Musteenkantaja: luku 15

Luku 15: Raja

Viimeisetkin rippeet huolesta toista sielua kohtaan katoavat siinä kohdassa, kun Nadiha astelee kotiinsa ja laittaa oven kiinni takanaan. Ruoan tuoksu ei kantaudu keittiöstä, valot ovat sammuksissa. Makuuhuoneesta kajastuu valkoista valoa, isän täytyy olla kotona. Nadiha astelee varpaisillaan isän huoneeseen ja valmistautuu näkemään työpöytänsä ääreen lysähtäneen miehen. Isä kuitenkin istuu suurella parisängyllä ja tuijottaa seinää edessään. Isän ja äidin makuuhuone on suuri ja koruton. Äiti oli sisustanut sen, eikä isällä ollut siihen sanomista. Kymmenessä vuodessa tuskin pölyhiukkanenkaan on siirtynyt alkuperäiseltä paikaltaan.

”Isä?”

Karn Lenorie nostaa väsyneen katseensa. Hän laskee pyöreät silmälasinsa sängyn vaalealle silkkipeitteelle ja paljastaa väsyneet silmät. Vuodet eivät ole vielä piirtäneet vahvimpia merkkejään Karnin kasvoille, mutta väsymys on.

”Hei, Nadiha. Sisaresi on yläkerrassa.”

”Isä.” Nadihan ääni jää kurkkuun kiinni. ”Oletko sinä samalla kannalla kuin Anat ja Enharkin? Pitäisikö minun sinusta mennä eteenpäin?”

Huoneen muuttumattomuus on Nadihan puolella. Karn ei ole itsekään ole osannut päästää täysin irti vaimonsa Enessan muistosta.

”Ei se ole niin yksinkertaista, kuin Anat ajattelee. Ymmärrän sinua. Enessa antoi monta syytä jäädä roikkumaan harhakuvaansa.”

”Harhakuvaansa?” Sanan herättämä mielikuva palauttaa kylmät väreet Nadihan kehoon. Isä nousee seisomaan. Hänen kehonsa on huoneessa, tässä maailmassa, pimenevässä illassa. Katse on kuitenkin muistojen sumentama.

”Sanohan minulle, tyttäreni, millaista äitiä sinä olet jäänyt kaipaamaan? Sellaista, jonka sinä toivoit, vai sellaista, joka sinulla oli? Kymmenen vuotta haalistaa muistikuvat. Enessa ei ollut sellainen kuin me muistelemme. Sinä et oikeasti kaipaa äitiäsi takaisin, vaikka kuinka kuvittelisit niin.”

Kylmä puristus rinnassa kertoo Nadihalle isän olevan oikeassa. Ei Nadiha ole koskaan kaivannut varsinaisesti äitiä. Hän ikävöi sitä tyhjää kohtaa, jonka Enessa Lenorie jätti. Ylpeä nainen tähtien kylmä valo silmissään ei ole itsessään ikävöinnin kohde. Sen myöntäminen tuntuu samalta, kuin menisi marmoriholveihin ja kaivaisi äidin arkustaan. Athalassa ei viedä kukkia haudoille, holvi pidetään lukossa eikä sinne palata, ellei kyseessä ole hautaustilaisuus.

”Minä tiedän sen kyllä.” Ääni kuulostaa pelkästään väsyneeltä, ei enää edes luovuttaneelta. Nadiha on antanut värin kuolla äänessään.

”Oletko varma?”

”Äiti ei ollut miellyttävä henkilö. Äiti katsoi meitä kolmea aina ylpeyttä silmissään aivan kuin olisi tahtonut meidän muuttuvan puhtaaksi kullaksi edessään. Hän huusi minulle, jos nauroin liian kovaa ruokapöydässä. Hän lukitsi Enharin huoneeseensa, jos tämän käärössä oli sovittua enemmän mustetta.” Nadiha pyyhkii kyyneleisiä silmiään. Hän ei ole itkenyt vuosiin isänsä nähden, mutta nyt seesteinen huone, valkea valo ja isän turvallinen läsnäolo sallii Nadihan vuodattaa kyyneleensä hetkelle. ”Minä pelkäsin äitiä enemmän kuin rakastin.”

