Musteenkantaja: luku 33

Luku 33: Hylkiö

Ietan valkoisen huoneen kokoontumiset ovat lähiaikoina kestäneet aina sovittua pitempään. Aurinko käväisee huipussaan ja alkaa siirtyä huomattavaa vauhtia alemmas, kohti sumua ja maailman rajoja.

Jorin Vecasta pitää pitkät sormensa pöydällä, naputtaa hyväksi havaitsemaan tahtiin pitkiä kynsiä sen rosoista pintaa vasten. Kyseinen toimenpide on omiaan aiheuttamaan levottomuutta pöydän äärellä istuvissa ihmisissä. Yhdeksän Variksen nimellä ylennettyä ihmistä katsoo suoraan Joriniin, kun tämän olemus on alkanut rakoilla.

”Me olemme kuluttaneet jo riittävästi aikaa ja varojamme sellaisten paimentamiseen, joiden vahtiminen ei kuuluisi meille”, Jorin sanoo. Äänestä ei ole havaittavissa muuta kuin se, että hän on joutunut toistamaan itseään useampaan kertaan. Se kiristäisi kenen tahansa hermoja.

”Ja silti aina joku lietsoo levottomuuksia! Marnastahan löytyi vastikään merkkejä siitä, että seiniä maalattiin mustiksi”, yksi yhdeksästä huudahtaa vastaan.

”Musta väri putkahtaa aina tasaisin väliajoin jostain. Se ei aina tarkoita sitä, että kyseessä olisi suora yhteys Musteviittoihin. Hyökkäyksiä ei ole tapahtunut aikoihin.”

Tasainen huokaisu kaikuu huoneessa. Se kimpoaa yhdestä ihmisestä toiseen, ikään kuin kaikki hengittäisivät samoista keuhkoista. Jorin istuutuu pöydän päähän, sillä hänen pitkä kehonsa pöydän äärelle kumartuneena herättää jo riittävästi levottomuutta Varisten keskuudessa.

”Kaikella kunnioituksellamme, arvoisa Suurvaris, me toisimme esiin erään seikan, josta olemme olleet jo pitkään huolissamme”, lausuu toinen Feneritoista. Jorin nyökkää hyväksyvästi ja luo sivusilmällään katsahduksen vierellään istuvaan Inaheen. Poika ei ole värähtänytkään kokoontumisen aikana.

”Keitä tarkoittavat me?” Jorin tarkentaa.

Meer Fenerito kiertää katseellaan koko pöydän. Hän jättää vain Inahen katseen ulkopuolelle. Jorin ei sano mitään.

”Olemme pohtineet, mahtaako sinun harkintakykysi olla ennallaan.” Sanat asetellaan ehdottoman varovasti. Mitään liian uhkarohkeaa ei pääse ulos Meer Feneriton valkaistuilta huulilta. Jorin ei vieläkään sano mitään, hän tietää, ettei kukaan hänen Variksistaan jätä perusteita leijumaan ilmaan.

”Lähiaikoina on tapahtunut paljon sellaista, josta on syytä olla jokseenkin… huolissaan”, säestää Sheema Fenerito.

”Muun muassa Perijäsi toiminta on hermostuttanut useita Ietassa. Ei pelkästään tämän pöydän ääressä istuvia.” Puhuja on Hang Aele. Vanha mies istuu aavistuksen kumarassa, mutta ylpeys kaikuu silti äänistä. Tämä ei ole unohtanut välikohtausta Inahen ja Anadilin kanssa.

Inahe hymyilee, mutta ei katso yhteenkään pöydän ääressä istuvaan.

”Perijäni on vastannut kaikista toimistaan”, Jorin sanoo. Ääni ei ole yhtä vahva kuin yleensä, koska Jorin joutuu pakottamaan sen ehjäksi.

”Sinun Perijäsi on puolustanut musteihoista”, Meer Fenerito korottaa ääntään. Mikään sanoissa ei viittaa miehen puhuvan omasta pojastaan.

