Tulisielu: luku 20

Luku 20: Onko olemassa toivoa

Xanderin suuret, valkoiset siivet kiidättävät hänet turvallisesti Avariin, keskelle usvapolkua. Hänen sydämensä hakkaa lujempaa kuin koskaan aiemmin Lasiasta palatessa. Hän on tehnyt työtään jo useita vuosia, mutta yhdenkään siivistään luopuneen usvastatyntyneen vieminen Lasiaan ei ole koskaan tuntunut samalta kuin tämä. Aivan kuin hän olisi tehnyt väärin viedessään Zenithin Lasiaan.

Hänen mieleensä muistuu eräs toinenkin vientikerta, joka oli sumentaa hänen järjellisen ajattelunsa. Se ainoa kerta, jolloin hän olisi tahtonut jättää työnsä tekemättä. Eli. Loputkin Elin heikoista siivistä olivat karisseet nopeasti katkeroitumisen syyn selvittyä, eikä Xander ollut voinut muuta kuin viedä Elin ylös Lasiaan ja toivoa, että hänen omatkin siipensä pettäisivät pian ja hän voisi palata kylmään maahan rakkaansa luo.

Hetken ajan viha on miltei sumentaa Xanderin mielen. Hän ei pakotakaan itseään takaisin hetkeen, ei keskity usvapolun mutkiin vaan antaa muistojen vyöryä ylitseen. Hän ei palaa Elin viimeiseen päivään Avarissa, hän palaa paljon kauemmas.

* * *

Elin satutettu katse oli ja pysyi aina samanlaisena. Hänen pelkonsa oli suurta, jokainen haavoittuneitten siipien räpytys liikaa. Xander vihasi sitä kaikkea, vihasi että joutui pakottamaan pojan kohtaamaan pahimman pelkonsa: lentämisen.

Mutta siinä kaikessa oli myös jotain suunnattoman kaunista. Se tapa, jolla Eli syöksyi pelkoaan päin ja lopulta voitti sen, kykeni lentämään jo miltei kunnolla. Xander ei voinut enää kuolettaa tunnetta, joka hänessä oli syntynyt. Hänessä, joka oli aina pakoillut kaikenlaisten tunteiden näyttämistä.

Hän ei koskaan huomannut, että oli hitaasti ja kiduttavan varmasti rakastunut Eliin, joka oli opettanut hänelle enemmän kuin hän Elille. Vaikka Xanderinhan siinä piti olla opettaja, hänen piti saada Eli taas siivilleen. Monesti hän saikin. Riittävän monesti Elin isosiskolle Liville, joka olisi jo mielellään erottanut kaksikon. Liville oli valjennut, miten paljon he olivat alkaneet välittää toisistaan. Xander ei silloin vielä tiennyt, miksi heidän yhdessäolonsa olisi haitannut Liviä millään tavalla, mutta hän tuli vielä ymmärtämään.

Kun Eli ensimmäistä kertaa painoi huulensa Xanderin omia vasten, Xander ei tiennyt, mitä tuntea. Helpotusta, onnea vai suunnatonta pelkoa siitä, että hän oli tuntenut niin vahvasti, että tunne oli tarttunut? Sillä vaikka he olivat lähekkäin, kunnioittivat toisiaan kaikessa ja rakastivat kumpikin omalla tavallaan, Elin katse ei koskaan muuttunut. Hänen silmänsä pysyivät tummansinisinä kuin yö. Elin yössä ei koskaan ollut tähtiä.

Xander ei koskaan nähnyt syytä Elin surusilmien takana. Hän ei koskaan osannut irrottautua omasta pelostaan ja häpeästään, hän oli niin keskittynyt omaan pelkoonsa näyttää tunteita, ettei ikinä ymmärtänyt mikä Elillä oli hätänä. Eli oli sanonut hänelle, ettei häntä haitannut, vaikkei Xander koskaan oppisi hymyilemään tai itkemään. Hänelle riitti se, mitä Xander sanoi ja teki, ja Xander tuudittautui siihen ajatukseen unohtaen täysin, että hänenkin olisi pitänyt yrittää ottaa Elin oma suru vastaan.

