Tulisielu: luku 21

Luku 21: Pimeydellä on vino hymy

Jos siellä ei olisi kylmä, se paikka ei olisi totta. Kun istuu siellä alhaalla, tietää, ettei ole olemassa jumalia, paholaisia tai kerrassaan mitään ylempiä voimia. Tuntuu, että Kuu ja Aurinko ovat lakanneet olemasta aikoja sitten, jäljellä on vain kylmä pimeys.

Pahinta on tietää, ettei ylös pääse enää. Maailmassa, joka on kerrostunut tällä tavalla, ei edes pitäisi olla näin syvää kohtaa. Koska syvänne on kuitenkin todistetusti olemassa, siipien puuttuminen estää sieltä ylöspääsyn ja täten pakottaa sinne tippuneen olemaan siellä määritteemättömän, joskus ikuisuudeksikin kutsutun ajan.

Alussa kuvittelee olevansa siellä yksin. Ehtii miettiä pienessä mielessään kaikki ne järkyttävimmätkin vaihtoehdot, joita alhaalta voisi löytyä. Koska niitä ei kuitenkaan löydy, mieli tulee siihen lopputulokseen, että syvänteessä ollaan niin yksin kuin olento nyt vain yksin voi olla.

Jonkin ajan kuluttua havahdutaan siihen seikkaan, että yksinäisyyttä ei ole olemassa. Sitä joko löytää ne muut tai kehittää ne itse, lopputulos on aina samanlainen.

Jos sattuu olemaan oikein kehittynyt yksilö, tulee varmasti järkeilleeksi, ettei ole millään mahdollista, että syvänne olisi tyhjä. Sieltä on pakko löytää jotakin, edes aikoja sitten unohtuneita unelmia.

Loppujen lopuksi tulee myös petyttyä. Pettymys tapahtuu vaiheittain. Vaiheista viimeinen on havainto siitä, ettei ole olemassa enää mitään, mikä eristäisi ympäröivästä pimeydestä.

* * *

Eli ei osaa sanoa, kauanko on kulunut siitä, kun hän hyppäsi. Kylmyys ja pimeys ympäröivät häntä kaikkialta eikä hän enää tiedä, missä tai miten päin on. Avautuuko todellisuus hänen yllään vai allaan, hän ei voi olla varma siitä tai mistään muustakaan. Epätietoisuus on aina ollut hänen pahin vihollisensa, ja nyt hän joutuu elämään sen kanssa aivan yksin.

Sanana äkkisyvä on harhaanjohtava, sen Eli tietää jo. Ei syvyys tule yllättäen, sinne hyppäävä olento tietää tismalleen, mitä tekee. Äkkisyvä on pohjattoman syvä, sillä yksikään valon pilkahdus ei pääse luikertelemaan sinne. Joskus Eli huomaa ajattelevansa, että kenties hän on vain väärässä kohtaa äkkisyvää. Ehkä hänen kannattaisi nousta ylös ja lähteä kävelemään. Mutta minne pimeässä voi mennä?

Eliä huvittaa ajatus siitä, että sen kerran, kun hän tahtoo tehdä jotakin täysin itse, hän päätyy keskelle kylmyyttä ja pimeyttä. Se tuntuu ajatuksena niin ironiselta, että hän huomaa sen pistelevän itseään kaikkialta. Mitä sinä oikein kuvittelit? ääni hänen päässään kysyy, eikä Eli enää tunnista kenen äänellä se puhuu. Hänen omansa se ei ole. Helpotuksekseen hän huomaa olleensa Lasiassa niin kauan, ettei hän enää muista miten Iscario ja Liv puhuvat.

Kun aikaa on kulunut Elille liian paljon, hän päättää nousta ylös. Päätös ei muodostu hetkessä, kenties se kestää useita öitä. Ei hän voi sitä tietää, täällä ei ole mitään, mikä erottaisi yön päivästä. Ei koko Lasiassa ole.