Tuoli narisee lattiaa vasten, kun Inahe siirtää sen ja nousee ylös. Hän ei ole erityisen pitkä, mutta hänen valkea olemuksensa kiinnittää kaikkien katseet itseensä. Inahe on aina osannut erottua. Nyt hän tekee sen vain seistäkseen yhä uudelleen tekojensa takana.

”Minä puolustaisin sinun poikaasi koska tahansa uudelleen”, Inahe sanoo katsoen Meer Feneritoa maskinsa takaa suoraan silmiin. Mies ei uskalla katsoa takaisin. Tämä puree hampaansa yhteen ja tuntuu vihaavan sitä tosiasiaa, että Inahe voi nimetä Anadilin hänen pojakseen. Heidän tuskin kuuluisi olla samassa lauseessa miehen itsensä mukaan.

Sheema Fenerito kääntää tuolinsa Inaheen päin ja laskee naamionsa pöydälle. Kasvot ovat kauttaaltaan valkeat, lähes vahamaiset. Ihon luontaiset rypyt jäävät valkean aineen alle. Inahe näkee edessään syyn sille, miksi on valmis puolustamaan omia arvojaan. Tällaisten ihmisten kanssa hänen on täysin turha lähteä tarttumaan samaan miekkaan.

”Se, että Suurvariksemme on kaikessa arvovaltaisuudessaan tehnyt sinusta Perijänsä, ei tarkoita, että sinulla on luontainen oikeus lähteä oikkuilemaan. Me olemme kokeneita Athalan vallan kapulassa, me tiedämme kyllä, mikä on parhaaksi”, Sheema lausuu mahdollisimman hitaasti.

”Kenen parhaaksi? Poikanne vai kansan?”

Sheema siristää silmiään. Vasen silmäkulma nykii. ”Leikitkö sinä kanssani?”

”Minä esitin kysymyksen.”

Ilmaa voisi leikata paperilla. Inahe päättää antaa sanojensa pureutua pöydässä istuvien sydämiin. Feneritot vaihtavat katseita. Sheema vie naamion jälleen kasvoilleen, hetkellinen tunteiden kuohahdus on jälleen taltutettu. Ihminen on hallinnassa. Sheeman aviomies saa hoitaa puhumisen kokemattoman lapsen kanssa. Inahe ei uskalla nauraa suoraan.

”Meidän poikamme eliminoiminen on vain ajan kysymys”, Meer sanoo kavahtamatta ensimmäisten sanojen kohdalla. Hänen vahvuuden naamionsa pysyy loistavasti kasvoilla.

”Olemme totta puhuen keskustelleet aiemminkin musteihoisen poistamisesta”, Hang Aele lisää keskusteluun.

Meer nyökkää. ”Kansa on liian levotonta jo valmiiksi. Emme voi antaa musteihoisen käyskennellä vapaana.”

”Teidän kielellänne poistaminen tarkoittaa tappamista”, Inahe huomauttaa. Kukaan ei korjaa häntä. Nuori ymmärrys saa kehon kihelmöimään. Inahe kääntyy ensimmäistä kertaa Joriniin päin. Mies ei ole hievahtanutkaan paikaltaan. Tämän olemus on jäykistynyt ja keskittynyt tapahtumien kulkuun. Inahe tietää, ettei Jorin asettuisi hänen puolelleen. Hän olisi jälleen kerran liian nuori ymmärtääkseen.

”Teknisesti katsoen olen teidän yläpuolellanne”, Inahe sanoo ja istuutuu jälleen tuolilleen, ”joten jos asetan käskyn, ettei yksikään elävä sielu saa vahingoittaa Anadil Feneritoa, teidän on pakko totella sitä. Eikö niin, Hang?”

Vanha mies värähtää paikallaan, mutta ei sano mitään. Nöyryytyksen muisto kirvelee vielä liikaa.

”Tätä me tarkoitimme harkintakyvyn heikentymisellä. Annatko todella tällaisen ihmisen periä itsesi, Jorin?” Sheema asettaa sanansa suoraan Jorinia vastaan. Hän käyttää tietoisesti miehestä pelkkää etunimeä. Nimi sitoo aina hetkeen.

