Musteenkantaja: luku 31

Luku 31: Sumu ja tähdet

Ilta on indigonsininen. Tähdet maalaavat täplänsä taivaankannelle. Nadiha muistaa äidin kertoneen hänelle joskus tarinaa siitä, kuinka Valkoinen Varis halusi rei’ittää yötaivaan täyteen tähtiä, jotta kansan ei tarvitsisi pelätä pimeyden viittaa yllään. Nadihasta yötaivas on kaunis siitäkin huolimatta, ettei se saa hänen oloaan turvalliseksi.

Anat kulkee jälleen kerran edellä. Korkokenkien kovat kannat kopisevat kiviä vasten, Nadiha seuraa luottavaisena äänten tasaista rytmiä. Anat on käynyt yhdessä Lintujen kokouksessa ilman Nadihaa. Nyt he eivät ole matkalla Becka Hartin perheen asunnolle, he eivät astu suureen tilaan ja pesiydy muiden ihmisten joukkoon. Suunta on toinen. Nadiha tietää, että kun hän kerran seuraa sisartaan sinne, minne tämä aikoo, hän ei palaa takaisin samanlaisena. Jostain syystä ajatus ei tunnu pelottavalta. Nadiha katsoo indigotaivasta ja hymyilee ajatellessaan, ettei katso tähtiä tämän yön jälkeen enää samalla tavalla.

Sisarukset kulkevat yöllisen kaupungin läpi. Kaupunki ei tunnu hengittävän yöllä, sen syke hiljenee pelon verhon laskeutuessa ihmisten päälle. Keinotekoinen valo loistaa ikkunoista. Yö on viileä, Nadiha vetää takkiaan tiukemmin päälleen. Matka määränpäähän on pitkä. Nadihaa osittain hermostuttaa Enharin kanssa sattunut selkkaus muutaman päivän takaa. Sen unohtaminen ei käy helposti. Varsinkaan, kun Enhar ei ole sen jälkeen näyttäytynyt kotona. Häpeästä? Ärsyynnyksestä? Arvailu tekee luottamukseen reikiä.

Hiljainen yö johdattaa sisarukset Lucastan rajoille, hautakammioille. Kammion suu laskeutuu alas. Suuri kivinen kita nielee maata, sen ympärykset hukkuvat usvaan. Alue näyttää suurelta suulta, joka kuroo itseensä kaiken ympäriltään. Anat astelee korot kiveä vasten kopisten kohti nälkäistä aukkoa ja vartijoita sen edessä. Korkearyhtiset, kasvottomat miehet. Nadiha ei ole koskaan kiinnittänyt veljeään lukuunottamatta huomiota Lucastassa toimiviin vartijoihin. Heillä on yhteiset kasvot. Samannäköisiä ja -kokoisia jokainen. Varisten keino pitäää kaikki tasaisena, valkeana massana.

Anat ojentaa miehille pienen, rusehtavan paperinpalan ja näyttää kultaista, Variksen silmän muotoista solkea takissaan. Miehet nyökkäävät ja sallivat Anatin sekä Nadihan astella mustaan kitaan. Sanaakaan ei vaihdeta.

Nadiha on käynyt Lucastan hautakammiossa yhden ainoan kerran. Silloin, kun tyhjä marmoripaasi kannettiin Lenorien suvun omaan kammioon unohduksen merkiksi. Nadiha muistaa mädän ja tunkkaisen hajun, joka seinistä leijui. Sama haju täyttää nyt hänen aistinsa, muistikuvat äidin hautajaisista palaavat elävinä. Surullinen, linnun vaikerrusta muistuttava soitin. Saatesanat, joilla rukoilija lähetti tyhjän arkun paperitaivaalle. Enharin myötätuntoinen käsi Nadihan omalla.

”Oletko varma, että tänne voi niin vain mennä?” Nadiha kysyy pakottaakseen ajatukset pois. Tunkkainen, pistävä haju ei juuri anna hänelle sijaa unohtaa, mutta hän keskittyy Anatin valkeisiin hiuksiin edessään.

