Luku 56: Selvinneet
Athala, kymmenen vuotta järistyksen
jälkeen
Sulaneen lumen vapauttama voikukka saa
Anadilin kumartumaan puoleensa. Sirot sormet poimivat kukan mukaansa,
puristavat varoen rikkomasta sitä. Anadil kuljettaa keltaisen kukan
pitemmiksi kasvaneiden valkoisten hiuksensa lomasta korvansa taa.
Temppelin suuaukosta sisään vanhempiensa kanssa kävelevät lapset
nauravat nähdessään kirkkaan yksityiskohdan muuten valkoisiin
pukeutuneessa Anadilissa.
”Katso, äiti, sillä on kukka
korvan takana”, yksi lapsista sanoo kuiskaukseen pyrkivällä
äänellä, joka kuuluu loistavasti myös Anadilin korviin asti.
”Hassu setä”, jatkaa toinen.
”Puhutte Lucastan rukoilijasta,
varovasti nyt”, lasten äiti sihisee hampaidensa välistä ja
työntää lapsiaan kevyesti selästä kohti temppeliä.
Anadil sipaisee voikukkaa hymyillen
lasten viattomuudelle. Joskus hän olisi murtunut toisten nauravien
katseiden alla. Oli aika, jolloin hän ei kyennyt liikkumaan ulkona
vapaasti. Sen ajatteleminen tuntuu raskauttavalta. Muisteleminen on
hänen keinonsa muistuttaa itseään siitä, ettei mikään hänen
nykyisessä elämässään ole tullut automaattisesti.
Athala ei ole enää samanlainen kuin
aikana, jolloin Anadil ei kyennyt astumaan ulos hänelle vankilaksi
muodostuneesta Ietasta. Hänen ihonvärinsä ei herätä enää
suurta hämmennystä, sillä muutkin tummana syntyneet ovat hänen
olemassaolonsa avulla saaneet tunnustusta. Ketään ei enää jätetä
lukkojen taa. Se on lohdullista, mutta Anadilille itselleen myös
katkeroittavaa. Nykytilanne saa hänet muistamaan Rudin sisarineen.
Entinen tilanne ehti tuhota monen ihmisen elämän.
Portaat ylös temppeliin kävellessään
Anadil tuntee, kuinka hänen oma läsnäolonsa rauhoittaa paikalle
saapuneita ihmisiä. Kaikki nyökkäävät hänelle hänen
kävellessään kohti temppelin etuosaa. Kupolikatto piirtää ylös
kuvan Valkoisesta Variksesta ja hänen luomastaan maailmasta,
ensimmäisten päivien Athalasta. Ihmisten rauhoituneet olemukset ja
katosta sisään loistava päivänvalo saa Anadilin tuntemaan olonsa
kevyeksi. Hän astuu suoraan kuuntelevien ihmisten eteen eikä edes
ajattele, etteikö kukaan tahtoisi kuulla juuri hänen puhuvan. Lämpö
täyttää suuren tilan, Anadil tuntee jälleen olevansa kotonaan.
* * *
Valo tippuu puiden lomasta värittäen
mättäät vaaleanvihreiksi. Acantha juoksee metsässä tuntien
vanhat, lapsuudestaan asti luomansa polut jalkateriensä alla. Hänen
tummat hiuksensa seuraavat perässä, kun hän viilettää kohti
tuttua puuta. Isäpuun pinta on yhä karhea ja viileä metsän
suojissa. Lampi sen juurella on samanlainen kuin aina ennenkin. Enää
Acantha ei käy makaamaan puun juurelle. Hän vain sivelee sen tuttua
pintaa, kiittää sitä kaikesta.
Päivä on ehtinyt jo pitkälle.
Acantha ei aio vielä aloittaa työntekoa, kankaiden värjäys saisi
jatkua vasta auringon laskettua sumuun. Isoäidiltä hänelle
periytynyt mökki odottaa häntä isomman tien päässä, päivän
hän voi käyttää puhuakseen luonnolle. Puut eivät ole kuiskineet
hänelle mitään musteesta pitkiin aikoihin. Joskus ne kertovat
hänelle, ettei hän saisi juoksenella metsässä kuin lapsi, että
hänen pitäisi palata töidensä ääreen ja nähdä kaikkia niitä,
jotka on elämäänsä onnistunut saamaan. Sitten hän muistuttaa
puita siitä, että ne ovat aiemminkin kantaneet hänen huolensa.
Syyllistäminen saisi riittää.
Acantha istahtaa hetkeksi puun
jykeville, erottuville juurille vain tasatakseen hengityksensä.