Xander ei ymmärtänyt vielä silloinkaan, kun Eli ensimmäisen kerran itki hänen nähtensä. Xander oli painanut hänet varovasti alleen sängyllä, tarkoituksenaan vain arvostaa Elin pientä kehoa kaikella rakkaudellaan. Hän ei ymmärtänyt lopettaa, vaikka näki kauhun Elin sinisissä silmissä. Hän ymmärsi lopettaa vasta sitten, kun Eli alkoi itkeä ja työnsi Xanderin paniikinomaisesti pois päältään. Xander näki, muttei osannut käsitellä näkemäänsä. Hän näki ainoastaan torjutuksi tulemisen ja suuren häpeän siitä, että oli edes yrittänyt.

Kun Eli lopulta sai kerrotuksi, miksi Xanderin yhtäkkinen yritys oli aiheuttanut hänessä sen mitä se aiheutti, Xander ei voinutkaan sanoa mitään. Hän ei ollut koskaan edes aavistanut. Eli kertoi kaiken. Hän kertoi, miten isosisko oli yhtäkkiä esitellyt ensimmäisen lennonopettajan, Iscarion. Hän kertoi sen, kuinka oli jokaisella kerralla tajunnut yhä vain kirkkaammin sen, että sen oli täytynyt olla hänen oma isosiskonsa, joka hänet Iscariolle vapaaehtoisesti lahjoitti. Eli oli ollut lahja sairaalle miehelle.

Ensimmäinen ajatus Xanderin mielessä ei suinkaan ollut silloin se, että hän olisi ottanut Elin syliinsä ja kertonut, miten paljon välittää. Hän keskittyi silloinkin vain siihen, ettei ollut koskaan ymmärtänyt. Suru Elin silmissä avautui hänelle nyt kokonaisuudessaan, hän näki kaiken senkin, mitä ei tahtonut. Hän näki nuoren, aivan liian nuoren pojan ahdingon ison miehen edessä ja ymmärsi, ettei se jokin Elin silmissä ollut koskaan ollut surua. Se oli pelkkää kauhua, pelkkää suurta pelkoa, jota hän ei koskaan voisi pyyhkiä pois.

Silloin Xander menetti ensimmäistä kertaa useamman sulan siivistään kerralla. Hän tunsi niin suunnatonta vihaa Iscariota ja Liviä kohtaan, ettei viha mahtunut enää päähän saati kehoon, se siirtyi siipiin suunnattomana värinänä ja tiputti kolme suurta sulkaa kerralla. Xander toivoi silloin, että jokainen usvastasyntynyt voisi kuolla tai tuntea edes suurta kipua, jotta hän voisi vuodattaa edes pisaran Iscarion ja Livin verta.

Mutta Elille hän ei osannut tehdä mitään. Hän osasi vain istua rinneasunnon sängyllä, hengittää samaa ilmaa hänen kanssaan ja toivoa, että päivä vaihtuisi pian yöksi. Eli hengitti raskaasti hänen vieressään, pyysi anteeksi sitä, ettei ollut kertonut aiemmin ja ettei kenties koskaan voisi antaa Xanderille sitä fyysistä tyydytystä, jonka hän halusi. Eli oli ollut pahoillaan, vaikka hän oli se, jolta jokaisen olisi tullut pyytää anteeksi.

Se usvastasyntynyt, jota Xander rakasti eniten ja joka oli opettanut hänet näyttämään tunteitaan, murtui suoraan hänen edessään eikä hän osannut sanoa sanaakaan.