Sisar kääntää päätään vastatakseen. ”Olen Ietassa töissä. Muuta ei tarvita.” Ääni jää kaikumaan tyhjään tilaan. ”Vartijat todennäköisesti raportoivat Variksille siitä, että kävimme täällä. Voin kehittää Suurvarikselle syyn mistä tahansa.”

Nadiha nyökkää. Vastaus on hyväksyttävä. Ietan korkealla rakennuksella on suuri valta Athalassa. Pelkällä kultaisella soljella saa oikeutettua läsnäolonsa paikassa, jossa ei käydä muuten kuin hautaustilaisuuksissa. Ei kukkia, ei muistopäiviä. Päivät säilyvät sellaisten mielissä, joiden on tarkoitus muistaa.

Lucastan hautaholvit ovat kauniimpia kuin Nadiha muisti lapsuudestaan. Äitiään hautaava tytär harvemmin ajattelee tummia seiniä ja niillä tanssivia varjoja kauniina. Hänellä oli lapsena vain suru. Nyt hän menee saattamaan sen päätökseensä.

Eri sukujen nimet ovat kirjoitettuna soikeiden kiviovien yläpuolelle koukeroisin kirjaimin, jotka erottuvat tummasta seinästä. Jokaisen oven edessä seisoo suuri soihtu, jonka liekki valaisee tunkkaista käytävää. Kauneus muodostuu koukeroisista seinäkuvioinneista, Variksen ympyräsymboleista ja toivosta, joka peilautuu liekkien valosta.

Nadiha havaitsee, ettei joidenkin holvien ovien yläpuolella ole lainkaan nimiä. Hän katselee niitä hetkisen hämmentynein silmin, kunnes pysähtyy ymmärtämään. Jokaisella ei ole riittävästi nimeä omaan holviin. Kaikki suvut eivät saa paikkaansa Lucastasta asti. Marnassa ja Najassa on omat kammionsa vainajille. Vähemmän nimekkäiden, kenties myös vähemmän puhtaiden sielujen kehot voidaan jättää mädäntymään yhteisiin holveihin. Se on miltei yhtä raadollista kuin maahan hautaaminen olisi.

Muutaman minuutin korkojen kopinan ja useiden nimettömien holvien jälkeen sisarukset saapuvat aukioon, jonka keskiössä on Valkoisen Variksen ihmistä suurempi patsas. Lintu on levittänyt siipensä avonaisiksi, nokka osoittaa taivasta, joka sirottuu katon aukosta sisälle. Tähdenpalaset levittävät valoaan lintujumalan päälle. Talvella lumi sataisi holvin keskelle, jäisi valkoisiksi kinoksiksi Variksen pään päälle.

Nadiha astelee lintupatsaan lähelle ja tuijottaa jumalkuvaa hartaasti. Tämä jumala on antanut hänen uskoa vuosia turhaan. Kauhu hipaisee sydämen viertä, kun Nadiha muistelee iltaa, jolloin sulki pitkästä aikaa huoneensa ikkunat, jottei Varis näkisi hänen sisimpäänsä asti. Patsas on pelkkää marmoria, joka ei hengitä. Ihmisen luoma kuva.

Surukseen Nadiha havaitsee koko Valkoisen Variksen olevan nykypäivänä pelkkä kuva siitä, mitä ihmiset tahtovat puhtaudelta. Osaako kukaan enää sanoa, olivatko Ieta Vecasta ja Ninar Lenorie oikeita ihmisiä? Millainen oli ensimmäinen Musteenkantaja? Nadiha on historiankirjansa lukenut. Hän osaa puhtausopin ulkoa. Varispatsas näyttää pelkästään kylmältä öisessä hehkussaan.

”Nadiha”, Anat kuiskaa kauempaa. ”Tule, meidän holvimme on seuraavan kulman takana.”

Nadiha muistaa sen kyllä. Keskimmäistä käytävää suoraan, vasemmalle, ovi auki, tunkkaisen holvin keskimmäinen marmorihauta on pahin.

”Minä menen edeltä”, Anat sanoo ja Nadiha kuulee korkojen kopseen loittonevan.