Hänen kehonsa ei kestä vieläkään kaikkea. Moni asia ei tule
koskaan parantumaan. Kaikkialle kehoon piirtyneet haavat lukeutuvat
niihin asioihin. Uusimmat ovat edellisen talven aikaisia,
Puhdistautumisen jälkeen hän ei ole alkanut lainkaan maanisemmaksi.
Vaikkei Puhdistautumisesta edelleenkään muista jälkikäteen
mitään, Acantha tietää Musteenkantajan olevan lapsuudenystävänsä.
Musteenkantajaksi muuttunut Inela Kerefin ikisyvän altaan takana tuo
lohtua tilanteeseen, jossa Acantha on aina tuntenut olonsa
pahimmaksi. Totuus musteesta helpottaa Acanthaa käsittelemään omaa
kääröään, omaa virheellisyyttään. He kaikki ovat samanlaisia.
Päivän ensimmäinen ateria on vielä
syömättä. Acantha kieltäytyy vielä toisesta lautasesta, mutta ei
enää ensimmäisestä. Ei enää koskaan ensimmäisestä. Hän on
oppinut säilyttämään elämänsä palaset pienessä pussissa. Ei
ole tarpeen lähteä harppomaan pussin ulkopuolelle ilman kykyä
selvitä siellä. Pienet askeleet kestävät vuosikausia, mutta
Acantha on tyytyväinen.
Paperitaivaalta alas laskeutuva valo
on pelkästään lämmintä, auttavaa. Ei tarvitse yrittää enempää,
kun maailma ympärillä pitää huolen siitä, että hän selviää
jatkossakin. Hän ei ole yksin, ei, vaikka Beckan kuolemasta on
kulunut kymmenen Puhdistautumista. Acantha oli väärässä, muisto
tärkeästä ihmisestä ei menetä reunojaan. Se pysyy ehjänä ja
selkeänä, koska se on tärkeä osa sitä, kuka Acantha kokee
edelleen olevansa.
Kaiken jälkeen parasta on istahtaa
raskaitakin muistoja kantavan puun juurelle ja tietää olevansa yhä
elossa. Valohiput murtumakohdissa ovat muuttuneet kokonaiseksi
auringoksi.
* * *
Illan saapuessa ja auringon laskiessa
säteitään pois Athalan yltä Nadiha kerää jälleen tavaransa
yhteen laukkuun. Kotona odottavat Anat ja isä ovat varmasti
laittaneet ruoan valmiiksi, Nadihan ei tarvitsisi huolehtia siitä.
Hämärtyvät kadut peittelevät
Nadihan unenomaiseen tunnelmaansa. Torin vilske jää taakse, Nadiha
tuntee sisimpänsä rauhoittuvan sitä mukaa, mitä lähemmäs kotia
hän pääsee. Ietan ohi kävellessään hän pysähtyy vain hetkeksi
katsomaan vanhan paikalle kohonnutta uutta Korallitaloa. Se on
valmistunut jo muutama vuosi sitten, mutta sen näkeminen tuntuu
edelleen siltä kuin tapaisi uudelleen jonkun, jonka tietää
kuolleeksi. Sen ei kuuluisi olla paikallaan lähes samanlaisena kuin
ennen, sillä se ei ole enää sama talo.
Elämä korukauppiaana sekä Ietassa
työskentelevien perheenjäsenenä on pitänyt Nadihan tietoisena
kaikesta ympärillään. Torilla näkee paljon sellaista, johon
tavalliset työläiset eivät törmää. Uusia suhteita, erilaisia
ihmisiä, vallanpitäjiä ja jopa salaisuuksiksi tarkoittuja asioita.
Viimeaikoina Nadiha on höristänyt korvansa aivan uusille juoruille.
Ninarin torilla on kiertänyt huhupuhe Suurvariksen vakavasta
sairaudesta. Nadihan ei ole vaikeaa kuvitella, että ikäisekseen
nuorekas Jorin Vecasta on vihdoin joutunut sänkynsä vangiksi.
Yksikään keho ei kestä elinikäistä valkaisua.
Ajatus Jorinin siirtymisestä
paperitaivaalle suo Nadihalle uudenlaista lohtua. Hän on kuullut
sisareltaan paljon sisäpiirin tarinoita siitä, että Jorinin
uudempi Perijä aikoisi hellentää puhtauskäsityksestä
entisestään. Koska Lintuja ei ole vuosiin ollut olemassa, ajatus
tuntuu lohdulliselta. Järistyksen todelliset vaikutukset saapuvat
myöhässä, mutta Nadihalle riittää, että ne saapuvat kuitenkin.
