellä on varaa tarjota Acanthalle illallinen. Ja tilata kangas ja koru. Acanthan keho on lähes vauhkoontua heidän istuessaan pöydän äärelle ja tilatessaan ruokaa. Ajatukset Beckan mahdollisesta rahatilanteesta tuntuvat epäolennaisilta. Nälkä tykyttää luissa, syö sydäntä hitaasti kuin järki.

”Minä en ole tainnut ymmärtää kysäistä sinun nimeäsi”, Becka sanoo, kun kaksikon tilaukset on kirjoitettu ylös.

”Acantha.”

”Becka Hart.” Becka ojentaa kätensä. Hetken ajan Acantha harkitsee nousevansa pöydästä. Sitten hän koskettaa. Paha ei tartu kosketuksen välityksellä. Se ei voi. Acanthan sydän läpättää kuin katkeamaisillaan oleva linnunsiipi. Se ei kestä ylimääräisiä puhureita.

”Minä muistan sinun nimesi.”

”Ai?” Becka hymyilee. Acanthakin uskaltautuu, sillä hän tietää hymyn olevan Beckan kasvoilla hänen ansiostaan.

”Miksi sinä toit minut tänne?”

”Enkö olisi saanut?” Beckan ääni kuulostaa hetken loukkaantuneelta. Acanthaa kylmää.

Kun Acantha on vaipumaisillaan kuoreensa, Becka pudistaa päätään.

”Älä, en minä sitä sillä”, Becka kiirehtii sanomaan. Hän vie kätensä Acanthan omalle, puristaa nälän kylmettämiä sormia. Acantha tuijottaa käsirykelmää lamaantuneena. Sormet lomittuvat, pinoutuvat kuin kuolleet sotilaat.

”Minä näin jo ensimmäisellä kerralla, että sinä olit aivan sykkyrällä. Juuri sellainen ihminen, joka tarvitsee jonkun vetämään kuorestaan. Ja tiedätkö mitä? Rakastan sellaisia ihmisiä. Ei haasteita, vaan mahdollisuuksia.”

Sanat eivät iske heti. Aluksi Acantha ei ymmärrä. Sitten merkitykset luikertelevat hänen sisälleen, syvälle luihin asti. Hän tuntee ne kaikkialla ja huomaa puristavansa kätensä lujaa Beckan omia vasten. Epätoivoinen parahdus pääsee hänen huuliltaan.

”Sinulla ei ole mitään hätää”, Becka sanoo.

Acantha pudistaa päätään. ”En minä niin ajattelekaan.” Kerrankin sanat tulevat hänen luokseen, muodostavat kiltin jonon kurkunpäälle. ”Minä olen kiitollinen. Sinä… Tämä on ensimmäinen kertani ulkona tällä tavalla.”

Becka hymyilee surumielisesti. ”Kuoressa sinä olet. Niinhän minä sanoin.”

Acantha huomaa nyökkäävänsä. Becka voisi keriä hänet lanka kerrallaan auki, neuloa merkitykset uusiksi.

”Tiedätkö, minä näen sinussa enemmän potentiaalia kuin monessa muussa tapaamassani ihmisessä.” Beckan lauseet polttavat Acanthaan reikiä, niiden merkitykset helisyttävät luita toisiaan vasten ja saavat koko hennon kehon tuntumaan liian isolta paikalta sielun asua. Erikoinen ja kupliva tunne saa Acanthan näkemään kaiken uudella, vieraalla tavalla. Ja Becka jatkaa vielä. ”Harvoin kukaan elämää pelkäävä seisoo päivät pitkät torilla ja altistaa itsensä ihmisille.”

Elämää pelkäävä. Määrite voisi olla kenen tahansa muun kuin Acanthan mielestä epäkohtelias sellaisen suusta, joka on vasta kuullut puhuteltavan nimen. Acanthasta ilmaisu on kuitenkin kaunein paperitaivaan alla. Se tarkoittaa, että toinen osaa sanoittaa sen, mitä Acantha on. Sen, mitä Acantha ei ole koskaan tiennyt olevansa. Elämää pelkäävä. Ilmaus tekee pesänsä häneen. Se hän on. Hän voi alkaa käsitellä kaikkea vasta ymmärrettyään.

”Kiitos.”