Nadiha kohottaa katseensa ylös, avoinaiseen aukkoon holvin katossa. Aukko on korkealla. He ovat syvällä maan alla, mutta silti paperitaivas mahtuu yölläkin antamaan varispatsaalle hehkuaan. Rukoilijat ovat vuosisatojen ajan ajatelleet kaiken loppuun asti. Nadiha huokaisee syvään. Jos oikea Valkoinen Varis on olemassa, se katsoisi Nadihaa juuri tällaisessa paikassa.

”Et vienyt minulta äitiäni”, Nadiha kuiskaa, ”et tavalla, jolla luulin sinun vieneen. Kerro minulle, näetkö sinä, miksi pelkään? Näetkö, mikä minussa on vialla?”

Taivas ei vastaa. Nadiha laskee katseensa jumalan silotellun vaaleaan kuvaan. Patsaassa ei ole edes halkeamia, vaikka se on useita satoja vuosia vanha. Nadiha muistaa sen tismalleen tällaisena kymmenen vuoden takaa.

Korkojen tasainen, suuressa tilassa kaikuva kopse on lakannut kuulumasta. Nadiha kiertää patsaan, nielee pelkonsa ja juoksee ulkoa osaamansa reitin Lenorien suvun holviin. Anat on jättänyt raskaan, pyöreän oven auki. Nadiha hivuttautuu sen ohitse pienempään holviin ja valmistautuu painavien muistojen iskevän vasten kasvoja.

Holvi on pienempi ja matalampi kuin Nadiha muisteli. Kaksitoistavuotiaalle seinät olivat korkeimmat maailmassa, sillä ne veivät äidin pois. Oikealta ja vasemmalta kohoaa kattoon asti suuria aukkoja, joihin on mahdutettu marmoriarkkuja. Nadiha säpsähtää holvin hajua. Se on pelkästään ummehtunut, mutta sen sekaan on liittynyt vanhenneen syksyn tuoksu. Kuolema.

Nadiha kävelee sisarensa luo, käytävän päähän, keskimmäisen marmorihaudan luo. Kansi on kiinni ja painaa enemmän kuin tuskalliset muistot. Anat jaksaisi nostaa sen yksinkin auki, mutta kysyy Nadihaa avukseen pelkästään tunnesyistä. Nadihan täytyy tehdä se edes osittain itse. Menneen on annettava lentää holvin aukion avoimesta katosta taivaalle.

”Oletko sinä valmis?” Anat kysyy ja asettaa kätensä kannen päälle.

Nadiha nyökkää.

”Olen”, hän sanoo äänellä, joka kertoo päinvastaista. Anat antaa äänen mennä korviensa ohi ja tarttuu kanteen kaksin käsin. Nadiha tarttuu myös, ja yhdessä he nostavat raskaan marmorin pois sen tieltä, mitä se on hautonut vuosien ajan. Muistoa. Valhetta.

Sisältö todella on tyhjä. Ei paljaita luita ja kevyttä, rispaantunutta mekkoa sen yllä. Ei matoja kiemurtelemassa jo ennestään tuhoutuneissa, hapertuneissa luissa. Tuholaisille ei ollut ravinteita jäljellä kymmenen vuotta sittenkään. Marmorihauta on täysin tyhjä. Siinä ei ole koskaan levännyt ainuttakaan ruumista.

Nadiha havaitsee tärisevänsä. Kostea kylmyys ryömii holvin nurkissa, mutta Nadiha ymmärtää, että hänen vilunsa tulee syvemmältä. Luista asti. Anat vie kätensä sisarensa olkapäälle, mutta Nadiha ei reagoi kosketukseen. Kylmyys on jo täyttänyt ruumiin.

”Sinä olet siis nähnyt äidin näiden vuosien aikana”, Nadiha kysyy varmistaakseen tilanteen. Hän on kuullut vastauksen Anatilta jo aiemmin. Sillä ei tunnu olevan merkitystä.

”Olen”, Anat sanoo äänen kimpoilleissa korkeista seinistä.

”Hän ei ole kuollut.”