Karn Lenorie ottaa tyttärensä lähelleen, puristaa tämän tiukasti rintaansa vasten. Karn on pitempi kuin tyttärensä, joten Nadiha saattaa painaa lapsen lailla päänsä isänsä rintaa vasten ja itkeä.

”Minä tiedän sen kyllä”, Karn kuiskaa pitäen tiukasti Nadihasta kiinni, ”minä tiesin sen, ja annoin silti rakkauteni häneen mennä teidän kolmen hyvinvoinnin edelle.”

”Mihin äiti kuoli? Isä, sinä tiedät, mihin hän kuoli. Sinä et olisi jättänyt selvittämättä, mitä rakkaallesi kävi, et olisi vain –”

”Nadiha.” Ääni on pehmeä, mutta ehdoton. Raja on ylitetty. ”Mikä tapahtuu Ietassa, pysyy Ietassa. Minä en voi kertoa. Etkä sinä oikeasti tahdo tietää.” Sormet silittävät selkää, Nadiha vapisee niiden lempeässä otteessa. Isä on aina ollut sellainen. Lämmin ja turvallinen, mutta sydämeltään etäinen. Ietassa työskentely kiskoo häntä eri suuntaan kuin Nadiha.

Kun ylpeys sulkee padot, Nadiha vetäytyy isänsä otteesta ja katsoo tätä silmiin. Posket ovat yhä kyynelistä märät, kasvot punoittavat itkun voimasta. Silti Nadiha seisoo suorana isänsä edessä eikä pakene häpeäänsä. Karn Lenorie näkee, ettei hänen nuorempi tyttärensä muistuta Enessaa juurikaan ulkonäöllisesti, mutta tytön tapa kantaa itsensä murtumattomalla ylpeydellä on suoraan äidiltä opittu. Ei peritty, pelkästään elämän ensivuosina opittu. Äiti ei antanut ylpeyden unohtua.

”Nadiha… Miksi sinä haluat niin kovasti tietää? Et kaipaa äitiäsi takaisin. Miksi et hyväksy, että hän on vain siirtynyt pois täältä? Puhdistautumisiin ei liity mitään sellaista, mitä oletat. Tämä maailma ei ole sellainen paikka.” Karnin ilme on kova.

”Mutta ei myöskään sellainen, kuten te Varikset sen väitätte olevan”, Nadiha sanoo ja huokaisee syvään. ”Minä tahdon vain tietää, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Tahdon ymmärtää, miksi maailma on niin väritön, niin näennäisen puhdas. Mitä puhtaan pinnan alla on?”

”Sellaisten kysymysten esittäminen ei ole ollut aiemminkaan suotavaa. Esiäitimme Ninar on osoittanut kohtalollaan, ettei ihmisen tule kysellä, vaan luottaa.”

Nadiha tietää, mihin tarinaan hänen isänsä viittaa. Ninar Lenorie, kaupankäynnin äiti, yksi ensimmäisimmistä ihmisistä oli tunnettu erilaisuudestaan. Itsensä Ieta Vecastan, ensimmäisen Suurvariksen rakastama nainen oli ollut luonteeltaan ikuisen utelias ja villi. Ninar oli rakastanut ihmisiä ympärillään, mutta oli valikoinut tarkoin, miten elämänsä elää. Ieta Vecastan kerrottiin kosiskelleen Ninaria useita vuosia, mutta Ninar oli tietoisesti päättänyt olla naimatta suurmiestä.

Ninarin loppu on kuitenkin se, joka puhuttaa kansaa enemmän kuin tunnetun naisen historia kaupankäynnin äitinä ja Ietan rakastettuna. Valkoinen Varis loi aikanaan maailman, muttei mitään sen reunoille. Sumun peittämä meri kiertää tyhjyydessä, sen takana ei ole uutta maata. Se vain on, eikä siellä ole mitään muuta kuin sankkaa sumua. Ninarin uteliaisuus kasvoi äärimmilleen, kun hän oli miettinyt maailmaa kokonaisuutena ja lähtenyt yhdessä Ietan kanssa purjehtimaan sumun peittämälle merelle. He olivat löytäneet koralleita ja helmiä, mutta Ninar ei ollut tyytyväinen. Hän lähti uudelleen ystävänsä kanssa, eikä koskaan palannut takaisin. Ninar seilasi sumuun, paperitaivaan ääriin vain löytääkseen reiän, jonka Valkoinen Varis oli tehnyt sinne antaessaan ihmisille paperin. Vain löytääkseen aukon taivaassa, mutta ei koskaan reittiä takaisin.