Elin jalkoihin sattuu hänen noustessaan ylös, eikä hän näe pimeässä mitään, mistä ottaa tukea. Hän lähtee ottamaan haparoivia askelia ja huomaa kävelevänsä kivien päällä. Terävien, eri muotoisten ja kokoisten kivien. Jos hän ottaa yhdenkin väärän askeleen, hän voi kaatua uudelleen. Onneksi hän on usvastasyntynyt, onneksi hän ei kykene tuntemaan kipua tai vuotamaan verta. Vaikka valettahan se on; onhan hän kipua tuntenut koko ikänsä. Sisällään vain. Se tuntuu erilaiselta kuin terävät kivet jalkojen alla tuntuisivat, jos ne voisivat viiltää jalat auki.

Eli jatkaa kävelyä, vaikka matka alkaa käydä vaikeaksi kivien muuttuessa yhä suuremmiksi. Hän joutuu kopeloimaan satunnaisia, pyöreämmiksi muuttuneita kiviä, jotta pääsisi ryömimään niiden ylitse. Häpeä ja alistuminen saavat hänet liikkeensä hidastumaan. Täällä hän nyt vain mataa alempana kuin kävelijät. Hän, jonka olisi pitänyt lentää ja hän, joka ei koskaan ansainnut menettää sitä vähää, mitä hänen siivistään oli jäljellä. Vihan pistos löytää tiensä kylkiluiden alle, kun Eli ymmärtää, miten suurta vääryyttä hän on aina joutunut kokemaan.

Äkillinen vihan tunne valaa Eliin uutta voimaa. Nyt hän voi tuntea määrittelemättömän paljon vihaa ilman pelkoa siitä, että se kuluttaa siivet pois hänen selästään. Eli ajattelee kaikkea sitä, jolle tahtoo pahaa, antaa toinen toistaan suurempien ja punaisempien ajatusten täyttää mielensä.

Hän tahtoo pahaa sisarelleen. Hän tahtoo, että Liv tuntee jokaisessa ruumiinosassaan sen, mitä Eli sai tuntea useiden vuosien ajan sielussaan. Oli pohjimmiltaan siskon vika, että kävi miten kävi. Livhän oli se, joka päätti repiä Eliltä sulkia saadakseen hänet lentokyvyttömäksi. Otetaan sinulta muutama ylimääräinen sulka pois, veli rakas, jotta eräs kiltti mies voisi opettaa sinulle lentämistä. Sinä tulet ymmärtämään sen joskus, älä itke, rakas veli älä itke. Ei Eli ymmärrä, hän ei halua ymmärtää. Väärää väärää väärää, Livissä ei ole mitään oikeaa, pelkkää suurta ja mielen turruttamaa kieroumaa. Liv teki hänestä lelun.

Eli ylittää jo ties kuinka monennen kiven, ja ymmärtää siirtyä vihassaan seuraavaan pisteeseen. Ei Iscariota, häntä Eli ei jaksa ajatella enää koskaan. Hänen ei tarvitse.

Eli ajattelee yhteiskuntaa, koko Avarin, Lasian ja Marmorean muodostamaa maailmaa. Hän ajattelee Kuuta. Miksi Kuu antaa sen kaiken tapahtua, miksi Kuu tahtoo ensin jakaa kansan kahtia hyviin ja pahoihin – yökulkijoihin ja päiväkulkijoihin – ja sitten antaa hyvän ja pahan käsitteiden sotkeutua keskenään niin pahasti, ettei kukaan enää osaa niitä toisistaan erottaa?

Eli tuntee vihaavansa sitä kaikkea. Hän inhoaa Lasiaa, inhoaa Avaria, äkkisyvää ja linnaketta. Linnakkeessa ne kaikki olivat pelkästään tekopyhiä, vanhoja usvastasyntyneitä, jotka eivät elä enää mistään muusta kuin siitä, että aina satunnaisin ajoin joku uudemmista usvastasyntyneistä piipahtaa heidän luonaan linnakkeessa.