Asian sanominen ääneen ei varsinaisesti konkretisoi sitä. Nadihasta tuntuu, että kylmyys alkaa syödä hänen sisäelimiään kuten matojen olisi pitänyt tehdä hänen äitinsä ruumiille vuosia sitten. Äiti on yhä maailmassa, mutta ei omana itsenään. Musteenkantajan jäännöksenä, varjoakin himmeämpänä.

Itkua ei tulekaan. Ei ole pakko pitää huutoa sisällä, sillä sitä ei synny alkuunkaan. Nadiha on täydellisen rauhallinen. Hänen violetihtavan harmaat silmänsä ovat kiinnittyneet tyhjään kohtaan marmoriarkussa.

Anat tietää, ettei pikkusisaren tuominen holviin ollut virhe. Nadihan pitää päästä käsittelemään äidin todellista tilaa. Anatille ei ole vieläkään täysin avautunut, miksi äidin kuolema on hiertänyt Nadihaa niin suuresti kaikkien vuosien ajan. Hän tietää vain, miten vaarallisen kiintynyt Enessa Lenorie oli nuorimpaan tyttäreensä. Anat itse jättäytyi aina täysin sellaisen palvonnan ulkopuolelle.

”Nadiha. Sulkisimmeko kannen?”

Nadiha pudistaa päätään. Harmaa suortuva karkaa kasvoille, mutta hän ei korjaa sitä.

”Me emme voi viettää täällä liian kauan aikaa herättämättä epäilyjä.”

”Sinähän keksit jotakin.”

”Niin keksinkin.”

Nadiha hymähtää. ”Ei siis ole kiire.”

Voimakas käsi tarttuu Nadihaa tämän kapeasta ranteesta. Anat puristaa lujaa, jotta pikkusisko kääntäisi päätään hänen suuntaansa. Reaktio ei seuraa nopeasti, mutta kun se seuraa, katse on lohduton kohdata. Ripset kaartuvat tyhjien silmien päälle. Nadiha on kuin transsissa.

”Äitimme ei ole kuollut. Hän on yhä täällä, mutta vangittuna, sinä tiedät sen.”

”Minä tiesin aina, ettei hän kuollut. Hän ei voinut olla. Hän ei koskaan vastannut minulle.”

Anat ei voi olla täysin varma, tietääkö hänen sisarensa puhuvansa toiselle ihmiselle. Nadihan katse on liian tyhjä, jotta tämä voisi olla täydellisesti maanpinnalla. Kenties jokin vanhoista muistoista on kiinnittynyt häneen. Tämä on käytävä hitaasti läpi.

Anat sen sijaan tietää heidän olevan ehdottoman lähellä niitä seikkoja, joista Nadiha ei koskaan puhu. Hän on aiemminkin maininnut, että hänen ja äidin välille jäi asioita kasvattamaan menetyksen kuilua ja Nadihan omaa epävarmuutta. Nyt ne leijumat ilmassa ja raskauttavat kuolemalta tuoksuvaa ilmaa entisestään.

”Hän ei koskaan vastannut”, Nadiha toistaa pitäen tyhjät silmänsä Anatissa. Kammottava, maanpäällisten voimien piiristä karannut ilme säilyy kasvoilla vielä muutaman sekunnin. Sitten Nadiha havahtuu Anatin lujaan otteeseen ja pudistaa päätään. Kiskaisee kätensä irti, mutta ei loukkaantuen.

”Anteeksi, menetin itsehillintäni”, Nadiha sanoo täysin rauhalliseen sävyyn. Ääni on tavanomainen. Nadiha on palannut Athalaan vain muutamassa sekunnissa.

Mahdollisuus on kulkeutunut rantahiekan mukana pois, aallot ovat vieneet sen pois. Anat ei uskalla enää kysyä tarkennusta, hetki on kulkenut pois hänen luotaan. Nadihan palattua järjelliseen tilaan ei ole enää mieltä kysyä asioista, joista hän ei koskaan suostu puhumaan. Anat ei kenties koskaan saa tietää, millaisia asioita äiti vei mukaansa Korallitalojen mustien seinien sisälle. Äidiltä kysyminen olisi itsemurha.