”Yksikään teistä ei ole oikeutettu arvostelemaan harkintakykyäni”, Jorin sanoo ja nousee jälleen seisomaan. Hänen pitkä runkonsa erottuu suurta, valkeaa ikkunaa vasten. Aurinko tekee kruunun leijonanharjaan.

”Inahe on minun valintani.” Jorin pitää tauon. Inahe sattaa miltei kuulla miehen sydämen sykkeen. Rakkaus puhuu. ”En myöskään aio sallia perusteetonta murhaa Ietassa. Pojan on annettu aiemminkin elää.”

Kukaan ei sano mitään, mutta paheksunnan saattaa miltei haistaa.

”Täällä on toimitettu paljon perusteettomia kuolemantuottamuksia sinun käskystäsi”, yksi pöydän äärellä istuvista huomauttaa.

”Anadil Feneriton tappaminen ei hyödytä ketään! Sillä poistettaisi ainoastaan Feneritojen kantama syyllisyys pojan olemassaolosta. Kansa ei tiedä pojasta, pelkoa ei ole. Meidän pitää keskittyä olennaiseen.”

Jorinin äänellä on aina ollut kyky vaimentaa ihmisjoukko. Edes Feneritot eivät sano vastaan, kun Jorin kerran kohottaa äänensä ja karjuu Variksensa hiljaisiksi. Jorin inhoaa sitä, että joutuu käyttämään ääntään ja olemustaan aseena ymmärtämättömiä vastaan. Pahin ymmärtämätön on hän itse. Hänellä ei ole kykyä nähdä Inahen sieluun asti.

”Julistan kokouksen päättyneeksi.”

Ihmiset nousevat yksi kerrallaan valkoisen pöydän äärestä ja poistuvat suuresta ovesta. Kukaan ei sano enää mitään, hiljaisuus tikittää korvissa. Inahe jää pöytään istumaan. Hän tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Jorinin arvovaltaa ja harkintakykyä kyseenalaistetaan julkisesti valkoisessa huoneessa. Kolmekymmenvuotisen uran aikana useampi on kohottanut päänsä ylös ja uskaltanut käydä vastaan.

Mutta koskaan koko huone ei ole käynyt yhdellä äänellä arvostelemaan häntä. Jokaisen olemuksesta oli huokunut suunnatonta kyseenalaistusta. Halveksintaakin. Jorin ei osaa nöyrtyä sen edessä.

Jorin ei vieläkään kykene katsomaan Inahea silmiin. Edellisellä kerralla, kun he olivat kahden, hänen huulensa koskettivat Inahen jalkateriä. Sellaisen jälkeen on mahdotonta katsoa toista suoraan silmiin. Silmät ovat nähneet jo kaiken. Ei ole yhtäkään tilaa, jossa Inahe ei olisi jo joutunut näkemään Jorinia. Nöyrtyminen on Jorinille viimeinen verho, jonka taakse hän antaa toisten kurkistaa. Sen jälkeen ei ole enää mitään. Se on pahinta, mitä on.

”Tämä kokous osoitti minulle, että olen tehnyt oikean valinnan”, Jorin lausuu lopulta. Inahe nousee hätkähtäen ylös. Hän oli valmistautunut iskuun, henkiseen ruoskintaan. Myrskyyn, jonka Jorin on aina aiemmin nostattanut. ”Sinä olit ainoa, joka ei käynyt minua vastaan.”

”Koska heidän syytöksensä koskivat minua.”

”Silti se olet juuri sinä, joka seisoo nyt siinä.”

Inahe on aina tottunut lähtemään. Hän yllättyy siitä, että todella yhä seisoo Jorinin vierellä ja näyttelee maailmalle tämän arvovaltaista Perijäänsä. Roolihan se vain on. Inahe on aina tiennyt, ettei hän voi vaikuttaa täällä haluamallaan tavalla. Varikset ovat liian kangistuneita vanhoihin tapoihinsa ja sääntöihinsä. Silti Inahe seisoo siinä, hengittää rauhallisesti ja tuntee vieraan lämmön sydämessään, kun Jorin ei alakaan myrskytä.

