Tulisielu: luku 28

Luku 28: Kylmyyden varjo

Pimeydellä on kasvot. Ne ovat hymyileväiset, vino hymy ulottuu pitkälle ja saa olon kertaheitolla miellyttävämmäksi. Eli seisoo keskellä pienien tulien täplittämää aukiota, joka on vallattu teltoin. Eli haukkoo henkeään, sillä asutus näyttää läheltä vieläkin epäuskottavammalta kuin kaukaa. Asutusta? Syvänteessä? Millä todennäköisyydellä?

Usvastasyntyneitä alkaa parveilla ulos teltoistaan. Elistä näyttää väärältä, kuinka jokainen heistä on säilyttänyt hymyn kasvoillaan, muttei siipiä selissään. Maailma vaan toimii niin. Siipien tippumista ei voi välttää. Sitten Eli muistaa Kainin kertomuksen siitä, mitä Ogre on tehnyt, ja pieni aalto vyöryy hänen ruumiinsa yli. Hän ei tunnista aaltoa, koska se ei ole vihaa eikä surua.

Pettymystä?

”Saisinko huomionne?” Kain huudahtaa, vaikka on täysin selvää, että jokaisen usvastasyntyneen katseet ovat hänessä jo valmiiksi. ”Tänään joukkoomme liittyy uusi jäsen.” Kiiluvia, aidosti kiinnostuneita silmiä ja leveitä hymyjä. Kukaan ei supata keskenään, kaikki ovat keskittyneitä Kainiin. Elin on pakko ihailla heidän omistautuneisuuttaan.

Kain tarttuu reippaalla otteella Elin olkapäästä ja saa tämän oitis värähtämään.

Älä koske ei ei ei nyt älä

Kain huomaa Elin yhtäkkisen jännittyneisyyden. Hän päästää irti, ja huojennus leviää Eliin kuin muste veteen. Kain ymmärtää, hän aistii. Kiitollisuus on kaunis sana ja vieläkin kauniimpi tunne.

”Tämä tässä on Eli.” Ei enää yhtäkkisiä kosketuksia, ainoastaan Kainin vihreät silmät kannustavina ja säihkyvinä. ”Haluatko sinä esitellä itsesi heille?” Kain hymyilee, mutta hymyn takana on jotain muutakin. Aivan kuin hän odottaisi Elin sanovan jotakin siitä, mistä he ovat jo keskustelleet.

Kansalaiset nostavat kätensä iloiseen tervehdykseen.

”Mikä on sinun versiosi totuudesta, Eli? Onhan Kain jo kertonut?”

Minun versioni. Ei Elillä ole versiota, koska hänen elämänsä on aina pyörinyt muiden usvastasyntyneiden ympärillä. Ei hän ole koskaan osannut ajatella mitään, mitä on pinnan alla.

Esittäytyminen käy hetki hetkeltä vaikeammaksi, jokainen intensiivinen katse muuttuu sävyltään tummemmaksi. Kiilto ei näytä enää turvalliselta.

”Emmeköhän säästä Elin toistaiseksi sellaisilta kysymyksiltä”, Kain saapuu pelastamaan tilanteen. Hänen äänensä rauhoittaa kiiltävät silmät, saa hymyt pysymään tasaisina. Elin pulssi laskee, mutta ruumis tärisee yhä. ”Minä näytän sinulle telttasi, Eli. Tulehan.”

Elin seuratessa katseet jättävät jälkiä hänen selkäänsä, paljaisiin varpaisiinsa ja ruskeisiin hiuksiinsa. Vapaus ei ole olotila, se on harha.