Anat kuljettaa sormensa marmorikannelle ja alkaa siirtää sitä takaisin haudan ylle. Nadiha yhtyy tekoon ja sallii haudan sulkeutua. Pölykerros leviää ilmaan kannen siirtyessä raskaasti taakkansa ylle. Pöly tanssii hopeaisessa ilmassa, Nadiha jää tuijottamaan sitä kykenemättä varsinaisesti keskittymään muuhun.

Sormiin jää pölyä kannesta. Se piirtää tyylikkäät viivansa ihoon. Anat pyyhkii pölyn pois, mutta Nadiha katsoo omiaan kuin ei enää osaisi hieroa käsiään toisiaan vasten. Nadihan lamaantumista on tuskallista katsoa vierestä. Anat ei uskalla vielä ehdottaa poistumista. Sisar on liian heikossa tilassa kävelläkseen uudelleen Valkoisen Variksen patsaan ohi.

”Lähdetään. Täällä ei ole koskaan ollutkaan mitään nähtävää”, Nadiha sanoo isosiskonsa yllätykseksi ja kääntyy äidin tyhjän haudan ääreltä. Hän kävelee tasaisen rauhallisin askelin ulos holvista ja jää hetkeksi katsomaan sukunsa nimeä sen oven yläpuolella. Lenorien nimen ympärillä on ylimääräisiä koukerokuvioita. Ne eivät merkitse näiden tähtien alla enää mitään, mutta Nadiha tietää niillä olleen merkitys aiemmille ihmisille. Monen muun suvun nimen ympärillä niitä ei ole. Ihmisellä on aina ollut tarve erottaa erityiset muista. Varmasti myös Vecastan sukuhaudalla olisi samanlaisia koukeroita.

”Nadiha, odota”, Anat sanoo ja juoksee sisarensa perään. Askeleet jäävät kaikumaan holviin, mutta sisarukset jättävät kaiun taakseen. ”Oletko sinä varmasti valmis lähtemään?”

Nadiha hymyilee. Anat säpsähtää ymmärtäessään hymyn olevan aito.

”Olen minä. Tiedäthän, erikoinen paino on siirtynyt sydämeni tienoilta toisaalle. On kuin voisin vihdoin tuntea elämän virtaavan suonissani.”

”Mutta äiti on yhä elossa. Eikö se… pelota sinua?”

”Pelottaa”, Nadiha myöntää ilman tyhjää katsetta, ”mutta en voi jäädä paikoilleni. Palataan kotiin.”

Anat ymmärtää, että hänen sisarensa todella kulkee aina omalla tavallaan. Nadihan on saatava pureskella asioita riittävän kauan. Kun ne tapahtuvat, hän kärsii hetken päänsä sisällä ja verhoaa sitten itsensä näennäiseen rauhallisuuteen. Se on pelottavaa, kun sen toistumista joutuu todistamaan useampaan otteeseen. Anat on nähnyt Nadihan tekevän niin monesti.

Anatin mielessä juoksee toinenkin seikka. Hyökkäys Ietaan. Lintujen edellisessä kokouksessa ryhmä ihmisiä päätyi siihen lopputulokseen, ettei hyökkäystä voi lykätä arjenain ulkopuolelle. Variein alussa luonto ei olisi enää heidän puolellaan. Syksyiset sateet eivät edistäisi liikkumista – tai pakenemista. Anat tiedostaa hyökkäyksen kaikki riskit. Lintujen on silti tehtävä niin. Ja Anatin kerrottava sisarelleen. Nadiha ei ole täysverinen jäsen, mutta hänen on oltava tietoinen voidakseen valmistautua.

Becka ei ollut päässyt edelliseen kokoukseen. Hän jättänyt Anatille edes kirjettä, jättäytyi vain pois. Anat tietää, ettei sellaista tehdä tyhjistä syistä. Beckalle on täytynyt tulla suurempi este. Anat uskottelee syyn johtuvan Beckan perheestä tai muista ulkoisista syistä, joille punaiseksi sielunsa värjännyt nainen ei voi mitään. Jos Anat tietäisi syyn olevan Acantha, hän pettyisi. Hän pettyy joka kerralla, kun Becka osoittaa olevansa yhä ihmissuhteiden tarpeessa.