”En ole varma, oliko se kehu”, Becka naurahtaa, ”mutta ole hyvä. Rohkea sinä ainakin olet. Miksi sinä vihaat punaista?”

Acantha onnistuu naurahtamaan hermostuneesti. ”En minä vihaa punaista”, hän sanoo pitäen äänensä vakaampana kuin mielensä. ”Se oli vain...”

Becka kallistaa päätään kysyvästi. Hän ymmärtää olla täydentämättä Acanthan lausetta.

”Se oli vain keino pitää sinut kaukana.”

Beckan täyteläiset, pienet huulet raottuvat. ”Ai, niinkö? Miksi sinä halusit pitää minut kaukana?”

Koska Acantha kokee nytkin olevansa virheellinen. Epäkiinnostava, vääränlainen, täysin kelvotonta seuraa Beckan kaltaiselle väritäplälle yhteiskunnassa. Beckan sanat hakkaavat rinnassa. Elämää pelkäävä. Acantha pelkää itseään, Valkoista Varista, uusia ihmisiä, pahuutta. Lista on pitempi kuin elämä, jonka hän uskoo itsellään olevan vielä edessään.

Vastaukseksi Acantha ojentaa käsiään. Kääntää valkeat ranteet siten, että suonet erottuvat ohuen pinnan alta. Iho näyttää kireältä kuin liian pieni vaate. Luut puskevat läpi julmien ja terävien tunturien lailla, suonet muodostavat jokia kartalle. Acantha luulee vastauksen olevan ilmiselvä. Sitten Becka kohottaa kulmiaan ja Acantha ymmärtää katsoa käsiään. Syy pelkoon ei näykään päällepäin. Suonissa ei virtaa mustaa verta. Miten sellaisen voi unohtaa?

Sen sijaan pienet, tasaiset haavat kulkevat kyynärtaipeesta aina sormiin asti. Beckan silmissä ei ole hämmennystä tai inhoa. Tämä vain nyökkää, sillä luulee Acanthan haluavan, että tämä katsoisi hänen haavojaan.

”Minä ymmärrän”, Becka kuiskaa lopulta. Äänessä on uudenlaista haavoittuvaisuutta. ”Olen tavannut aiemminkin sellaisia, jotka sanovat muille oksien tai kivien raapineen.”

Acanthan silmät suurenevat. Hän vetää kädet keholleen, aivan solisluidensa viereen. ”Ei, en minä sitä tarkoittanut”, hän kiirehtii vastaamaan. Hän ei kuitenkaan voi kertoa, mitä hän tarkoitti. Musta veri ei näy muille, eihän se näy itsellekään.

Becka ei ehdi esittää kysymyksiään, sillä tarjoilija kuljettaa molemmille puutasolle asetellut ateriat. Kaksi päivän annosta. Kumpikaan naisista ei kysynyt aterian sisällöstä. Nyt Acantha hätkähtää nähdessään vihanneksia muhennettuina ohuen pihvin vierellä. Lihan anteeksiantamaton haju hyökkää nenään oitis. Kuollut eläin täyttää Acanthan aistit. Keho pistää vastaan parhaan kykynsä mukaan, kuvotus velloo vatsanpohjassa. Acantha ei ole aikoihin koskenut lihaan. Ei siksi, että ajatus menehtyneistä eläimistä kauhistuttaisi. Liha on vain niin hirvittävän vaarallista. Sillä on kyky muuttaa aivosolut pelkiksi pelon kylteiksi.

Becka ojentaa hopeakolikoita tarjoilijalle, joka poistuu heti ruoat tuotuaan. Punatukkainen nuori nainen hymyilee seuralaiselleen, joka kamppailee ajatuksensa kanssa. Beckan katse ei varsinaisesti auta. Sekoitus ymmärrystä ja hämmennystä on pahempi hänen kasvoillaan kuin kenen tahansa muun. Nadiha ei ole koskaan ymmärtänyt. Isoäitikään ei loppujen lopuksi koskaan nähnyt, miten paljon ruoka on vaikuttanut Acanthaan. Mutta siinä se nyt on, hatara ymmärrys hopeasilmien takana. Acantha ei ole koskaan kuvitellut kenenkään päivittäin ruokarahansa eteen raatavan ymmärtävän. Nyt Beckan katse laskee kaikki taivaan tähdet Acanthan luo, ne syleilevät häntä laskeutuessaan.