Viha ei vyöry suurella voimalla Elin yli, se pikemminkin lähtee hänestä. Se on suurta ja voimakasta, se herättää Elin uudella tavalla eloon. Vaikka hän on siivetön, satutettu ja Lasian syvimmässä kolkassa keskellä pimeyttä, hän ei suostu olemaan uhri. Hän tuntee päässeensä kaiken ytimeen. Viha tuntuu hyvältä, se piirtää hänelle selkeät rajat ja toimii valona hänen vaelluksessaan. Hymy leviää Elin kasvoille, se lämmittää poskia.

Kivet eivät enää tunnu suunnattomilta esteiltä, niin useita hän on ylittänyt. Pienemmät murikat puolestaan tuntuvat jo normaaleilta jalkojen alla, ja vaikka Elillä onkin kamalan kylmä, hän pystyy jatkamaan.

Useiden, useiden mutkien jälkeen Eli näkee ensimmäistä kertaa valoa niin pitkiin aikoihin, että hänen silmiinsä alkaa sattua. Jostakin hyvin korkealta sirottuu sinivalkeaa valoa, joka antaa muodon niille kiville, joiden ääriviivat Elin jalat ovat jo tunnustelleet.

Eli huomaa, etteivät kivet ole ainoita asioita, joita syvänteestä löytyy. Suurien, terävien kivenlohkareiden takana avautuu suuri aukea, jonne on rakennettu kivistä, kankaista ja jopa puista alkukantaisia majoja. Majoja. Sehän tarkoittaa sitä, että täällä on oltava elämää.

Eli juoksee kompuroiden suurille lohkareille, joille valo sirottuu kutsuvasti. Valo, valo, valo. Eli huomaa rakastavansa ja arvostavansa valoa, vaikkei tiedäkään, tuleeko se tänne alas Kuusta, Auringosta vai jostakin aivan muusta. Se on joka tapauksessa jotakin muuta kuin pimeys.

Kun Eli pääsee lohkareiden luo ja alkaa kiivetä niiden yli, hän kuulee ensimmäisen inhimillisen äänen.

”Sinä siellä!” sanoo joku. Se joku ei kävele hänen luokseen pimeydestä vaan keskeltä majoja. Eli katsoo oikealle puolelleen ja huomaa, että majat ja avoin tila jatkuvat vielä pitkälle. Syvänteen täytyy olla uskomattoman suuri.

Henkilö, joka kävelee Elin luo, pitää kädessään puunkaistaletta, joka hohkaa tulta. Eli ei ole nähnyt tulta kovin useasti, joten hän värähtää tahtomattaan havaitessaan toisen olennon käsittelevän sitä niin kevyesti.

Henkilö on lyhyt poika, jolla on pisamainen iho ja kirkkaanpunaiset hiukset. Hänen kasvoillaan on leveä, toispuoleinen virnistys. Poika on hyvin pieni, mutta jostain syystä Eli tietää, ettei tämä ole lainkaan niin nuori kuin miltä näyttää. Kun hän katsoo pojan smaragdinvihreitä, tulta heijastavia silmiä, hän osaa kuvitella, millaiset siivet pojalla on ollut aikanaan. Olivat ne sitten päiväkulkijoiden mustat tai yökulkijoiden valkoiset, niiden on täytynyt olla uskomattoman vahvat.

”Tervehdys, uusi henkilö!” poika tervehtii reippaalla äänellä ja ojentaa vapaan kätensä Elille, joka istuu edelleen lohkareen päällä. Eli hyppää alas, ojentaa kätensä ja huomaa, että poika kättelee yhtä rivakasti kuin puhuukin.

”Minä olen Kain, ja satun inhoamaan arvuuttelua”, poika esittäytyy. Eli hymyilee. Kerrankin joku, joka ei puhu arvoituksin. ”Jos et satu tietämään, miksi ja missä olet, kysy. Voit olla varma, että osaan vastata.”

Eli tyytyy vain nyökkäämään. Väsymys on täyttänyt hänen ruumiinsa, eikä yksikään kysymys ole niin tärkeä, että hän jaksaisi sen kysyä juuri nyt. ”Kiitos”, Eli sanoo hiljaa, ”minä olen Eli.”