Ieta palasi Athalaan kertomaan ihmisille, että mereltä saattoi löytää mustan reiän Autuudessa. Kansa ei koskaan uskaltanut käyttää merta samalla tavalla. He hyväksyivät sen, että maailma oli tarkoitettu heille rajoineen. Ieta Vecasta itse ei koskaan täysin toipunut siitä, mitä näki merellä. Hän pysyi loppuunsa saakka lujana Suurvariksena, mutta oppi Ninarin katoamisen jälkeen, miltä pelko tuntui.

Osassa päin Athalaa tarinaa Ninarin kohtalosta kerrotaan opettavaisena esimerkkinä, osassa suoraan syntiinlankeemustarinana. Anfarissa, jossa Athalan luontoa ja antia arvostetaan suuresti, Ninaria ei pidetä kovinkaan suuressa arvossa. Hänen tekoaan kerrotaan varoittavana esimerkkinä liiallisesta uteliaisuudesta. Ihminen ei saa tehdä mitään, mitä hänelle ei ole tarkoitettu. Ei tehdä eikä nähdä.

Lenoriena Nadiha on kuullut tarinan kaikki versiot. Lucastassa, varsinkin Ninarin torilla hänen esiäitiään arvostetaan, mutta kylän akoilta kuulee monenlaisia versioita kertomuksista. On niitä, jotka katsovat jopa Nadihaa vinoon vuosisatoja sitten eläneen Ninarin teon vuoksi.

Osittain siksikin Nadihasta tuntuu pahalta, kun hänen isänsä lyö Ninarin vasten hänen kasvojaan. Isän ei kuuluisi olla se, joka muistuttaa Nadihaa uteliaisuuden vaaroista. Kyllähän Nadiha tietää, ettei tässä maailmassa saa tehdä mitään, mikä voisi raapaista totuuden maalauksen alta uuden, kenties tummemman maalikerroksen esille. Nadiha on vain loputtoman väsynyt elämään sillä tavalla. Hän hymyilee pingottuneesti isälleen ja kääntyy kävelläkseen yläkertaan. Virheetön ryhti ei murru kertaakaan. Isä ei jää huutamaan mitään hänen peräänsä.

Nadiha astelee yläkertaan vain huomatakseen Anatin makaavan pitkänä ja upeana hänen sängyllään. Sisar näyttää entistä pitemmältä maatessaan täysin suorana. Hänen valkoiset hiuksensa valuvat sängyn reunan yli. Hän on vienyt kädet kasvoilleen ja ristinyt jalkansa.

”Hei, sisko”, Nadiha mutisee tervehdyksen.

Anat nostaa valkeaa päätään ja kampeaa itsensä istuma-asentoon. ”Mitä isä sanoi sinulle? Te puhuitte kauan.” Anat jättää mainitsematta Nadihan punoittavat, itkun raidoittamat kasvot.

”Hän totesi, etten oikeasti kaipaa äitiä, ja että uteliaisuus on vaaraksi.” Nadiha huomaa vasta nyt hänen isänsä puhuneen kuin lapselle. Kenties osa Karnista käsittelee Nadihaa yhä pienenä tyttärenään, joka ei ymmärrä maailman vaaroja.

Nadihan yllätykseksi Anat vain naurahtaa ja kohauttaa harteitaan.

”Entä töissä?” Anatia on aina kiinnostanut pikkusiskonsa työ. Korujen tekeminen ja myyminen esittäytyy kiinnostavassa valossa naiselle, joka työskentelee kaikki päivänsä Ietassa. Normaalisti tilanteen luulisi olevan päinvastainen.

”Acanthalla oli huono päivä.”

”Leighillä?” Anat irvistää. ”Raukka. Hänestä puhutaan paljon. Ihme, että se tyttö on yhä elossa.”

Anatin reaktio korventaa jotakin Nadihan sisällä. Hän on aina kokenut tarpeelliseksi puolustaa työtoveriaan sen verran kuin vain kykenee.

”Ei se taida olla hänen oma vikansa.”

”Ei tietenkään. Tiedän kyllä, mikä hänet rikkoi.”