Inahe tapailee Jorinin katsetta. Mies katsoo häneen maskinsa rei’istä, valkoiset silmät ovat haavoittuvaiset. Jorin ei selvästikään uskalla riisua maskia, ele tekisi hänestä entistä paljaamman. Inahe yllättyy hymystä huulillaan, kun Jorin on kuin onkin päättänyt kohdata hänen katseensa. Tämä ei jää pelkuruuteen vaan uskaltaa kurottaa.

Hetken mielijohteesta Inahe astuu muutamalla nopealla askelella Jorinin lähelle, painautuu tätä vasten ja suutelee häntä voimakkaasti. Hämmennys tuntuu Jorinin jännittyneessä ruumiissa, mutta sitten tämä sulaa Inahen huulille ja antautuu kosketuksen voimalle. Suudelma ei ole pitkä, mutta Inahe merkitsee Jorinin sillä omakseen. Kumpikin on täysin tietoinen siitä, että kuka tahansa saattaisi avata oven ja todeta huhut tosiksi. Sen ajatteleminen saa Inahen entistä varmemmaksi itsestään.

”He todennäköisesti tulkitsevat, että olemme yhdessä liittoutuneet heitä vastaan”, Inahe huomauttaa sivuuttaen hetkellisen janonsa.

”Tai sitten he pitävät arvostelukykyäni niin matalana, että tulkitsevat sinun mainipuloineen minut tekemään kuten haluat”, Jorin lisää. Hänen ruumiinsa toimii eri tahtiin kuin mieli. Suudelman jättämä kiihtymys näkyy vääntelehtivissä käsissä ja äkillisen suorassa ryhdissä.

”Joka tapauksessa syyt kaatuvat minun niskaani”, Inahe toteaa ja nauraa. ”He ovat inhonneet minua alusta asti. Pelkkä lapsi Anfarista vei jokaisen havitteleman paikan.”

Sanat sanoessaan Inahe ymmärtää jotakin olennaista. Hän ei ole koskaan halunnut Perijäksi. Aseman suomat edut ovat olleet hänen mielestään lähinnä huvittavia. Ainoa aito mielihyvä syntyy vain silloin, kun hän saattaa käyttää asemaansa vanhoja Variksia vastaan. Silti hän uskoo, ettei kykene kovinkaan suuriin tekoihin näin myrkyllisessä pesässä. Hänen olisi lennettävä pois kyetäkseen parempaan.

Anadil Feneriton henki ei saa jäädä Inahen sanojen varaan. Kenenkään Anadilin kaltaisen ei pitäisi joutua elämään maailmalta piilossa. Eikä tilanteen pitäisi olla sellainen, että Inahen täytyy tosissaan lähteä puolustelemaan toista olentoa. Ihmisiä he kaikki vain ovat. Jos Varikset kerran tietävät, ettei muste loppujen lopuksi ketään pahaksi tee, miksi he maalaavat siitä sellaisen kuvan? Inahe tietää vastauksen – koska se tekee heidän omasta elämästään helpompaa. Ylempien halveksiminen ja järjestöjen perustaminen on kiellettyä, mustetta lisäävää toimintaa sääntölistauksen mukaan vain siksi, että kaikki se on Varisten asemalle haitaksi.

”Jos et jonakin aamuna löydä minua enää huoneestani, älä lennä perääni”, Inahe sanoo huokaisten. ”Lupaa minulle.”

”Inahe...”

”Lupaa.”

”Et sinä ole minnekään menossa.” Pelkoa. Aivan selvää pelkoa. Sitä samaa, joka sai Jorinin polvilleen. ”Sinä olet vain järkyttynyt äskeisestä.”

”Lupaa.”

Jorin miltei pudistaa päätään. Se kuitenkin tarkoittaisi sitä, ettei hän kunnioitaisi Inahen oikeutta pyytää. Tai käskeä, hänen tapauksessaan ne ovat kenties tismalleen sama asia. Jorin tietää myöntyvänsä joka tapauksessa.

