Musteenkantaja: luku 40

Luku 40: Aamunkoi

Yössä on muutama sellainen tunti, joiden olemassaoloa valvova ei koskaan havaitse. Pieni lohkare valkenevan aamun ja pimeimmän yön välillä jää unohduksiin, jos keskittyy kaipaamaan jotakuta, jonka hengen puolesta pelkää. Valvovalle on aina olemassa niitä hetkiä, jolloin ajatus ajasta tuntuu naurettavalta. Yössä on vain ilmassa leijuvaa pölyä, puoliksi pyyhittyjä hämähäkinseittejä ilman hämähäkkiä. Pöydälle unohtunut lasi, josta joi se, jota ei kuulu saapuvaksi.

Acantha on kääntänyt kylkeään niin useasti, että tietää luidensa muodostaneen pieniä mustelmia ympäri kehoa. Normaalisti hän välttää sellaista liikehdintää yrittäessään nukkua. Tänä yönä hän ei ole kertaakaan yrittänyt nukkua, joten epämääräinen pyöriminen on sallittua. Kangas saa piirtää kuvioita hänen poskelleen, luu jättää jalan ihoon tumman painaumansa.

Kun ovelta kuuluu rivakkaa koputusta yön hiljaisuuteen hukkuvina tunteina, Acantha tietää noustessaan, ettei oven takana ole Becka. Sen kertoo hänelle koputuksen nopeus ja kiivaus. Vaarasta palaava, varovainen käsi ei koskaan koputtaisi sillä tavalla.

Lintujen hyökkäyksen todellisen luonteen Acanthalle on kertonut myös taivaanrannan punainen kaistale, joka irvisti hänelle talojen takaa. Acantha katseli sitä ennen pimeyden laskeutumista tietäen, mitä se merkitsi. Jos on olemassa jumala, se värjää taivan punaiseksi juuri sellaisena iltana. Nyt taivas on jo siirtynyt tummempiin sävyihin. Acantha muistaa silti tarkalleen, miltä se näytti. Se ei itkenyt, vaikka sen olisi pitänyt.

Acantha kävelee ovelleen tietäen, että oli sen takana kuka tahansa, tämä toisi mukanaan uutisen. Acantha on valmistautunut itkemään. Hän ei ole koskaan voinut tehdä muuta. Muunlaista tapaa reagoida ei ole ollut, ei ennen Beckaa. Nyt hän huomaa ajattelevansa, että joskus tämä hetki palaa hänen mieleensä. Juuri nämä askeleet, juuri nämä pölyhiukkaset ilmassa. Painostava askelien tuntu puista lattiaa vasten, ilmaa raskauttava hiljaisuus. Hetket ennen menetystä. Acantha tietää menetyksen tapahtuneen jo tunteja aiemmin, mutta nyt se konkretisoituisi.

Oven takana seisoo mies, jonka Acantha muistaa kokouksesta. Hän muistaa kovin vähän ihmisiä kokouksesta, mutta pitkän ja jollakin tapaa uhkaavan miehen piirteet ovat onnistuneet säilymään mielen rihmastossa. Nyt siilitukkaan on takertunut tunteja sitten kovettuneita veripaakkuja. Toinen puoli kasvoista on kuivunutta, punaruskeaa sotkua. Korvasta on lohjennut iso pala. Mies ei näytä lainkaan niin uhkaavalta kuin aiemmin.

Hengitys salpaantuu, toive jää leijumaan ilmaan. Se on viimeinen laatuaan. Sano, että olen ollut väärässä kaikki nämä tunnit. Toive kaikuu tyhjyyttään, Acantha näkee miehen kärsineiltä kasvoilta, ettei se tule toteutumaan. Ilme on murtunut, mutta armoton. Valhe ei pelastaisi paennutta toivomusta.

”Minun käskettiin kertoa sinullekin, että hän on kuollut.”

Ei kyyneliä. Kylmä tiedostus leviää kehoon. Laskevan auringon valo ei enää heijastu punaisista hiuksista. Becka ei saanut tilaisuutta selvittää, osaisiko hän rakastaa. Yhtäkkiä Acantha havahtuukin pelkkään hiljaisuuteen. Hän ei osaa saati halua kysyä. On yhdentekevää, kuka käski tämän miehen hänen ovelleen. Täysin merkityksetöntä, miten mies menetti palan korvastaan. Yksityiskohdat Beckan kuolemasta eivät toisi häntä yöksi takaisin Acanthan luo. Acantha ei heräisi turvallisuuden tunteeseensa aamulla. Hän olisi yksin, yksin kuten aina. Oli kenties väärin totuttautua toiseen.

”Selvä”, Acantha sanoo nyökätessään. Hän katsoo jonnekin haavoittuneen miehen taakse. Seisoo asuntonsa ja miehen välissä. Sisälle tämä ei tulisi. Sisälle ei tulisi enää kukaan.

”En haluaisi pitää kiirettä tällaisten seikkojen kanssa, mutta minun on pakko. Sinut on jo tuotu kokoontumiseen. Oletko aikeissa jatkaa joukoissamme?”

Acantha kallistaa päätään kuin pieni eläin. Hämmentyneenä ja keinottomana. Ei olisi Lintuja ilman Beckaa. Acanthan oma potentiaali suodattuu vain Beckan ideoiden kautta, ja jos ei ole Beckaa, ei ole Lintuja, joihin Acantha osaisi kuulua. Häntä ei enää esiteltäisi yhtään minään koko ryhmälle. Eihän hän edes tiedä, millä nimikkeellä Becka hänet olisi tuonut muiden eteen.

