Musteenkantaja: luku 23

Luku 23: Puhjennut kukka

Jorin suorastaan juoksee Inahen sinisiin silmiin. Hän ei hae lohtua, hän ei pakene mitään, hän tahtoo vain nähdä Inahen pitkän päivän jälkeen. Jorin on vahtinut Inahen siskoa tarpeeksi, kenties jopa saanut tämän ymmärtämään paikkansa. Se kaikki valuu sydämen rei’istä pois tyhjyyteen Jorinin nähdessään Inahen jälleen.

Koko ikänsä Jorin on elänyt vain työlleen. Työlleen ja mielihyvälle. Hän ei koskaan kuvitellut löytävänsä sellaista poikaa, joka voisi kuroa juurensa niin tiukasti hänen sydämensä ympärille. Jorinilla on ollut useita. Aina vähän nuorempia. Inahe on kolmekymmentä Puhdistautumista nuorempi ja puhtain kaikista maailman olennoista. Puhtaampi kuin sisarensa, joka istuu puhtaimman paikalla. Jorinin pelko sulaa kevään kukkien tieltä. Inahessa on maailma.

Inahe näyttää hämmentyneeltä, kun Jorin kiirehtii hänen luokseen ja vetää oitis otteeseensa. Ei kiusoittelevaa dialogia, ei huutoa kummaltakaan osapuolelta. Pelkkä lämmin kosketus, johon tiivistyy kaikki se jano, jota Jorin on vuosien mittaan tuntenut. Kaipuu toisen ihohuokosista itseään vasten.

Puhtaus saisi lakata olemasta, muste saisi täyttää maan, ja Jorin seisoisi silti siinä, Inahe sydäntään vasten ja mieleltään paljaampana kuin vastasyntynyt. Jorin ei olisi koskaan uskonut päästävänsä itseään niin haavoittuvaiseen tilaan. Hänen ei ikinä pitänyt opetella tuntemaan rakkautta. Oli tarkoitus vain pitää hauskaa, antaa pojan nuolla mustetta hänen sisältään ja saada hänen kehonsa värisemään niin kuin ennen. Ja nyt Inahe onkin siinä kaikki ohjat käsissään, oikeutettuna murskaamaan kaiken. Jorin itse on antanut hänelle mahdollisuuden siihen. Hän suutelisi pojan varpaita, jos se tulisi tarpeen. Niin paljon hän tuntee.

”Inahe, voi Variksen nimessä, Inahe...” Jorin takertuu pojan pieneen kehoon koko voimallaan. Aivan kuin Inahe voisi koska tahansa kadota.

”Noinko raskas päivä sinulla oli?” Inahen viaton ääni täyttää huoneen.

”Ei, ei ollut, minä vain...” Jorinin ääni murtuu. Hän istuu sängyn reunalle, muttei vedä Inahea mukaansa. Inahe jää ikkunan luo seisomaan ja kallistaa päätään kysyäkseen.

Miten pukea sanoiksi jotain sellaista, jonka olemassaolosta ei ole tiennyt? Inelan katseleminen ja kaiken uudelleen muistaminen on saanut Jorinin varmaksi. Varmaksi ja aivan liian pelokkaaksi.

”Inahe, kuuntele minua.” Inahe kuuntelee. Hän astuu lähemmäs, muttei kosketa. Pitää tällä tavalla vallan itsellään. ”Inahe, minä rakastan sinua. Kaikki valkaistu ja väärä minussa, sen voit unohtaa. Ota se hyvä ja puhdas, jota yhä on jäljellä, ja näe sen kaiken olevan sinun. Kaikki se rakastaa yksinomaan sinua.”

Inahe istuutuu Jorinin reisille ja saa miehen kallistamaan leukaansa taaksepäin mielihyvän aallosta. Hetki on väärä.

”Oletko sinä humalassa?” Inahe kysyy ja vie kätensä Jorinin yläruumiille.

”En, Inahe rakas, minä olen tosissani.”

”Onko sinussa muka enää mitään todella puhdasta? Sinähän olet valkaissut kaiken.”