Valkoisen Variksen nähneet ovat
pitäneet vuosien mittaan niin tiiviisti yhteyttä, kun ovat kukin
omalta elämältään kyenneet. Nadiha on kokenut olonsa
etuoikeutetuksi, sillä hänelle ainoa korjattava asia on ollut
itsensä ymmärtäminen. Hän on jokaisena Enharin kuolinpäivänä
vetäytynyt itseensä ja joutunut sukeltamaan uudelleen muistoihin
äidistä, veljestä ja hänestä itsestään. Jokaisena vuonna hän
on myös tehnyt korun ja vienyt sen veljensä marmoriarkun ylle
siitäkin huolimatta, ettei vainajia saisi enää muistaa. Nadiha ei
tee niin pelkästään muistaakseen paperitaivaalle siirtynyttä
veljeään. Hän tekee niin lähinnä helpottaakseen omaa oloaan,
saadakseen tyhjän kohtansa tuntumaan vähemmän tyhjältä.
Kävellessään sisään kotiinsa
Nadiha muistaa riisua kenkänsä ja laskea laukkunsa portaisiin.
Paistoksen tuoksu leijailee sieraimiin ja toivottaa tervetulleeksi
kotiin. Pöydässä ei ole enää tuoleja äidille tai Enharille.
Nadiha säpsähtää joka kerta, kun pöydän äärellä häntä
odottavatkin vain isä ja Anat. Isä, joka ei koskaan puhunut
yhdestäkään menetyksestä ääneen ja sisar, joka ei ennen edes
istunut saman pöydän äärellä. Nyt Anat on jäänyt kotiin
pysyvästi.
Nadihan isosisar on säilyttänyt
ryhtinsä ja upean ulkomuotonsa, mutta väsymys ja vuosia häntä
kavanut suru ovat jättäneet tyhjyyden silmiin. Ne eivät enää
hymyile kuten ennen. Linnut eivät koskaan muodostuneet uudelleen,
Anat jäi Ietaan osittain tahtomattaan. Nadiha on tarjonnut
sisarelleen kaiken, minkä on voinut, mutta ei ole voinut parantaa
tätä täysin. Anat on sanonut muuttavansa vielä joskus omilleen
vain voidakseen käydä kaiken yksin läpi, uudestaan ja uudestaan.
Nadihasta ajatus ei ole helpottava, mutta hän ymmärtää Anatin
suunnitelman syyt.
Kun Nadiha vetää tuolin alleen ja
alkaa lapioida ruokaa lautaselleen, hän huomaa olevansa kaikesta
huolimatta kiitollinen. Hänellä on yhä ihmisiä ympärillään
sekä koti, jonne palata. Vaikka kadut ulkona ovat jo kääntyneet
pimeyteen, valo kodin sisällä säilyy yönkin ylitse.
* * *
Heti uutiset kuultuaan Inahe suuntasi
Anfarin pienelle junapysäkille ja matkusti suoraan Lucastaan. Yön
yli hän joutui odottamaan pienessä majatalossa, mutta heti aamulla
hän astelee uudelleen rakennetun Korallitalon ohi Ietan portaille,
joita ei koskaan kuvitellut enää kävelevänsä. Kenkien tuttu
kopse valkeaa lattiaa vasten palauttaa varovaisen hymyn hänen
valkeille kasvoilleen.
Inahe ei ole lainkaan muistanut, miten
pitkät ja leveät ylempiin kerroksiin vievät pääportaat ovat.
Käytävillä häntä vastaan kävelee vain muutamia tuttuja kasvoja,
jotka nyökkäävät edelleen kohteliaasti entiselle kunnioitetulle
Perijälle. Suurin osa on kuitenkin autuaan tietämätön siitä,
että paikalle saapuva nuori mies on joskus ollut oman valintansa
päässä Suurvarikseksi tulemista.
Suurvariksen huoneen kohdalla vartijat
ottavat Inahen arvokkaasti vastaan. He ohjeistavat häntä hetkisen
olettaen, että vakavasti sairaan Jorinin kohtaaminen olisi Inahelle
emotionaalisesti kuormittavaa. Kenties se onkin. Inahe on silti
päättänyt tehdä sen. Vuosien jälkeen hän on sen velkaa sekä
itselleen että Jorinille.
Huoneessa on hämärämpää kuin
missään muualla Ietassa. Ihanesta se kuvastaa Jorinia hyvin.