Nadiha kohottaa kulmiaan. ”Tiedät? Etkä ole ikinä maininnut asiasta minulle?”

”En tiennyt, että sinä välittäisit.”

”Acantha on työtoverini. Koen hänen olevan vastuullani.”

”Olet liian kiltti. Sitä tyttöä ei enää auteta.”

Hiljaisuus esittää kysymyksiä.

Anat ottaa paremman asennon. ”Sinähän tiedät, että Leigheiltä oli kaksi ihmistä Variksissa, kunnes Musteviitat päättivät päästää heidät Autuuteen.” Anat huokaisee syvään. ”Se tyttö on ollut lapsuudestaan asti isoäitinsä kasvatettavana. Kaikki Ietassa työskentelevät tietävät, millainen riesa Romilida Leigh osasi aikanaan olla. Hän korosti puhtauden tärkeyttä ja tyttärensä asemaa aina käynneillään Ietassa. Ja niitähän riitti. Syy oli milloin mikäkin. Oikeasti vanha nainen vain yritti kuulua puhtaimpiin.”

Nadihaa hämmästyttää aina välillä se, miten paljon enemmän Ietassa työskentelevät tietävät kaikesta, mitä tapahtuu. On eri asia kuunnella akkojen kyläjuoruja kuin oikeasti kokea asioita.

”Miten tämä kaikki liittyy Acanthaan?”

”Romilida kasvatti hänet. Hän ei ollut helppo ihminen pienelle tytölle. Enhän minä tarkoin tiedä, mutta sen perusteella, mitä olen nähnyt, voin kertoa, ettei Acanthan ole koskaan annettu unohtaa, kuka hän on. Tyttö on ensimmäinen Leigh sukupolviin, joka ei ole kääröltään riittävän puhdas Varikseksi. Hän on sukunsa häpeätahra.”

Nadiha irvistää. Tyhjät katseet ja laiha, kuihtunut olemus alkavat muodostaa kokonaista kuvaa hänen verkkokalvoilleen. Se ei ole kaunis kuva.

”En tiedä, mitä kaikkea isoäiti pisti tytön kokemaan, mutta voit olla aivan täysin varma siitä, että siihen tyttöön ei tulla enää koskaan sen jälkeen saamaan yhteyttä. Anfarin metsät ja Valkoinen Varis yksin tietävät, mille kaikelle se tyttö on saanut itkeä.”

Nadiha tyytyy vain nyökkäämään. Tällaisten asioiden edessä ei voi muuta kuin myöntyä ihmissydämen pohjattomaan kylmyyteen. Ei ole mitään, mitä ihminen ei tarpeeksi syvälle agendaansa uponneena voisi tehdä. Ei mitään paperitaivaan alla, mihin ei pelkäävä ja vihainen sydän kykenisi.

”Mutta en minä työtoveristasi halua tänään keskustella”, Anat sanoo lopulta ja pyytää nyökkäyksellä Nadihaa istumaan vierelleen. ”Isä on alakerrassa ja Enhar ties kenen luona, joten meillä lienee aikaa keskustella.”

Vastaus voisi olla pelkkä hyväksyvä ynähdys. Enharin nimen kuuleminen ei kuitenkaan anna Nadihan reagoida normaalisti. Nadiha tietää kaksosensa naisseikkailuista, mutta niistä kuuleminen saa hänet aina huolestumaan. Miksei veli voi pysyä yhdessä ihmisessä? Miksi pitää ottaa, jos ei tiedä, missä menee kohtuus? Nadihaa puristaa jokin mustasukkaisuuden kaltainen, kun hän ajattelee näiden naisten pääsevän hänen paikalleen. Tunne on naurettava, mutta sillä on syvät juuret. Nadiha tietää olevansa veljelleen rakkain nainen maailmassa.

Joskus Nadihasta tuntuu, että hänen olemassaolonsa on pelkkä riippakivi Enharin kaulalla, heidän rakkautensa väärä merkki musteena kääröissä. Nadiha vain välittää veljestään, välittää erittäin paljon. Hän tahtoo tällä olevan kaiken hyvin, eikä villi elämäntyyli naisten seurassa kieli hänen mielestään tasapainosta sillä saralla. Vaikka mistä Nadiha sen tietäisi, hän ei ole koskaan rakastanut muita kuin perheenjäseniään. Muunlaista rakkautta hän ei tunne. Sydän kieltäytyy tuntemasta. Eikä Enharin tavassa vaihdella tyttöjä ole rahtustakaan rakkautta, pelkkää fyysistä nautintoa.