Jorinin tekisi mieli itkeä. Ensimmäistä kertaa vuosiin itku käväisee luomien takana ja jatkaa matkaansa, väistyy ylpeyden tieltä.

”Jos onkin, se kaikki on vain sinulle. Inahe, oikeasti, minä...”

”Rakastat minua. Kaunista.” Inahe vie huulensa Jorinin omille, ja Jorin imee elinvoimansa pojan kosketuksesta. Kaiken sen kauniin minkä voi itselleen varastaa, hän ottaa. Tunne täyttää hänet. Hän elää.

Huulet koskettavat toisiaan vapisevan nälän vallassa, kehot painautuvat toisiaan vasten ja heräävät eloon. Inahe ei ole enää pitkään aikaan ajatellut Jorinia koskettaessaan sitä ihmistä, joka opetti hänet käyttämään käsiään tähän tarkoitukseen. Hän on kaukana Anfarissa, tuhansien uusien muistojen takana, pinon pohjimmaisena. Jorin tuntuu hyvältä Inahea vasten. Miksi jäädä kiinni johonkin, joka on niin kaukana? Miksi ajatella sitä, ettei hän ole tässä yhdenkään oman ajatuksensa ansiosta? Sellaiset seikat eivät paina silloin, kun Jorin värähtää hänen kosketuksensa poltteesta. Inahe on sulaa laavaa miehen otteissa.

Jorin ei ole koskaan ollut varma Inahen seurassa. Nytkin hän ottaa Inahen lähelleen vain huomatakseen, että pelkää yhä tätä. Tai itseään. Tunteensa uutta sävyä, tummanpunaista. Valkoiselle ei ole enää sijaa. Inahe on valkoinen, mutta Jorin ei ole koskaan ollutkaan. Tunteen verenpunainen kukka puhkeaa hänen sisälleen. Hän päästää irti Inahesta ja vetäytyy taaksepäin kuin kosketus satuttaisi.

”Teinkö minä sen väärin?” Inahen kysymyksessä ei ole itsevihaa. Aivan kuin poika kysyisi vain ottaakseen opikseen. Jorinin sisällä läikähtää. Kukka sykkii.

”Ei, et missään nimessä”, Jorin kuiskaa lempeimmällä äänellään, vaikka tietää ettei saisi äänestään pehmeää raastamallakaan. Hänen äänensä jää karheaksi ja kuivaksi, mutta Inahe on onneksi tottunut. Jorinista ei tunnu silti lainkaan sen rauhoittavammalta. ”Minua vain pelottaa tuntea näin paljon.” Jorin astuu lähemmäs ja sipaisee valkoiset suortuvat korvan taakse. Inahen hiukset ovat hieman kasvaneet, ne ulottuvat korviin. Jorin hyväilee kynsiensä päillä Inahen piirteitä. Kiertää kapean leuan, selkeät leukalinjat ja pehmeät huulet. Se kaikki voisi olla hänen, jos Inahe olisi omistettavissa. Kukka kasvaa pelkästään surusta.

”Sinusta on tullut minun heikkouteni”, Jorin kuiskaa sormet Inahen hiuksissa, ”tiedäthän sinä, miten paljon se merkitsee? Olet Perijäni, ja tulen kirjaimellisesti antamaan sinulle maailman. Voisit tuhota minut koska tahansa.”

Jorinin yllätykseksi Inahe nauraa. Hänen huulensa kaartuvat poikamaisesti ylös, sormi hakeutuu suun ja nenän peitoksi. Ohuet sormet tarttuvat Jorinin omiin. Kieli käväisee niiden päissä ennen kuin puhuu.

”Jos kerran voit ja haluat antaa minulle kaiken, mikset päästä minua kaikkiin kokouksiin? Tai salli minun tavata uutta Musteenkantajaa?” Inahe vetäytyy taaksepäin. Vain kosketuksen piirtämättömän kehän ulkopuolella hänellä on suurin valta. ”Voisinhan minä itsekin mennä ja ottaa selvää, ellet olisi ystävällisesti kertonut kaikille, että minulta pitää pimittää nämä uudet tiedot. Miksi? Mitä sinä pidät rakastettusi selän takana?”