Kain tutkii häntä kuin arvioiden. ”Kuinka sinä olet tänne päätynyt? Hyppäsitkö tahallasi?”

Eli hämmästyy pojan suorasukaisuutta, mutta päättää vastata siihen samoin. ”Hyppäsin. Toivottavasti se riittää vastaukseksi.”

Kain virnistää. Hymy on, jos mahdollista, entistäkin leveämpi. Se sopii hänen kimaltaviin silmiinsä. ”Niin monet muutkin meistä. On hienoa, että sinä olet löytänyt äkkisyvän asutulle alueelle”, Kain sanoo. Eli erottaa hänen äänestään pelkkää lempeyttä. Tunne hänen sisällään on lämpimämpi kuin liekki, jota Kain pitelee puupalassaan.

”Asutulle”, Eli toistaa kuin ei aivan osaisi vielä käsitellä sitä, että on löytänyt mustuuden keskeltä muita usvastasyntyneitä. Ja valoa.

”Tottahan toki, meitä on täällä useita. Minut on niin ikään ristitty heidän keulahahmokseen, vaikken ymmärrä moista päätöstä lainkaan.” Eli ymmärtää. Hän on katsellut Kainia vain muutaman hetken, ja näkee jo nyt, että tässä on enemmän tietoa ja voimaa kuin kenessäkään Avarissa.

”Ei mutta, sinä olet mahtanut vaeltaa pimeydessä jo aivan liian kauan. Seuraa minua, minä vien sinut leirinuotion luo. Siellä on muita.” Kain kääntää Elille selkänsä odottaen, että Eli lähtee seuraamaan. Elin jalat ovat väsyneet, mutta hän kävelee kiltisti Kainin perässä.

”Miksi sinä hyppäsit?” Kainin kysymyksen on varmasti tarkoitus olla pelkästään utelias, mutta epämukava tunne löytää taas tiensä Elin sisimpään.

Eli ei tahdo kertoa, että hyppäsi alas täysin spontaanisti. Siksi, että hän halusi kerrankin päättää itse elämästään. ”Minä tahdoin pois sieltä”, Eli sanoo. Se on vain puoli totuutta, mutta parempi kuin valhe. ”En kestänyt Lasiaa. En metsää, siltoja kuilujen yllä enkä linnaketta.”

Kain pysähtyy niin rajusti, että Eli on miltei törmätä hänen selkäänsä. Kun Kain kääntyy, kiilto hänen silmissään ei ole enää turvallinen. ”Linnake? Sanoitko sinä linnake?” Kain sanoo sanan tavalla, joka jättää Elin sisimmän kylmäksi.

”S-sanoin”, Eli vastaa haparoivin sanoin, ”minä kävin siellä. Kuulin kyllä, että on melko epätavallista päästä käymään siellä, he –”

”Sinä olet tehnyt vihoviimeisen siirtosi!” Kain sähähtää ja heristää nyrkkiään. Eliltä kestää hetki ymmärtää, ettei Kain puhu hänelle. Punatukkainen poika katsoo ylös, sinne, mistä valo tulee alas. ”Yritä vain pimittää totuus kaikilta, yritä vaan! Totuus tulee aina julki!”

”Kain… Kenelle sinä puhut?” Eli kokee olevansa suunnattoman typerä, kun kysyy.

”Kuulle! Sille saastaiselle, valehtelevalle –” Kainin lause jää kesken, kun hän joutuu puremaan hampaansa yhteen. ”Kuu pelaa taas pelejään. Ja tilanne Avarissa on se, mikä on. Kuu heikkenee, ja hän antaa sen tapahtua, pimittää totuuden jokaiselta usvastatyntyneeltä...”

Totuus. Mikä totuus edes on täällä alhaalla, pimeyden keskellä? Mitä se merkitsee? Elistä tuntuu, että hän on edellisten kuunkiertojen aikana kuullut useampaan otteeseen tuon pienen sanan, jonka merkitys muuttuu jokaisen käyttäjänsä mukaiseksi.