* * *

Muisto jäytää Xanderia kaikkialta. Hän ajattelee sitä, että jopa impulsiivinen ja tulitahtoinen Zenith on nyt lähempänä Eliä kuin hän. Hän ei koskaan voisi käyttää työtään saattajana väärin ja etsiä Eliä käsiinsä; hänen olisi odotettava kunnes hänen omat sulkansa karisisivat selästä. Maailman epäoikeudenmukaisuus vyöryy tummana aaltona hänen ylitseen ja hänen on pakko sulkea hetkeksi silmänsä siltä.

Yö on mustempi kuin koskaan, eikä pelkästään siksi, että Xander tuntee suunnatonta surua. Kuun voimien ehtyminen näkyy nyt selvemmin kuin aiemmin. Valo ei sirotu tummien puiden lomasta, Kuun kaikkivoipa energia ei hohkaa mustasta maasta. Ensimmäistä kertaa usvapolku tuntuu vain polulta, jota ympäröi satunnainen määrä vaaleaa usvaa. Xander ei uskalla edes ajatella, miltä Kuun temppelillä tai lammella näyttää. Hän ei tahdo kohdata sitä tosiasiaa, että Kuu ei enää koskaan tule palaamaan ennalleen. Usvastasyntyneet ovat pian yksin.

Xander huomaa miettivänsä Zenithiä. Oliko tytön sanoissa perää? Tietääkö hänen veljensä todella totuuden kaikesta, ja jos tietää, miten Zenith on ajatellut tiedottaa siitä muille Lasiasta käsin? Xander huomaa toivovansa, että tyttö todella onnistuu siinä, mitä ikinä pohjimmiltaan tavoitteleekin.

Zenith oli useampaan otteeseen maininnut Niarin. Heillä on siis oltava selkeä suunnitelma kaikesta. Jos Niar osaisi vastata edes yhteen Xanderin mielessä pyörivään kysymykseen, hänen kannattaisi ottaa riski ja puhutella tuota Auringon luomaa olentoa.

Kun Xander ottaa ristiriitaiset ajatukset mielessään tavallisia askelia eteenpäin, hänen näkökenttäänsä osuu jotakin tuttua. Tuttua, mutta tänä yönä kohtalokkaalla tavalla vierasta. Yö on liian pimeä siihen, että Xander näkisi kunnolla edessään polulla kyhjöttävän usvastasyntyneen. Hän kuitenkin erottaa leveät hartiat ja kapean keskivartalon sekä mahtavat, maata laahaavat valkoiset siivet. Ogre.

Ogre istuu lyhistyneenä usvapolun juurella kasvavan puun alla. Hänen olemukseensa olennaisena kuuluva ylpeys ja majesteettisuus puuttuvat täysin. Kun Xander kävelee lähemmäs, hän huomaa, että Ogre ei ole vain kietonut käsiään ympärilleen kuin pelkäisi jotain. Hän on myös itkenyt. Juovat piirtyvät selkeinä hänen kalpeille, kauniille kasvoilleen. Keltaiset silmät punoittavat, sen Xander pystyy pimeydessäkin erottamaan.

”Ogre?” Xander inhoaa äänensä heikkoa sointia.

Ogre nostaa päänsä ja katsoo hetken Xanderia kuin tuntematonta. Xander on kuulevinaan isänsä nimen Ogren huulilta. Sitten Ogren katse tarkentuu, hän nostaa hetkessä itsensä ylös ja palauttaa ruhtinaallisen ryhtinsä. Ogre on siro, mutta pitkä. ”Xander. Tietenkin, Xander”, hän sanoo enemmän itselleen kuin Xanderille. ”Anteeksi. Minä en ole aivan oma itseni juuri nyt.”

Kenties juuri sen havaitseminen viimeistelee kaaoksen alun Xanderille. Kaikki maailmassa on kunnossa niin kauan, kun Ogre pysyy kasassa. Ogre on aina ollut kansalle se olento, joka pitää kansan yhtenäisenä ja valaa toivoa heihin. Jos ja kun Ogre istuu puun alla kuunvalon heiketessä kuivuneita kyyneliä poskillaan, mikään ei ole kunnossa. Ei mikään.