Rakastettu ei ole sana, jota Jorin olisi koskaan ajatellut. Nyt se polttomerkitsee hänen sydämensä. Miten julma sana. Inahe on valinnut sanansa oikein, juuri tällä tavalla kahlitaan mies kaiken sen vangiksi, joka tekee hänestä heikon. Heikkouden linnassa ei käytetä varjelaista lasia kaltereina. Siellä ei ole kaltereita lainkaan. Vanki kyllä tietää olevansa vanki.

”Ei ole vielä sinun asiasi tietää. Minun tulee tehdä pajon valmisteluja ennen kuin voit kohdata Musteenkantajaa koskevat uutiset”, Jorin sanoo. Minun pitää tehdä järjestelyjä. Minun pitää kadottaa sisaresi identiteetti. Sisaresi, joka rakastaa sinua enemmän kuin maailmaa.

Inahe siristää silmiään. ”Olen tähän asti kestänyt varsin hyvin sen, että otat minut koska haluat ja kuvittelet voivasi kohdella minua kuten tahdot. Olen ollut piikitön ruusu, en pistä, vaikka minut kääntää puolelta toiselle ja koskee eri tavalla. Vaikka työntäisit kuinka syvälle, minä en juuri pistä vastaan.” Pieni naurahdus pakenee kalpeilta huulilta. Se on pelottavampi kuin kyyneleet tai huuto. ”Tämä maailma pyörii, kuten Jorin Vecasta toimii, ja niin pyörin näemmä minäkin. Mutta tällaista en aio sietää.”

”Minulla on syyni pitää sinut epätietoisuudessa.” Jorin ei ajattele Inahen sanoja. Hän kuulee vain äänen muuttuneen painon. Vahvemman kuin koskaan. Piikittömiä ruusuja ei ole olemassakaan. Poimijan pitäisi se tietää.

”Ei se ole pahinta”, Inahe sanoo hymyillen nyt jo leveämmin. ”Kaikkein eniten minua huvittaa se, että tulet tänne äkillisen kiihkon vallassa ja kerrot minulle rakastavasi. Miksi et kysy minulta, rakastanko minä sinua?”

Jorin on miltei valahtaa polvilleen. Inahen ääni tunkeutuu liian syvälle, se on aivan liikaa kestettäväksi. Inahe ei kuitenkaan lopeta. Hän ei varsinaisesti nauti tilanteesta. Hän haluaa vain muistuttaa, että on yhä olemassa myös tällä tavalla. Omien rajojensa ulkopuolella, kaukana vanhempiensa päätöksistä. Muutaman metrin päässä, mutta silti täysin oman linnansa suojissa. Inahea ei kukaan enää saisi. Ei nyt, kun hän on alkanut hahmottaa polttavia rajojaan ja muovata niitä uudelleen.

”Et varmasti edes miettinyt kysyväsi”, Inahe naurahtaa lopulta. ”Niin minä arvelinkin.” Inahe kumartuu kosketusetäisyydelle, vie kätensä Jorinin leijonanharjaan ja vetää miehen lähemmäs. Hän suutelee kevyesti, vain muistuttaakseen Jorinia kehonsa lämmöstä. Kun Jorin painautuu Inahea vasten, Inahe vetää itsensä pois.

Inahe vain nauraa, kun Jorin jää seisomaan suojattomana hänen eteensä. Inahe vetää valkoisen kaavun ylleen ja lähtee sitomaan sen vyötä.

”Aion käydä puutarhassa”, Inahe ilmoittaa ja kävelee Jorinin ohi ovelle. Ripeät askeleet syövät hymyn pois. Jäljelle jää vain Jorin ja hänen pelkonsa.

Inahe sulkee oven perässään. Hän menee puutarhaan. Siellä he toisensa ensi kertaa tapasivatkin. Jorin tietää, ettei säry helposta. Nytkään hän ei ole mennyt hajalle Inahen uudenlaisista äänenpainoista ja liikkeistä. Ei hän ole rikki. Vähän nyrjähtänyt vain. Punainen kukka on nuupahtanut ja pettynyt. Se ei jaksa enää kukkia.