Kun sisarukset siirtyvät aukion ohi, Anat huomaa Nadihan luovan muutamia katseita Valkoisen Variksen patsaaseen. Tämä ei kuitenkaan pysähdy sen luo eikä suo katon aukolle ainuttakaan katsetta. Se tuskin johtuu haluttomuudesta kohdata jumalkuva. Nadiha kantaa yhä merkkejä järkytyksestä, jonka tyhjä hauta aiheutti. Anatista on surullista, miten ihmiset hyväksyvät asiat lopullisesti vasta nähtyään ne henkilökohtaisesti.

Matka takaisin kestää huomattavasti vähemmän kuin matka Lenorien suvun holviin. Nadiha kävelee nopeammin, ei pysähdy ihmettelemään jokaista soihtujen valaisemaa kulunutta muistoa. Anat kulkee sisarensa rinnalla, koska vain siten hän itse kestää omat muistonsa. Äidin niin sanottu kuolema ei ollut helppo kenellekään.

Ulkona on yhä sumua. Yö on edennyt pisteeseen, jossa ilma on pelkästään kylmää. Maa hohkaa sumuaan ja saa kammioiden keskeltä palaavat sisarukset tuntemaan olonsa itsekin kuolleiksi. He palaavat maan alta valkoiseen sumupilveen. Vartijat päästävät heidät sanoitta ulos, he kävelevät sumun keskeltä todelliseen maailmaan, jossa yökköset eivät tanssi valoja vasten eikä kuoleman haju määritä kävelijän tunnetilaa. Lucastan kaduilla tähtien suoma valo ei erotu yhtä hyvin kuin varispatsaaseen osunut keila.

Kotiin kävellään kevyessä hiljaisuudessa, mutta vierekkäin. Nadiha on ajatuksissaan, pysähtyy välillä katsomaan kadunkulmien kylttejä ja puisia tienviittoja. Ietan kohdalla Nadiha huokaisee syvään. Hänen katseensa ei voi olla hakeutumatta Korallitalon kaareviin seiniin.

”Ennen kuin menemme kotiin, minusta tuntuu, että sinun tulisi tietää vielä eräs seikka”, Anat päättää rohkaistua. Koko ikänsä rohkeudestaan niin ulkonäöllisissä kuin mielipiteellisissä seikoissa tunnettu Anat tuntee itsensä heikoksi joutuessaan pelkäämään rehellisyyttä. Nadiha on kuitenkin ollut lähiaikoina niin herkässä mielentilassa, että pieninkin töytäisy saisi hänet hajoamaan kuin lumisadepallo. Lumi ei sataisi enää minnekään lasin kerran rikkoutuessa.

”Liittyykö se siihen, mitä me äskettäin teimme?” Nadiha kysyy silmät jälleen elämää täynnä. Anat ei ole koskaan ollut yhtä kiitollinen katsoessaan toista ihmistä silmiin.

”Ei”, Anat tunnustaa. Ajatukset kaartuvat edellistä kokoontumista kohti. Hän muistaa ihmisten hyväksyvät ilmeet ja keskittyy niihin. ”Se liittyy Lintuihin.”

Nadiha kohottaa kulmakarvojaan. ”Niinkö?”

Koska sisar ei osoita merkkejä suoranaisesta pelosta, Anat uskaltaa pysähtyä hetkeksi ja tarttua tätä harteista. Ieta on jäänyt taakse, sen katto erottuu yhä talojen harjakattojen yli. Anatia hirvittää ajatus siitä, että hänen täytyisi astella työpaikalleen aikomuksenaan aiheuttaa sen sisällä tuhoa. Hän vetää syvään henkeä ja sulkee silmänsä hetkeksi. Nadiha odottaa kärsivällisenä, mitä hänen siskonsa aikoo vielä paljastaa. Hän oli oikeassa. Hän ei katso enää tähtiä samalla tavalla. Oikeastaan hän ei osaa katsoa mihinkään enää samalla tavalla, ei edes sisarensa kauniisiin kasvoihin. Anat päästää irti Nadihan harteista. On aika. Ei Nadiha mene rikki.

”Me aiomme hyökätä Ietaan aivan pian”, Anat sanoo.