”Minä lupaan”, Jorin sanoo. Ääni kuulostaa suunnattoman raskaalta, aivan kuin jokainen yksittäinen äänne painaisi hänen hartioitaan lysyyn.

”Kiitos.” Inahe kääntyy aikoakseen ovelle.

”Inahe.”

Inahe jää selin Joriniin päin. Puoliväliin oven ja tunteiden välillä.

”Mitä sinä oikein ajattelet?”

Hento, kyllästynyt huokaus. Inahe ei vaivaudu kääntymään. Hänen äänensä kantaa nykyään riittävästi muutenkin.

”Ajattelen, että varikset eivät koskaan ole olleet erityisen arvostettavia lintuja.”

Inahe astelee tyynesti ulos ovesta. Jorin jää valkoiseen huoneeseen ja ymmärtää, että he eivät koskaan poistu samaan aikaan yhdestäkään ovesta. Toinen jää aina seisomaan yksin ja miettimään, millä toisen sitoisi itseensä.

* * *

Inahe pyörittelee Lenorien koruntekijältä ostamaansa rannekorua valon välkettä vasten. Hopea kiiltää kauniimmin kuin kulta Inahen asun yksityiskohdissa. Hän ei ole hetkeen näyttänyt kasvojaan ulkona, joten nyt hän kokee tarpeelliseksi astella päivänvalossa ihmisten ihmeteltävänä.

Ihmiset Ietan ulkopuolella ovat ratkaisevan erilaisia kuin ihmiset Ietassa. Tiedon ulkopuolelle jäävät olennot osaavat hymyillä ilman, että silmät tietävät liikaa. Tietynlainen surullinen vire kipuaa Ietassa työskentelevien kasvoille silloinkin, kun he ovat huvittuneita tai jopa iloisia. Lucastan kaduilla nauretaan ja vaihdetaan niin kuulumisia kuin kauppatavaroitakin.

Inahe miltei törmää Mustepolulla kukkia myyvään nuoreen poikaan. Poika on arviolta kymmenen Puhdistautumista nähnyt ja riutuneen oloinen. Inahe ymmärtää, että kuka tahansa, joka joutuu myymään kukkia, on nähnyt elämän väärän puolen. Silti poika yrittää ahkerasti.

”Tahtoisin yhden”, Inahe hymyilee lapselle. Pojan suu loksahtaa tahtomattakin auki.

”Oletko sinä Musteenkantaja?”

Ajatus saa Inahen miltei irvistämään. Mielikuva sisaren mustilla silmillä pilatuista kasvoista palaa turhan elävästi mieleen. Inahe keskittyy lapsen resuiseen olemukseen ja pudistaa mahdollisimman lempeästi päätään.

”Ei, Musteenkantaja ei ole kuten me muut”, Inahe sanoo hiljaa. Hän joutuu tahtomattaankin levittämään sitä, josta tahtoo päästä täysin eroon. Ietan tahtoa. Vaikka eihän tahto talolle kuulu, eivät kivet ja marmori hengitä.

”Oletko sitten Varis?”

Poika on oikeassa. Inahe on riittävän valkea herättämään tietämättömässä lapsessakin mielikuvan Variksesta. Varikset ovat markkinoineet itsensä hyvin. Millaisia satuja poika mahtaakaan kuulla iltaisin? Niitä, joissa Varikset ovat sankareita, jotka pelastavat maailman musteelta? Inahe katsoo ikimustaa katua allaan. Poika on valinnut väärän paikan myydä kukkiaan.

”Olen Perijä”, Inahe vastaa. Se kuulostaa oikeammalta kuin pelkkä Varis. Inahe jättää myös ilmaisematta, että hän on Suurvariksen Perijä. Hän on liittänyt itsensä Joriniin jo riittävän tiukasti.