”Hyvä on”, Nadiha vastaa ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saaden Anatin kauniit kasvot vakavoitumaan täysin.

”Tämä keskustelu edellyttää sitä, ettet saa keskustella tästä perheemme miesten kanssa. Et isän etkä Enharin. Ymmärrätkö? Et edes Enharin.”

”Miksi en? Eivätkö he tiedä?”

”He eivät saa missään olosuhteessa tietää. Minä kiellän sen ehdottomasti.”

Nadiha kääntää lintumaisesti päätään ja kysyy: ”Miksi minä saan tietää?”

Anat hymyilee hieman. Hänen huulensa näyttävät kapeammilta ilman punaa. Ne ovat silti suuremmat kuin Nadihalla olisi edes punamaalin kanssa. ”Sinä olet ylittänyt uteliaisuutesi suhteen sellaisen pisteen, jonka olen aina pelännyt sinun ylittävän. Nyt en voi enää muuta kuin kertoa tästä. Mutta ensin sinun täytyy luvata.”

Harkinta kestää muutaman vuosikymmeneltä tuntuvan sekunnin Nadihan päässä. Hän valitsee uteliaisuutensa ja Enharille puhumisen välillä ja toteaa, ettei voi enää tukahduttaa uteliaisuuttaan. Se on pakko päästää kirkkaanpunaisena ja hehkuvana ulos. Nadiha avaa suunsa lupaukseen, pehmeät sanat luiskahtavat hampaiden välistä. Niitä ei saa enää takaisin.

Anat hymyilee hyväksyvästi. ”Kiitos, Nadiha.” Hän huokaisee, sillä tietää, miten paljon tämä keskustelu tulee viemään heiltä molemmilta. ”Eilen minä vielä syytin sinua liiallisesta yrittämisestä, mutta nyt on tullut aika ottaa sanat takaisin ja todeta, että olet jo liian pitkällä. Aivan ensimmäiseksi minulla on sinulle kysymys. Mikä on kahdeksas sääntö Varisten laatimassa taulussa?”

Kysymys hämmentää Nadihaa, mutta koulutuksensa vuoksi hän päästää vastauksen ulos nopeasti: ”Kaikki Variksia tai Musteenkantajaa vastustavat ääriliikkeet ovat ehdottomasti kiellettyjä.” Hän ristii jalkansa sängylle. ”Miksi kysyt?”

Kadun puoleisesta ikkunasta kuuluu yöllisiä ääniä. Kaduilla kulkee harvoin ketään, joten Nadiha kumartuu automaattisesti ikkunansa puoleen ja katsoo, keitä kadulla kulkee niin myöhään. Yötä pelkäävä kansa ei viihdy mustan taivaan alla. Anat pysyy täysin rauhallisena. Ulkona kulkee muutama tuskin kahtakymmentä Puhdistautumista nähnyt poika. He nauravat ja yksi heistä pitelee humalluttavia kasveja sisältävää juomaa kädessään. Nadiha ei näe ylhäältä asti, millaisessa lasissa juomaa on, mutta sen vaikutuksen saattaa havaita nuorten askelluksesta. Nadihaa kylmää.

”Minä kysyn, koska olen kertomassa sinulle olevani lainrikkoja. Piittaamaton sielu, aivan kuten nuo nuoret henkilöt mukulakivikaduilla”, Anat vastaa. ”Sillä erotuksella, että he eivät riko lakia.” Nadiha katsoo yhä ikkunasta ulos kuinka kapeat selät katoavat kadunkulman taakse. Yö nielee lapsensa. Nadihalta kestää hetki ymmärtää, mitä hänen isosiskonsa on juuri sanonut. Hän kääntyy takaisin tämän suuntaan ja kurtistaa kulmiaan.

”Älä viitsi. Sinähän olet töissä Ietassa.”

Anat virnistää leveästi paljastaen täydellisen tasaisen hammasrivistön. ”Se on osoittautunut parhaaksi päätöksekseni elämässä. Se, että valitsin äidin korujen sijasta uran Ietassa isämme jalanjäljissä. Miten omani kiittävätkään minua siitä.”

”Omasi?” Nadihaa alkaa kylmätä. Hänen sisarensa ei ole vielä koskaan puhunut tällaiseen sävyyn. Intohimo kiiltää Anatin silmissä. Hän puhuu nyt jostakin, joka kuuluu vain hänelle, vain hänen omaan maailmaansa. Verhoa raotetaan vain hivenen, jotta Nadiha saattaa nähdä, mitä sen takana on. Se, mitä siellä on, ei kuulu hetkeäkään Nadihalle.

Anatin valkeat kädet kulkeutuvat kaulalle. Hän koskettaa yksityiskohtaista, punakivistä korua, jonka Nadiha on tehnyt hänelle vuosia sitten. ”Ei sillä, etten arvostaisi Lenorien koruja, sillä tämä nimenomainen yksilö on osoittautunut loistavaksi esineeksi”, Anat sanoo sivuuttaen siskonsa kysymyksen. ”On kuitenkin hyvin tärkeää, että kykenen olemaan Ietassa sisällä. Sieltä käsin kykenee näkemään paljon.”

”Anat, ethän sinä vain ole sotkeutunut Musteviittojen toimintaan?” Nadiha kysyy tuskin kuuluvalla äänellä. Hän antaa hämärän syödä osan äänestään, sillä se ei saa tulla kenenkään muun kuin Anatin kuulemaksi.

Anat itse tyytyy vain naurahtamaan ja huiskauttamaan kättään. ”En sentään”, tämä vastaa ja lieventää oitis kylmää tunnetta Nadihan luiden alla, ”en ole sotkeutunut mihinkään. Olen perustanut.”

Koska Nadihan ilme alkaa käydä tuskaiseksi, Anat päättää mennä suoraan asiaan. Kiertely vain pahentaa nuoremman sisaren inhottavaa, pistelevää tunnetta.

”Minä olen rikkonut kahdeksatta lakia ja perustanut järjestön, joka vastustaa Variksia.”

”Vastarintaryhmä? Anat, mitä...” Ääni kuolee kurkkuun. Ei Anat. Ei puhdas, arvostettu, upea Anat. Hän, joka pukee korkeita koroja ja ylittää järjessä jopa Varikset. Hän, joka on aina ollut arvostettu Lucastassa. Nadihan sydän tippuu kylmään tyhjiöön. Hän ei ole aiemminkaan tuntenut siskoaan perin pohjin, mutta nyt hän alkaa hitaasti ymmärtää, ettei tiedä enää kovinkaan monesta yksityiskohdasta. Hän näkee tuikkivat silmät, hienostuneet kasvonpiirteet, mutta ei mitään niiden takana. Anat on sisarelleen pelkkää sumua merellä.

”Hiljempaa, Nadiha. Aina hiljempaa.” Anat vie kätensä siskonsa kädelle joko osoittaakseen olevansa aina oikeassa tai pelkästään rauhoittaakseen vauhkoontunutta katsetta Nadihan silmissä. ”Sinun uteliaisuutesi on ainoa syy kertoa tästä sinulle. Minä näen sinun ajatuksissasi samaa kuin ryhmäni agendassa.”

”Ei, se on liian vaarallista. Sinä olet töissä Ietassa, jos sinä jäät kiinni, meidät kaikki vaimennetaan. Lenorien päähaara kuolee. Anat, Variksen nimissä, mitä tämä merkitsee?”

Jokin Anatin vuorimaisen kovassa ja vahvassa olemuksessa säröilee. Pettymys levittää verkkonsa kauniille kasvoille.

”Ymmärrän järkytyksesi, mutta voin taata, ettei tämä ole mitään sellaista kuin kuvittelet. Emme ole Musteviittoja.”

”Luoja, et tietenkään ole Musteviitta!”

”Hiljempaa nyt, johan minä sanoin.” Anat vetää kätensä pois. ”Me olemme Lintuja. Lintuja, emme pelkästään variksia kuten tämän maan johto. Me etsimme sitä samaa kuin sinäkin – totuutta. Maailman oikeaa ydintä.”

”Totuutta Varisten toimien takana, totuutta äidin kuolemassa?” Nadiha katsoo epäuskoisena siskoaan, joka pysyy täysin tyynenä. Anatin ilme kertoo hänelle, että sisko tietää jo vastaukset kysymyksiin. Maailma värisee reunoistansa, keskustassa tuntee joka suunnan liikahdukset. Nadihaa ei ole pelottanut näin paljon vuosikausiin.

”Saat vielä vastauksen niihinkin. Minun ryhmäni etsii kuitenkin suurempia asioita. Me haluamme tietää, mitä muste aivan oikeasti on ja mihin se oikeasti vaikuttaa. Sinä olet jo varmasti ymmärtänyt, ettei Varisten rakentamien sääntöjen rikkominen lisää musteen määrää tai tee pahaksi. Varikset tahtovat maailman vain pyörivän omaan suuntaansa.”

Nadiha nyökkää. ”Sitä ei kovin moni myönnä itselleen.”

”Hyvä, että sinä myönnät. Tiedätkö, kun Valkoinen Varis lähti maailmasta, hän jätti niin paljon taakseen. Hän ei kertonut, mitä puhtaus todella on, joten sen määritteleminen jäi ihmisille. Me emme tiedä, ketä kunnioittaa, emme tiedä, kenen kanssa avioitua ja miten palvoa jumalaamme. Olemme kehittäneet sen kaiken itse. Missä on kaiken ydin? Miksi emme oikeasti voi tehdä mitään?”

Valkoinen Varis toimi samalla tavalla kuin äitikin. Jätti vastaamatta kaikkeen.

Nadiha ei kykene edes huokaisemaan, sillä hän pelkää, että hänen sielunsa pakenee liian syvien henkäyksien mukana. Hän ei huomaa painavansa kynsiään ristittyjen jalkojen ihoon. Kynsi uppoaa ihoon rikkomatta pintakerroksia.

”Lyhyesti sanottuna Linnut on ryhmä, jonka ideana on kyseenalaistaa sitä, mitä Varikset meille suoltavat todellisuudestamme. Totuus musteesta ja puhtaudesta on jossain muualla, ja sitä me yritämme etsiä”, Anat täsmentää Nadihan upottaessa kynsiään eri kohtiin kuin aiemmin. Nadiha on liian järkyttynyt kysymään. Hän ei ole järkyttynyt siksi, että Anatin kaksoiselämä olisi hänen elämänsä mullistavin paljastus. Hän järkyttyy lähinnä ymmärtäessään allekirjoittavansa sisarensa ajatukset täydellisesti. Ne ovat peilikopioita hänen omistaan.

”Ilmeesi kertoo minulle, että sinä ymmärrät, miksi teen niin kuin teen.” Puhuttelu pakottaa Nadihan maan tasalle. Hän ristii kätensäkin ymmärtäessään, mitä tekee niillä.

”Tämänkö takia sinä vietät öitäsi muualla? Et Ietan asunnolla, vaan...” Sanat loppuvat kesken, putoavat tyhjyyteen hämmennyksen työntäessä ne reunan yli.

”Kokoontumispaikassamme, kyllä.” Anatin tapa puhua on niin rauhallinen. Niin käsittämättömän syvä, mutta pelosta riisuttu. Nadiha ei ole kuullut sitä aiemmin tässä merkityksessä.

”Teettekö te mitään… pahaa? Satutatteko te ihmisiä?”

”Jos ihmisten satuttaminen on ydinmääritelmäsi pahuudesta, vastaukseni on ei. Emme pyri vahingoittamaan ketään tahallisesti. Sen sijaan saatamme tehdä muuta sellaista, jota et välttämättä hyväksy.”

Nadiha nappaa siskoaan ranteesta ja vetää tämän aivan senttien etäisyydelle. Siskon hengitys tuoksuu piparkakuilta.

”Mitä te tarkalleen ottaen teette?” Nadiha kysyy tiedostaen kuulostavansa maaniselta.

”Kaksi meistä on polttanut käärönsä.”

Nadiha päästää irti Anatin kädestä.

Polttanut. Ottanut Valkoisen Variksen suoman liekin haltuunsa ja käyttänyt sitä tuhotakseen sen ainoan, jolla ihmiselle on merkitystä. Ihminen ei voi elää ilman kääröä, johon kerätä mustettaan. Muste kerääntyy silloin ihmiseen itseensä ja lopulta tuhoaa tämän. Niin ainakin oletetaan. Kenenkään ei tiedetä kokeilleen. Ei ennen tätä.

Varis loi Autuuden vastakohdan taivaalle, uhrasi paperitaivaansa vain antaakseen paperin ihmisille pelastukseksi. Ja nyt Nadiha kuulee jonkun tuhonneen jumalan lahjan vapaasta tahdostaan. Se ei ole hallinnon vastustamista, se on Valkoisen Variksen pilkkaamista. Suurimman tahdon mitätöimistä. Nadiha hämmästyy, kun ymmärtää luissaan natisevan tunteen olevan raivon sijasta pelko. Ajatus käärön polttamisesta pelottaa häntä. Ajatus Valkoisen Variksen vihasta on hirvittävintä, mitä Nadiha saattaa kuvitella. Se yhdistyy hänen mielikuviinsa sängyn laidalla istuvasta äidistä, joka kertoo aivan liian elävästi siitä, mitä Varis tekee niille, jotka eivät ole hänen tahtonsa mukaisia.

Nadihan ei tarvitse kysyä miksi. Se osa hänestä, joka ei ole jäänyt pelkoon kiinni, ymmärtää vaarallisen hyvin, miksi joku haluaisi polttaa ainoan asian, joka sitoo hänet maalliseen systeemiin. Syitä voi olla useita. Hallinnon vastustaminen, pyrkimys kokeiluun, ryhmän yhteiset tavoitteet. Kenties vihakin. Pohjimmaisena se pahin: uteliaisuus.

”Minä en taida olla niin urhea kuin kuvittelit”, Nadiha kuiskaa tyhjään ilmaan.

Anat vain hymyilee. ”En minä kuvitellut sinun olevan urhea, minä kuvittelin sinun olevan riittävän utelias. Ja sitä sinä olet pelkäävän sydämesi takana.”

Nadiha tuntee kyynelten kutittavan jälleen silmien takana. Niillä on tänään kova tarve muistuttaa Nadihaa inhimillisyydestään.

”Sisko, sinä et tiedä, mihin minua pyydät...”

”Rikkomaan moraalisi, kenties? Kierrät Anfarissa asti kyselemässä kuolemasta ja kyseenalaistamassa Varisten valtaa. Sitähän sinä aina teet, kyseenalaistat ja tahdot tietää enemmän. Nyt, kun sinulle tarjoutuu aito tilaisuus lähteä mukaan ymmärtämään paremmin, sinä sulkeudut. Miksi, Nadiha?”

Pelon vuoksi. Yksi ihminen on sittenkin liian pieni muuttamaan mitään. Äiti istuu aina sängynpäässä pelottava ilme kasvoillaan, Valkoinen Varis näkee kaiken ja tuomitsee. Nadiha ei tahdo lähteä niin pitkälle. Se tarkoittaisi, että hän joutuisi poistumaan turvallisen aitansa sisältä. Hän on aina viihtynyt sen sisällä, kyseenalaistanut vain sanojen tasolla. Teot ovat hänen ulottumattomissaan. Hän ei voi istua Acanthan viereen ja auttaa, hän voi vain kysyä. Hän ei voi selvittää totuutta äidin kuoleman takana, hän voi vain avata suunsa ja esittää tyhjiä kysymyksiään. Totuus viiltää kasvoja pohjoistuulen lailla, ja se viiltää lujaa. Nadiha ei voi elää enää rajojensa sisällä. On tultava ulos, ja sen kerran, kun hän tekee niin, hänen ruumiinsa joko repeytyy tai muuttuu marmoriksi, joka kestää auringonvaloa, tuulta, pakkasta. Hänestä tulee rikkomaton tai haavoittuvaisin kaikista.

Nadiha päättää ottaa ensimmäisen askeleen. Hän on ottanut sitä koko elämänsä, ja kun sen tekee yhtäkkiä, se repii enemmän kuin uskoisi. Pelko pistelee koko kehoa muuttaen sen miltei turraksi, kun Nadiha avaa suunsa sanoakseen sanat, joiden pelkää hajottavan atominsa tuhkaksi mustalle yötaivaalle.

”Vie minut tukikohtaanne.”

Anatin hymyilevä suu on ainoa vastaus. Nadiha on yhä ehjä. Ei kenties kokonainen, mutta ehjä, atominsa yhdessä tiivistymässä. Raja ei revi piikkilangan lailla kehoa rikki. Nadiha uskoo hymyilevänsä.