”Tiedätkö, saattaja, minua pelottaa.” Ogre ei kuulostaa itseltään. Hänen äänensä on käheämpi ja matalampi kuin yleensä, aivan kuin se tulisi vuosien takaa. Xanderin on vaikeaa ajatella, että Ogre tosiaan on useita tuhansia vuosia vanha. Xander ei edes kiinnitä huomiota siihen, että Ogre kutsuu häntä pelkästään saattajaksi aivan kuin ei enää muistaisikaan, kuka hänen edessään seisoo. Kuin hänelle olisi sama, seisooko siinä Xanderin isä Ianos vai Xander itse, kun kyseessä on kuitenkin saattaja.

”Niin meitä muitakin”, Xander sanoo ja ajattelee Eliä, joka on silläkin hetkellä yksin kylmässä Lasiassa. ”Ihan meitä kaikkia. Sen päiväkulkijan, Zenithin, teko taisi viimeistellä pelon meissä kaikissa.” Xanderista tuntuu pahalta syyllistää Zenithiä. Tyttöhän haluaa pohjimmiltaan vain selvittää totuuden.

”Mihin tämä todellisuus on menossa, jos joku uskaltaa tehdä sellaista niin kuin se tyttö teki? Kuunvalo vähenee, näetkö sinä, se vähenee...” Ogren ääni haihtuu pois, hän painuu kaksin kerroin ja vie ohuet sormensa korvilleen. Ogre tärisee, ja Xander tuntee hengitysilman kylmenevän ympärillään. Sisään ja ulos, missä välissä kuuluu nopeuttaa hengitystahtia? Hän ei enää muista kuinka hengitetään.

”Ogre, nyt meidän kaikkien täytyy pysyä vahvoina. Kyllä me vielä saamme selville, mitä Avarille on tapahtumassa. Joku vielä selvittää, miksi Kuu heikkenee ja elinvoimanne vähenee.” Xander huomaa rukoilevansa mielessään Zenithiä. Ole nopeampi, ole niin kiltti. Selvitä tämä meidän puolestamme.

Ogren katse on lähes maaninen. Keltaiset silmät kiertelevät vauhkoina, eivät keskity usvaan, polkuun tai edes taivaalla juuri ja juuri loistavaan Kuuhun. Pelko on niin todellista, että Xander voi huonosti.

”Ogre kiltti.” Xander hengittää raskaasti. Nyt hän sentään osaa taas. ”Nouse ylös, sinun täytyy kestää. Et saa murtua tämän alle. Me muutkaan emme tiedä, me olemme kaikki yhtä keinottomia.”

”Minä en halua kuolla.” Silloin Xander ei tiedä, että kuulee juuri avaimen kaikkeen. Se, mitä Ogre päästää tummilta huuliltaan, on yksi ja ainoa totuus. Hän ei halua kuolla.

”Me emme voi kuolla, Ogre. Me emme vain juuri nyt tiedä, mitä tapahtuu. Mutta me tulemme vielä tietämään, usko minua. Sinun – ei, meidän molempien – on alettava valamaan toivoa usvastasyntyneisiin, niin päiväkulkijoihin kuin yökulkijoihinkin. Emme saa antaa paniikin levitä.”

Paniikki alkaa levitä myös Xanderin omaan sydämeen, mutta hän hiljentää sen. Hän osaa vielä kieltää tunteet itseltään. Ogre ei kuitenkaan nouse maasta, hän tuijottaa eteensä hivenen rauhallisempi katse keltaisissa silmissään ja pysyy hiljaa. Xander tuntee keinottomuuden leviävän jälleen kerran turruttavana kehoonsa. Jos Ogrekin osaa hajota, pian kaikki muutkin hänen edessään hajoavat yksi kerrallaan. Kylmä tunne Xanderin sisällä kuiskaa hänelle, ettei se haittaa. Ehkä jotkin asiat on tarkoitettu rikottaviksi.

Xander ei osaa vastata kuiskaukselle mitään.