”Anteeksi, minä en aivan ymmärrä.” Eli on joutunut sanomaan senkin jo luvattoman monta kertaa, mutta nyt hän kokee ensimmäistä kertaa oikeasti haluavansa tietää. Kain on huutanut suoraa huutoa Kuulle, sille, joka heidät on luonut. Sellaista ei ole kukaan aikaisemmin uskaltanut tehdä, ei Elin silmien todistaessa.

”Sinä pääsit linnakkeeseen, koska Kuu halusi sen tapahtuvan. Niinhän sinulle on kerrottu?”

Eli nyökkää. ”Niin, vaikkei kukaan tiedäkään, miksi Kuu tahtoi minun menevän sinne.”

”Kuu tietää liikaa. Hän tietää kaiken, hänhän on meidät luonutkin.” Hetken Kain joutuu pitämään taukoa, nielaisemaan muutaman vanhan kielen sanan, jotka ovat liian rumia ääneen sanottavaksi. ”Kuu on tiennyt sen, että jos et mene linnakkeeseen, tulet suoraa tänne. Hän näki sydämeesi ja päästi sinut linnakkeeseen, jottet koskaan löytäisi tietäsi äkkisyvään.”

”Miksi Kuu ei haluaisi minun menevän äkkisyvään?”

”Koska sinulla on nähtävästi iso osa näyteltävänäsi todellisuutemme kohtalon kanssa. Koska Kuu ei tahdo sinun tulevan tänne ja kohtaavan minua.”

”Ikävä toistaa itseäni, mutta miksi hän niin ajattelee? Miksi sinun kohtaamisesi olisi kohtalokasta?”

Kain puree hammasta. Raivo kiertelee hänen kasvojaan, asettuu jokaiseen vihasta rypistyvään kasvonpiirteeseen ja kiiltoon silmissä.

”Koska minä tiedän totuuden tästä korruptoituneesta, mädästä maailmasta. Eikä Kuu, tuo naurettava, totuutta pakeneva vääristynyt jumala halua sinun kuulevan totuutta.”

Eliä pelottaa esittää seuraava kysymys. Tulen valo ei rohkaise häntä, ylhäältä sirottuva valo ei helpota. Silti hän avaa suunsa. ”Mikä on totuus?”

”Totuus siitä, mitä tapahtuu kokoajan? Miksi kuunvalo on alkanut heiketä ja maailma kuolla? Minäkin tunnen sen, sen tuntevat kaikki jopa Lasiassa ja täällä syvänteessä asti.” Kain pitää tauon, hengittää syvään. Antaa totuudelle tilaa. ”Totuus on Ogressa ja Kuussa. Siinä, mitä ne kaksi ovat jo tuhansien kuunkiertojen ajan tehneet.”

Ogressa? Mitä ikinä Eli olettikin kuulevansa, ei tätä. Miten koko maailman tuhoutuminen voisi olla Ogresta kiinni? Ja miksi Kuu haluaisi salata sellaista?

”Kuu ohjasi sinut linnakkeeseen, jotta tuntisit olisi mukavaksi ja jäisit sinne. Vaan ei, sinä tulit tänne, ja nyt sinä saat kuulla. Tämän saman tarinan ovat kuulleet kaikki muutkin tänne tippuneet, mutta minäpä uskon, että sinä olet se ainoa, jonka on todella syytä kuulla se. Sinä tulet tuomaan tiedon kaikille, minä tiedän sen.” Kain huokaisee. ”Joten ota mukava asento, istu vaikka. Tulet nyt kuulemaan tarinan kuolemanpelosta, rakkaudesta ja meidän vääristyneestä maailmastamme.”

Eli ei voi muuta kuin nyökätä. Tämä kaikki tuntuu liian suurelta mahtuakseen hänen päähänsä, mutta hän tyytyy vain kuuntelemaan. Antaa Kainin kertoa. Kainilla on kaunis ääni, se värittää totuuden ruusunpunaiseksi.