”Minä uskon sinuun”, Becka kuiskaa ja vie palasen pihvinkylkeä suuhunsa. Se menee alas niin helposti. Becka tuskin tietää, miltä syyllisyys maistuu. Becka vaikuttaa niin mutkattomalta.

Pienet sanat ovat Acanthalle kuitenkin enemmän kuin kukaan on koskaan osannut antaa. Joku kertoo uskovansa häneen. Acantha tarttuu haarukkaan, jättää veitsen pöydälle. Jos hän käyttää vain yhtä ruokailuvälinettä, se on melkein kuin ei käyttäisi niitä ollenkaan. Vain puoliksi syömistä. Sitä ei lasketa. Lihanpala kohoaa haarukan mukana huulille, haju on miltei sietämätön kestää. Matkalla ehtii laskea jokaisen päivän aikana syödyn riisinjyvän ja niiden painon musteessa. Acantha sulkee silmänsä ja vie lihanpalan suuhun. Pureminen tuntuu koko kehossa, lihan rasva puristuu hampaiden väliin, kuolleen eläimen sitkeys iskee vastaan. Mutta hampaat jauhavat. Acantha nielaisee. Hän huomaa vasta nielaistuaan tärisevänsä kauttaaltaan.

Becka ei ole kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota. Tietenkin hän näkee, mitä tapahtuu, mutta hän ei tohdi painostaa Acanthaa. Hän tietää, millainen vaikutus suoralla tuijottamisella voisi olla. Sen sijaan Becka syö reippaasti omaa annostaan ja keksii keskustelun tuovan tilanteeseen rentoutta.

”Haluaisitko, että kertoisin hieman itsestäni? Olen tähän mennessä vain esittänyt kummallisia kysymyksiä ja tehnyt oletuksia sinusta. Voisin maksaa hieman takaisin”, Becka ehdottaa ja huomaa Acanthan ilmeen kiitollisen sävyn.

”Kuuntelisin mielelläni”, Acantha vastaa ja repii haarukalla seuraavaa palaa irti.

”Olen Varjesta, sen varmaan kuulee puhetavasta”, Becka toteaa ensimmäiseksi ja siemaisee vettä korkeasta lasistaan. Acantha nyökkää. Hän ei ole tullut ajatelleeksi, mitä varjelainen tekee Lucastassa. Varjen nuotti on selkeä puheessa, mutta Acantha huomaa vasta nyt ajattelevansa sitä.

”Molemmat vanhempani ovat elossa ja olen perheeni kolmas lapsi. Ainoa tyttö”, Becka jatkaa ja naurahtaa. ”Kai vanhempani yrittivät tarpeeksi kauan, kunnes saivat haluamansa.” Acantha keskittyy Beckan ääneen. Kuulaaseen ja liplattavaan. Puro hänen ja pelon välissä. ”Olen ainoa Hart, joka ei käy töissä. Sukumme ei ole nimekäs, joten vanhempani katsovat toistaiseksi sormiensa välistä työttömyyttäni. Olen sanonut heille, ettei minun levottomalla luonnollani välttämättä koskaan kouluttauduta mihinkään, mutta he jaksavat inttää muuta. Paljon potentiaalia yhteen jos toiseenkin. Aivan kuin minä haluaisin palvella tällaista maata.” Becka madaltaa ääntään viimeisten sanojen kohdalla.

Acantha ymmärtää syöneensä puolet pihvistä. Kehoon sattuu, mutta hän pakottautuu jatkamaan. Hän kumartuu Beckaan päin. ”Sinulla on siis kaksi veljeä?”

Becka nyökkää. ”Molemmat ovat töissä Varjen kaivoksissa. Samoin isä. Äitini on kankaanvärjääjä, ja minä puolestani hengitän ilmaa joka päivä. Se on toistaiseksi riittänyt.” Becka heilauttaa harmaan mekkonsa kertaalleen paikattua hihaa. ”Ja sen varmaan näkee vaatteista.”

”Minusta se on kaunis.”

”Minusta sinä olet kaunis. Tahtoisin luonnostella sinut hiilellä.”

Vesi miltei purskahtaa ulos Acanthan suusta. Sanat jäävät jumiin sydämeen, se yrittää tykyttää niitä ulos, mutta turhaan. Tuloksena on vain kipu yläruumiissa.

”Oikeasti, voisin yrittää piirtää sinut. Aina joskus vanhemmiltani jää ylimääräiseksi paperia ja hiiltä, ja silloin yritän ansaita hieman omaa rahaa luonnostelemalla ihmisten muotokuvia kadulla. Yllättävän moni pitää tyylistäni.” Becka on miltei syönyt jo, pieni kasa muhennosta lojuu puulaudan nurkassa. Becka alkaa kaivaa ruskean laukkunsa pohjalta jotakin. Hän asettaa pöydälle pienen palan paperia ja tumman hiilen. Mustan värin näkeminen olisi muissa oloissa saanut Acanthan säpsähtämään. Nyt hän tuijottaa hiiltä kuin se olisi hänen ainoa mahdollisuutensa tulla ehjäksi. Vaikka eihän hän ehjäksi ole koskaan halunnut, ainoastaan puhtaaksi. Nyt ne tuntuvat miltei samalta. Ero on siinä, että isoäiti ja vanhemmat tahtoivat puhtautta, Acantha itse unohti tahtomansa elämänsä ensimetreillä. Nyt kuva alkaa jälleen hahmottua.

Becka syö muhennoksensa loppuun. Sitten hän ottaa paperin käteensä ja katsoo Acanthaa tarkkaan. Acantha lopettaa syömisen, katsoo vain takaisin. Becka painaa mieleensä korpinmustat, keskijakaukselliset hiukset. Pingottuneet poskien luut, korkeat poskipäät ja suuret silmät vailla tuuheita ripsiä. Pisamat pitkin kasvoja. Piirteet, joita Acantha on aina pitänyt kirouksena. Ei pelkästään suoranaisena rumuutena, vaan myös luojan merkkinä hänen likaisuudestaan. Mustehiukset ja likaa naamassa. Sen pahemmin hänen päälleen ei olisi voitu sylkeä.

”Kiitos, voit jatkaa syömistä. Muistan piirteesi kyllä”, Becka sanoo kannustavasti hymyillen. Kenenkään muun sanomana käsky tuskin menisi perille, mutta Acantha tahtoo Beckan saavan vastiketta hopearahoilleen.

”Sinä sanoit, että äitisi on kankaanvärjääjä. Hän olisi…” Lause jää Acanthan sisälle, ja niin jää viimeinen muhennoshaarukallinenkin. Ajatus siitä, että Acantha kuulostaisi vahingossa liian syyllistävältä saa hänet jättämään lauseen sanomatta. Hän tiedostaa muutenkin puhuneensa enemmän kuin edellisten auringonnousujen aikana yhteensä. Ajatus siitä tuntuu hirvittävän raskaalta kantaa.

”Kyllä, äitini olisi voinut värjätä minulle sen punaisen kankaan, jonka sinä vaivoin jouduit minulle taiteilemaan”, Becka sanoo pitäen katseensa tiukasti luonnoksessaan. Beckan tavassa vetää päättäväisiä, selkeitä viivoja on jotakin hypnoottista. ”Se olisi kuitenkin ollut liian riskialtista. Punaisella on merkityksensä.”

”Millainen merkitys?” Lautanen on tyhjä. Mieli ei. Isoäidin mitta kutittelee reisiä muistikuvissa. Acantha tietää isoäidin olevan kaukana Anfarissa, mutta ajatus ei lämmitä lihanpalan ollessa matkalla kohti hänen mahalaukkuaan.

”Siitä ei tarvitse puhua ihan vielä. Myöhemmin, Acantha, ilta-auringon laskiessa viimeiset säteensä”, Becka sanoo ja vetää tiukan, ankaran viivan paperille. Acantha miettii, miksi kukaan haluaisi piirtää hänen kuvansa. Miten Becka osaa nähdä hänessä kauneutta?

”Kun aurinko laskee, tämä paikka menee kiinni.”

”Niin meneekin.” Sanat sisältävät vihjauksen. Acantha ei tahdo ymmärtää sitä.

”Haluatko meidän siirtyvän jonnekin toisaalle?”

”Voisin mielelläni yöpyä luonasi, jos sallit sen. Aion viettää lähipäiväni täällä Lucastassa nyt, kun kerran olen täällä. Toki, jos ajatus on liian tungetteleva, otan sen oitis takaisin.”

Acantha ei ole koskaan vienyt ketään asuntoonsa Lucastassa. Edes Nadiha ei tiedä, missä hän asuu. Asunto on paikka, jonne isoäiti ei ole laskenut jalkaansa. Se on hänen turvapaikkansa. Turvaa on myös Beckan hiilen rapina vaaleanruskeaa, karheaa paperia vasten.

”Tietenkin se käy”, Acantha huomaa myöntyvänsä. ”Itseasiassa, voimme siirtyä vaikka heti, jos vain… Minun täytyy...” Acantha nousee ylös. Hän sanoisi vain käväisevänsä pikaisesti nurkan takana. Becka ymmärtäisi, mitä hän sillä tarkoittaa. Paitsi ettei Acantha puhuisi samoista eritteistä. Ruoka tulee aina helpommin toista kautta. Sitä väärempää.

Becka laskee hiilensä tummalle mahongille. Paperin hän kääntää toisin päin. Beckan liikkeet ovat nopeita, hän nousee kiireellä ja astuu Acanthan eteen.

”Älä kuvittelekaan”, hän sanoo itseään paljon pitemmälle Acanthalle. Asetelma näyttää huvittavalta Beckan pienen koon vuoksi. Hänen silmiensä katse on kuitenkin kova, siinä ei ole rahtustakaan armoa. ”En anna sinun mennä sinne.”

”Mutta minä vain –”

”Tunnistan syyllisyyden, kun näen sen. Istutaan alas. Jutellaan. Sinun ei tarvitse vihata itseäsi niin paljon.”

Ja silloin ne tulevat. Acantha on odottanut kuumia, suolaisia vihollisiaan koko illan. Nyt ne tulevat ulos muutamina vihaisina puroina. Acantha vie kädet silmilleen, hieroo kyyneliä pois kuin ne voisivat syövyttää posket rei’ille. Becka astuu lähemmäs, tulee kysymättä iholle. Acantha on liian poissa tolaltaan ajatellakseen sitä, miten Becka painautuu häntä vasten ja ottaa kädet pois kasvoilta.

”Sinulla ei ole mitään hätää. Tiedän tämän vaatineen sinulta paljon, ja toisissa oloissa olisin pahoillani sinun altistamisestasi tälle.” Becka nyökkää kohti lautasta. ”Tiedät kuitenkin aivan kuten minäkin, että sinun täytyy syödä. Anna itsellesi se oikeus. En tiedä, miksi et syö, mutta olen aiemminkin nähnyt kaltaisiasi. Et ole yksin. Katso minua, Acantha. Tämä maailma ei ole pelkosi kokoinen.”

Acanthalle entuudestaan tuntematon, suunnattoman kaunis ja lämmin ihminen seisoo hänen rinnallaan, laskee hänet istumaan ja istuutuu aivan viereen. Koskee yhä hänen käteensä, mutta ei tee mitään liikaa ettei tule laukaisseeksi mitään tahtomattaan. Acanthan kyyneleet lähenevät loppuaan, mutta sydän hakkaa yhä kuin pyrkisi hajottamaan. Becka on kuitenkin lähellä, lähempänä kuin sydän, lähempänä kuin pahuuden muste, joka täytyy päästää ruoan mukana pois. Becka seisoo sen tiellä. Hän ei päästä Acanthaa lipsumaan oman mielensä väärälle puolelle.

Vaalea käsi kurottaa pöydän toiselle puolelle ja ottaa paperin sieltä. Becka ojentaa sen Acanthan kyynelten täyttämien silmien nähtäväksi. Kuva ei ole vielä valmis, tarkemmat yksityiskohdat puuttuvat. Piirteet saattaa silti erottaa. Acantha näkee omat kasvonsa pelkistetyin vedoin kuvattuina, haavoittuvaisina. Kauniina.

Enempää kyyneliä ei tule. Acantha katsoo kuvaansa hämmennyksen vallatessa kehon. Hän kääntyy Beckan puoleen, hymyilee vapisevin huulin ja ymmärtää ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, miltä tuntuu hymyillä tarkoittaen sitä. Onnellisuus läikkyy sisällä. Aurinko on jättänyt maan, ravintola sulkeutuu pian ja Acantha tietää olevansa turvassa, kun vie Beckan mukanaan kotiin.