Tietenkään ylpeä mies ei tahdo kenenkään näkevän kunnolla,
kuinka hän tekee kuolemaa. Inahe astelee sängyn viereen ja huomaa
Jorinin piirteiden säilyneen ennallaan. Kasvonpiirteet ovat yhä
teräviä, hiukset pitkät ja vahvat, parta kasvojen muotoa
myötäilevä. Sairaus on kuitenkin jättänyt jälkensä. Keho on
heikentynyt, posket ovat kuopalla ja solisluut erottuvat ennen niin
lihaksikkaasta rintakehästä. Iho on yhä vaalea, mutta
luonnollisella tavallaan. Valkaisun sairastuttama Jorin ei ole enää
kyennyt pahentamaan tilannettaan.
Kun Jorin avaa silmänsä, Inahe
säpsähtää. Jorinin silmät ovat syvän ruskeat. Ne eivät koskaan
ole olleet luonnostaan valkoiset. Inahen keho vapisee vanhan tunteen
voimasta. Se ei ole haalistunut päivääkään.
”Sinä tulit”, Jorin kuiskaa
tutulla, narisevalla äänellään. ”Sinä todella tulit.”
Jorin yrittää ojentaa kättään
koskettaakseen Inahen kasvoja, mutta voimakas yskänpuuska pitää
huomattavasti riutuneen käden peiton päällä. Jorin jää
makuuasentoon. Inahe istuutuu sängyn vierelle, kuljettaa kätensä
Jorinin omaan ja sallii sormien lomittua.
”Haluatko sinä tietää, miten
elämässäni kävi, kun lähdin?” Hymy paistaa äänestä.
”Minä tiedän jo”, Jorin yskäisee
ja onnistuu hymyilemään, ”olen… Olen ottanut selvää. Sinä
olet toiminut opettajana Anfarin kyläkoulussa jo useita vuosia.”
”Niin olen.”
”Onko… Onko se ollut sen
arvoista?”
Inahen mielessä välähtää kuvia
kaikesta siitä, mitä hän on yhdessä Jorinin kanssa tehnyt.
Jokainen kosketus palaa mieleen sekunnin murto-osassa. Sitten Inahe
muistaa lapsien naurut ja ymmärtäväiset ilmeet, kun hän on
kertonut heille maailman värikkyydestä.
”On”, Inahe vastaa ollen
onnellinen siitä, että todella tarkoittaa sanomaansa.
”H-… Hyvä”, Jorin sanoo.
”Sitten en ole surrut sinun menoasi turhaan. Pääsit vapaaksi
lopulta minustakin.”
”Ssh”, Inahe kuiskaa vieden vapaan
kätensä Jorinin kasvoille. Hän kuljettaa kättä hellästi
terävöityneillä piirteillä pysähtyen lopulta Jorinin huulille.
Inahe kumartuu painamaan kevyen, armollisen suudelman niille.
”Inahe”, Jorin kuiskaa Inahen
vetäytyessä jälleen istuma-asentoon. ”Sinä olit minulle aina
puhtain kaikista.”
Sanat lävistävät Inahen aseen
lailla yhdistyessään Jorinin tummanruskeiden silmien katseeseen.
Inahe sulkee silmänsä hetkeksi, antaa muutaman kyyneleen vieriä
poskilleen.
”Älä”, Jorin sanoo, ”ole
kiltti äläkä itke. En halua, että itket minulle. Minä olen
elänyt elämäni omalla tavallani, olen ollut siihen tyytyväinen.
En tahdo enää muuta.”
”Päästin sekä sinut että Inelan
pois, vaikka rakastan teitä.”
Jorin hymyilee. Ele selvästikin
sattuu. Se on ensimmäinen kerta, kun Jorin kuulee Inahen puhuvan
tunteistaan suoraan.
”Sinä olet nyt onnellinen, ja se
riittää”, Jorin sanoo, vaikka tietää katkeruuden kytevän yhä
sisällään. Silti Inahe on yhä hänen vierellään. Tämä palasi
hänen luokseen.
Maailma on nyt uusissa käsissä.
Uudenlainen. Inahen kaltaiset ihmiset ovat vaikuttajia muuallakin
kuin omilla alueillaan. Jorin poistuu maailmasta hyväksyen sen.
Inahe painaa päänsä Jorinin rinnalle ja kuuntelee tämän sydämen
sykettä. Se ei kestäisi enää useita auringonhuippuja. Jorinin
toinen käsi lepää Inahen päällä. Hän on tyytyväinen siihen,
että kykeni vielä palaamaan edes pieneksi hetkeksi.
Ikkuna on auki ja tempaisee verhon
pois auringon tieltä. Valo halkoo reittinsä huoneen hämärän
keskelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti