Musteenkantaja: luku 10

Luku 10: Häpeä

Sormet löytävät veteen kurottavien juurten alta pelkkää mutaa. Vesi ei ole vuosiin ollut täysin kirkasta, maa-aines on värjännyt sen mudanhaaleaksi. Maa ottaa, maa antaa. Maa on kaunis, omalla likaisella tavallaan. Acantha painaa päänsä veden alle, avaa silmänsä kykenemättä näkemään muuta kuin rusehtavaa liejua ympärillään. Hän kohottaa päänsä vedestä, painautuu juuria vasten ja vapisee. Kylmyys tarttuu kiinni. Mustat hiukset liimautuvat niskaan, mekko tuntuu painavalta. Kevät ei lämmitä vielä riittävästi, kylmyys tekee pesän nopeasti.

Acantha muistuttaa itselleen, että se kaikki on oikein. Suuri isäpuu kurottaa oksansa hänen ylleen, varjelee ja häpeää samanaikaisesti. Acantha on juossut sen juurelle jo vuosien ajan. Hän oli luullut, ettei juoksisi enää, mutta viha on olemassa vielä kaiken jälkeenkin. Vaikkei Acantha asu enää Anfarissa, hän toimii kuin asuisi siellä vielä. Joka kerta, kun häpeä on muodostanut merkkejään hänen kehoonsa, hän on juossut tänne, suuren puun alle ja upottanut kehonsa sen juurella kasvavaan pieneen lampeen.

Vesi pitää suojassa. Vesi puhdistaa. Mutta ei tarpeeksi. Isoäidillä oli ollut jälleen mitta kädessään. Hän oli käynyt koko kehon läpi sellaisella tarkkuudella, johon Acantha tietää vain hänen pystyvän.

”Kuinka paljon pahaa sinusta pitää ottaa pois, että tulet täysin puhtaaksi? Kuinka monta kiloa myöhemmin elimistösi on tyhjentynyt musteen painosta?”

Isoäidin kysymys oli ollut aiheeton. Tietenkin. Silti Acantha huomaa juosseensa jälleen kerran tänne, päästäneensä turhat ruumiinnesteet mutaiseen veteen ja raapinut kätensä auki. Hänen verensä ei ole mustaa. Hän on vielä turvassa isoäidiltä ja Variksen jumalalliselta raivolta, joka seuraa siitä, että veri muuttuu mustaksi.

Acantha on väärä. Hän on aina tiennyt sen. Silti, sappinesteisiin ja mutaan sekoittuva vesi hänen ympärillään tuntuu kysyvän, miksi hän on palannut takaisin. Hänenhän piti olla jo kunnossa, muuttanut Lucastaan kankaita myymään. Siellä Acanthan piti olla niin onnellinen kuin hänen kaltaiselleen on mahdollista.

Acantha osaa vastata vedelle. Hän nostaa kätensä ylös, katsoo tuoretta haavaa punaisine viivoineen ja hymyilee väsyneenä. Hän tietää kolme syytä sille, että on täällä. Hän tietää ne tuskallisen hyvin.

Yksi. Veri on kauniimpaa veteen sekoitettuna.

Acantha on aina tullut isäpuun juurelle, kuiskinut sen vuosia kestäneelle rungolle salaisuuksiaan ja valuttanut verensä sen läheiseen lampeen. Lampi on tehnyt hänen synnistään kauniimpaa, haalistanut sen värit. Veri on sekoittunut veteen hennoiksi koukeroiksi ja todistanut Acanthalle, ettei hän ole sisältä musta. Toisin kuin isoäiti väittää.

Kaksi. Häpeä konkretisoituu vain häpeämällä.

Jos ei täällä, ei missään. Täällä Acantha voi tuntea likaisuutensa äärimmillään. Se terästäytyy hänen ympärillään, muta tahrii hänen mekkonsa, hiuksensa ja valkeat kasvonsa. Hän voi upottaa kyntensä lammen viereiseen, pehmeään maahan ja toivoa, että sen sotkuisuus kynsien alla muistuttaa häntä siitä, ettei hän tule koskaan puhtaaksi. Jokainen häntä edeltävä Leighin suvun nainen oli joskus puhdas. Hän ei koskaan. Hänen pitää tuntea se. Hävetä sitä kunnes keho väsyy häpeään ja luovuttaa. Sitä päivää ei ole vielä koskaan tullut. Acantha tietää, että on aina uusia itsevihan tasoja saavutettavana. Uusia epäkohtia hävettäväksi.

Kolme. Kilot eivät lähde tappamallakaan.

Isoäiti mittaa kaiken. Jokaisesta paikasta tehdään merkintöjä, tutkitaan, pysyykö kaikki samanlaisena. Milloin pahuutta on lähtenyt tarpeeksi Acanthasta? Jos Acantha syö, se on väärin. Jos hän oksentaa, sekin on väärin. Lucastaan muuttaessaan Acantha on oppinut, ettei pahuus oikeasti lähde hänestä millään. Hiukset ja kynnenaluset eivät muutu valkoisiksi, sisus ei täyty keveällä valolla. Sisus täyttyy ruoan häpeällä, päästää sen ulos jolloin mieli voi puolestaan palata häpeän kierteeseen.

Vesi ei kysy enää mitään. Acantha on repinyt itsensä auki sen edessä, antanut kaiken, mitä hänellä on annettavanaan. Nyt hän vain makaa vesi ympärillään, puun oksat yllään ja ajattelee, että tällaisena maailma hänet saa.

Revin rintani auki, annan itsestäni kaiken raadeltuna, kudosnesteisenä, aitona. Sen parempaa ette minusta saa. Minä olen pelkkää verta teidän sykkivissä suonissanne, olemassaoloni huomataan vasta, kun se revitään kudosten alta, piilosta, kivestä ja kannosta. Sieltä, minne se jätettiin keräämään mätää kylkiinsä.

Kaukaisuudessa kuuluu ääniä. Pieniä merkkejä ihmisyydestä, siitä, että Acantha on yhä täällä. Acantha nostaa itsensä puun juurilta, tarttuu multaiseen maahan kammetakseen itsensä ylös. Tasapaino miltei pettää, mekon helma on paksun mudan peitossa. Silti hän saa itsensä ylös, hengittää raskaasti ja sipaisee veden kastelemat hiuksensa korvien taakse. Siistiä hänestä ei saisi millään, mutta ei hän täällä siksi olekaan. Hän on täällä vain muistaakseen, kuka on ja miksi hänen täytyy tuntea häpeää.

Ihmisääniä ei silti saa pois, ne tulevat yhä vain lähemmäs. Acantha on kuvitellut, ettei kukaan muu käy tässä osassa metsää. Anfarissa etäisyydet ovat melko pitkiä, eikä tässä osassa metsää kulje kuin muutama polku. Silti läheiseltä metsätieltä erottuu liikettä. Acantha on viettänyt täällä riittävän suuren osan elämästään tunnistaakseen vierailijan askeleiden tahdin. Metsätie on vain muutaman kymmenen metrin päässä Acanthan puusta. Tyttö tarttuu kynsillään puun kylkeen ottaakseen tukea. Hän ei ole varma, kestäisikö hän, jos joku näkisi hänet tällaisessa kunnossa.

Metsätiellä kulkeva henkilö pysähtyy. Hän laskee takkinsa hupun, kääntyy Acanthaan ja havaitsee tämän puiden lomasta. Acantha tuntee henkilön, joka seisoo tiellä silmät hämmennyksestä tuikkien. Hän on Acanthan kanssa kojun jakava Nadiha, joka kuuluu Lenorien sukuun. Acanthan veri jäätyy suonissa, kun Nadihan katse mittailee häntä. Acantha ei ole koskaan nähnyt ketään Lucastassa asuvaa Anfarissa asti. Nadiha ei kuulu tänne. Hänen harmaat kiharansa ja vitivalkoiset vaatteensa eivät kuulu mullan, juurten ja likaisen veden maailmaan. Nadiha on koruntekijä, sielultaan kiiltävä ja selkeä. Ei sellainen kuten ihmiset täällä.

Virhe on tapahtunut. Nadiha lähtee kävelemään Acanthaa kohti, eikä tämä voi tehdä mitään kadotakseen tilanteesta. Varpaat ovat paljaat multaista pengertä vasten, lika on piirtänyt kuvioitaan niiden väliin. Acantha puristaa varpaansa maata vasten ja kuvittelee, kuinka juurtuu tilanteeseen. Hymy kasvoille. Ojennus ja nyökkäys. Kuten torillakin. Iloinen ja ymmärtäväinen myyjätär.

”Acantha? Olethan se sinä?” Nadihan ääni täyttää metsän. Acantha ei liiku. Varpaat ovat syvällä maassa. Se ei murru hänen altaan. ”Oletko kotivierailulla?”

”Isoäiti”, Acantha älähtää, ”olen tapaamassa isoäitiä.”

”Ai?” Nadiha hymyilee hieman. Acantha ei ole aivan varma, tekeekö tämä sen säälistä vai pelkästä hyväntahtoisuudesta. Kenties ne ovat tällaisissa olosuhteissa aivan sama asia. ”Näin sinun lähteneen, kun yritin tulla kertomaan, etten itsekään ole tulossa töihin lähipäivinä.”

Acanthan katse kiertää Nadihan siistittyä olemusta ja ympäröivää metsää. Suu ei muodosta suoraa kysymystä, mutta Nadiha ymmärtää katseen merkityksen.

”Olen täällä etsimässä Kerefinin perhettä. Onpa hyvä, että törmäsin sinuun, sinähän olet täältä kotoisin. Osaisitko neuvoa minulle tien?”

Acantha säpsähtää kuullessaan Kerefinin nimen. Lapsuusmuistot vyöryvät mustevirran lailla hänen ylitseen, kun hän ajattelee Inelaa ja Inahea, puhtaita sisaruksia. Kaikki Anfarissa rakastivat heitä, Acantha mukaan lukien. Isoäiti sanoi hänelle aina, että Kerefinin lapsista kannatti ottaa mallia. Ja Acanthahan otti.

Mitä Nadiha tekee Kerefinien luona? Acantha kurtistaa kulmiaan, ajattelee liian paljon. Nadiha naurahtaa kiusaantuneesti ja selvästi katuu kysyneensä. ”Anteeksi, sinulla on tietenkin muutakin tekemistä”, Nadiha toteaa ja hymyilee kuivasti. Hymy kertoo liikaa, Acantha tuntee riipaisun sisällään.

”Ei, anteeksi”, Acantha kuiskaa ja ojentaa kätensä lähtevän Nadihan perään kuin tarttuaakseen tähän kiinni. ”Kulje tätä tietä noin kaksisataa metriä eteenpäin, niin päädyt suuren järven äärelle. Tältä tieltä lähtevä pienempi polku kuljettanee sinut järven rannalla olevalle suurelle puutalolle. Sen pihassa on kukkaistutuksia.”

Nadiha nyökkää. ”Kiitos, Acantha.” Hän kääntyy ja vilkuttaa Acanthalle. Päästessään tielle hän pysähtyy yllättäen ja huikkaa yhä puun runkoon takertuneelle Acanthalle: ”Tulethan sinä vielä lähipäivinä takaisin torille?”

Acantha nyökkää kolmesti. Nadiha kelpuuttaa vastauksen ja lähtee astelemaan Acanthan neuvomaan suuntaan.

Joitakin asioita ei kuulu nähdä ulkona niiden omalta alueelta. Aivan, kuten puun haavoista tihkuvaa pihkaa ei odota näkevänsä metsän ulkopuolella, ei kaupungissa asuvia, hyvätuloisia ihmisiäkään odota näkevänsä ulkona kaupungista. Acantha itse tietää olevansa metsän kasvatti, joka on paennut kaupunkiin olosuhteiden pakosta, mutta se on täysin eri asia. Leighit ovat aina kuuluneet kumpaankin paikkaan. Lenoriet pelkästään Lucastaan. Lenorien suvun esiäiti Ninar, jonka mukaan torikin on nimetty, on opettanut kansalle kaupankäyntiä Lucastasta käsin ja perustanut torin sinne. Nadiha ei kuulu tänne metsän sotkuun ja utuiseen suojaan. Tämä ei ole hänen todellisuutensa, eikä Acantha odota näkevänsä häntä täällä.

Kerefinien mainitseminen on toinen Acanthaa syvästi hämmentävä seikka. Nadihalla ei ole tiedettävästi mitään yhteyttä Anfarissa aina asuneisiin Kerefineihin. Acanthalla sen sijaan on riittämiin kokemusta valkoisista sisaruksista. Inahea hän ei koskaan tuntenut henkilökohtaisesti, poika oli etäinen ja aina muualla. Poimi kukkia maasta, poistui useaksi päiväksi kotoaan. Vanhempien ja Inelan mukaan sille oli syynsä. Acantha ei kysynyt, hänellä ei silloinkaan ollut suurempaa kiinnostusta poikiin.

Inela sen sijaan oli oma lukunsa Acanthan elämässä. Kaikki Anfarissa arvostivat Inelaa tämän puhtaudesta ja hyveellisyydestä. Täysin valkoinen tyttö käyttäytyi kyläkoulussa moitteettomasti, hymyili riittävästi ja nyökkäili opettajalle. Acantha yritti toimia samoin, mutta sai lahjaksi vain mustelmia polviinsa ja syvälle sydämeensä.

Acantha kadehti Inelaa. Kadehti ja rakasti. Inelassa oli kaikki, mitä Acanthasta ei koskaan voinut tulla, ja isoäiti jaksoi aina muistuttaa siitä. Inela oli isoäidille toinen kaunis muistutus siitä, miksei Acantha ollut puhdas.

Kaikesta katkeruudesta huolimatta Acantha kykeni välittämään Inelasta. Joskus hän otti tyttöä kädestä kiinni ja kertoi tälle, että tahtoi tulla aivan hänen kaltaisekseen. Joskus hän vaihtoi salaa Inelan ja itsensä kääröt ja ajatteli, että oli edes hetken aikaa puhdas. Inela huomasi vaihdon, muttei koskaan sanonut. Vaihtoi vain tyynesti kääröt takaisin ja antoi Acanthan tuntea häpeää siitä, että oli edes yrittänyt.

Sen kaiken pitäisi olla hirvittävän kaukana. Acantha ei enää edes näe Inelaa. Surullista ajatella, että kaikki se sai jäädä metsän siimekseen, puiden luomiin turvallisiin varjoihin. Metsä säilytti Acanthan menneisyyden, hän voi yhä palata sinne astelemalla kuusien kätköissä. Eri asia on se, haluaako hän palata. Suurimmaksi osaksi ei.

Kerefinin sisarukset eivät olleet ainoa asia, josta hänen isoäitinsä rakasti muistuttaa. Toinen aihe oli Acanthan vanhemmat. Kumpikin hänen vanhemmistaan oli asunut väliaikaisesti Lucastassa, koska he olivat toimineet Variksina. On edelleen harvinaista, että yhdestä suvusta peräti kaksi jäsentä ovat niin puhtaita, että voisivat toimia samanaikaisesti Variksina. Kaksi Athalan senaikaisista Variksista olivat kuitenkin Leighin suvusta. Acanthan isoäidin suurin ylpeydenaihe – tytär miehineen Variksissa.

Varikset ovat kuitenkin aina olleet suuren uhan alla. Leighit kuolivat siihen uhkaan. Musteviitat levittivät kuoleman heidän harteilleen, eikä Acanthan isoäiti ole vieläkään tuntunut liikkuvan eteenpäin tyttärensä ja tämän miehen kuolemasta. Heidän kuolemansa on isoäidille suuri valttikortti jokaisessa sodassa, johon hän ryhtyy. Hänen viimeinen aseensa, se, joka niittää hänelle voiton. Acantha on alaston sen edessä. Kun isoäiti muistuttaa, miten vääränlainen Acantha on verrattuna puhtaisiin Variksina toimineisiin vanhempiinsa, Acanthalla ei ole mitään vastaanväittämistä. Se on totuus. Isoäidin tyttärentytär ei ole yhtä puhdas kuin aiemmat sukupolvet. Hänen hiuksensa ovat tummat ja tapansa karkeammat. Pahuus on hänen elimistössään, eikä se lähde pois, vaikka jättää syömättä, raapii ihoa ja oksentaa. Siksi Acantha juoksee puunsa luo, upottaa itsensä lammen veteen ja antaa mudan tahria hänet muistutuksena siitä, mikä hän on.

Ajatus saavuttamattomasta puhtaudesta kieroutti hänet. Se himmensi valoja kaikkialta muualta. Puolittainen elämä viallisena, likaisena on hänen kohtalonsa. Acantha ei koskaan tule hyväksymään sitä. Häpeä ei ole tunne, joka osaisi tappaa itsensä.