Poika nyökkää, vaikka hänen ilmeestään näkeekin, ettei hän tiedä lainkaan, mitä Inahen arvonimi tarkoittaa. Hän ojentaa valkoisia niittykukkiaan Inahelle ja virnistää. Etuhammas puuttuu, lapsi on tietyssä iässä. Inahe katsoo pojan pitelemiä kukkia ja piilottaa huokaisun sisälleen. Kaikki kukat ovat valkoisia ja melko pieniä. Mitättömiä, mutta silti puhtauden piirissä.

Inahe olisi valinnut keltaisen tai vaaleansinisen, jos olisi ollut tarjolla. Pieni kukkaismyyjä ei kuitenkaan osaa vielä sisäistää, miksi ei ole saanut poimia muita kuin valkoisia kukkia myytäväksi. Hän ojentaa hampaaton hymy kasvoillaan kimppua, kunnes Inahe valitsee kukista pienimmän. Terälehdet ovat tasaiset ja soikeat.

Poika on pyytämässä Inahelta kolikkoa maksuksi kukasta, kun hänen silmänsä rävähtävät avoimiksi. Hän miltei tiputtaa kukat kädestään osoittaessaan havaintoa, joka täyttää hänen lapsenkasvonsa ihmetyksestä.

Inahe kääntää katseensa pojan katsomaan suuntaan. Paikassa, jossa Mustepolku haarautuu pienemmäksi sivukaduksi, rykelmä variksia on kasaantunut nokkimaan myttyä, josta Inahe ei erota muotoja. Säksätys kuuluu tarkemmin vasta, kun siihen kiinnittää huomiota. Suuret, tummat linnut rääkyvät matalalta ja levittävät siipiään kohteensa edessä. Kokonaisuus on sekoitus nokkia, tummia sulkia ja huutoa.

”Ne nokkivat heikompaansa”, poika kuiskaa äänellä, jolla lapset kertovat salaisuuksiaan. Pojan sanat tekevät sotkuisesta mytystä todellisen. Ne piirtävät sille rajat. Mytty on lintu. Tummista sulista päätellen varis itsekin, mutta pienempi ja asetelmasta päätellen loukkaantunut. Muut ovat kerääntyneet sen ympärille säksättäväksi parveksi, joka iskee joka suunnasta, kunnes jäljellä on vain veristä sotkua ja sulkia.

Kun mytty ei enää liiku, suurin osa variksista liihottaa pois paikalta, pakenee paperitaivaan suojiin. Sieltä ne voisivat herättää kunnioitusta, eikä kukaan syyttäisi niitä siitä, mitä ne juuri tekivät. Hetken Inahe kuvittelee lapsen alkavan itkeä. Tämä ei hievahdakaan. Inahe ymmärtää. Ei ole tarpeen juosta katsomaan, mitä heikolle varikselle kävi. Lintu ei enää liiku.

”Se olisi vetänyt petolintuja puoleensa. Se oli vaaraksi muille, ja siksi ne tekivät noin”, poika toteaa tyynesti nyökäten sulkasotkun puoleen. Inahe kääntää katseensa verisestä kasasta, joka vielä hetki sitten hengitti kuten taivaalle karanneet linnutkin.

Inahe kumartuu antamaan pojalle kolikon. Hetkeen tiivistyy liikaa. Pojan kyyneleettömät, täysin eleistä riisutut kasvot jäävät taakse. Inahe ei hetken päästä muista, kiittikö poika häntä. Hän vain tuijottaa pientä vaaleaa kukkaa kädessään ja ajattelee variksia, jotka nokkivat toisen variksen hengiltä vain suojatakseen itseään.

Lucastan kadut tuntuvat askel askeleelta kapeammilta. Ainoan turvan suo kukka, jonka Inahe kietoo hopearannekkeensa ympärille. Aikojen alussa maahan pinttynyt muste tuntuu pelkästään epämiellyttävältä jalkojen alla. Inahe ei erota ihmisten puheesta sanoja, merkityksiä. Hän kuulee korvissaan vain kuolevan linnun syvältä kurkusta lähtevät huudot, kun se tajuaa muiden kääntyvän sitä vastaan. Se kuolee hyväksyen tilanteensa.