”Eikö teillä ole nyt suurempia ongelmia mietittävänä?” Acantha yllättyy äänensä purevasta sävystä.

”Ehdottomasti, mutta ymmärtänet, ettemme voi tällaisessa tilassa jättää ihmisiä puolitiehen. Suhtautumisemme sinuun riippuu siitä, mihin päätät kuulua.”

”Onhan Joutsenen sisarkin puolitiessä.”

”Hän oli mukana hyökkäyksessä. Hän kuuluu nyt meihin.”

Ei kuulu, Acanthan tekisi mieli sanoa. Nadihan mieli ei koskaan sitoutuisi Lintuihin, Acantha tietää sen pelkän oman kokemuksensa pohjalta. Nadiha ei ole sellainen ihminen, jonka rohkeus riittäisi kantamaan niin pitkälle.

”Sillä perusteella minä en kuulu teihin”, Acantha tokaisee.

”Kuten arvelinkin”, mies sanoo hiljempaa, ”olit vain yksi Punarinnan päähänpistoista.”

”Viimeinen”, Acantha korjaa. Viimeinen kuulostaa kauniimmalta kuin yksi monesta. Acantha ei tunne kyyneliään vieläkään. Mihin ne ovat juosseet nyt, kun niille kerrankin olisi sijaa?

”Meidän täytyy neuvotella, mitä teemme kanssasi. Sinä tiedät varmasti paljon toimistamme. Mistä tiedämme, ettet päätä kertoa tiedoistasi väärille tahoille?” Miehen ääni on pelkästään halveksiva. Acantha ei jää arvelemaan, mikä on aiheuttanut moisen inhon.

Acantha tarttuu miestä ranteesta ja inhoaa jokaista toisiaan koskevaa ihosolua. Ajatus toiseen ihmiseen koskemisesta tuntuu kuvottavalta, mutta Acantha pakottaa itsensä tekemään niin. Hän raahaa miehen mukanaan pienen eteisen kautta suureen tilaan. Tavaroita lojuu lattialla, hämähäkinseitistä jääneet rihmat ilkkuvat kärsimykselle. Ryppyiset lakanat ovat jääneet sänkyyn korostamaan sitä, ettei siinä enää nuku ketään. Ei ainakaan kahta ihmistä.

”Näyttääkö tämä sinusta sellaisen ihmisen elämältä, joka jaksaa edes nostaa tavaroitaan lattialta?”

Mies pysyy hiljaa. Acantha nauttii jokaisesta äänettömästä sekunnista.

”En tule kertomaan mitään. Katso tätä ja mieti, olenko tosiaan sellainen henkilö, joka hyötyisi kielimisestä. Olisin voinut koota itseni Linnuissa.”

Mies ei kehota häntä tekemään niin edelleen. Miestä ei kiinnosta, ja hyvä niin.

”Nyt voit mennä jatkamaan kierrostasi.”

Mies kiertää katsellaan kaaoksellista näkymää. Katse pysähtyy lasiin pöydällä. Acanthan sydäntä viiltää. Kenenkään ei tarvitse nähdä lasia, josta Becka oli juonut. Se saisi jäädä paikalleen muistomerkiksi ihmisestä, joka joskus eli. Joka tuntuu kuolemattomalta silloinkin, kun Acantha yrittää kuvitella tämän ruumiin eteensä. Becka ei koskaan kuolisi. Lasi jäisi pöydälle keräämään pölyä kunnes särkyisi jonkun tulevan toimesta. Acantha ei rikkoisi muistoaan.

Oven kolahtaessa Acantha jää seisomaan keskelle huonetta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa ei suinkaan ole se, että Becka on kuollut. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on silkkaa pelkoa: kuinka monta vuotta kuluisi, että hän unohtaisi, minkä väriset silmät Beckalla oli? Entä paljonko vaadittaisiin unohtamaan punarinnan puromainen luritus, aurinkonauru, ääni, josta elämä alkaa ja johon kaikki muu loppuu? Acantha tajuaa pelkäävänsä eniten maailmaa, jossa hän on kulkenut niin pitkälle, ettei muisto Beckasta enää riitä lämmittämään edes sormenpäitä. Joku muu olisi jo siirtänyt lasin pois pöydältä. Kuka silloin muistaisi?

Sinä olet tässä, sanoo alitajunta. Tässä, etkä siellä. Acantha ei varsinaisesti jaksa väittää vastaan. Ajatus nykyhetkestä tuntuu hatarammalta kuin tulevaisuus, jossa Acantha olisi jo unohtanut. Silloin sattuisi enemmän. Nyt kaikki on vain oudon etäistä. Jos kyyneliä tulisi, se ei olisi Acantha, joka itkisi. Se olisi keho, joka tuntuu pelkältä kaikkialta ympäröivältä vahalta. Ydin ei tiedä, mihin kurottaa.

Ensimmäinen kuoleman konkretisoiva ajatus on muisto siitä, että Beckan perhe on yhä elossa. Tosiasioiden jono kulkee hiljaa Acanthan silmien ohi, piirtää varjonsa ikkunaverhoihin. Ensimmäisenä jonossa kulkee tieto siitä, että Becka kuoli Ietassa. Katumus iskee heti. Miksi Acantha ei kysynyt, jäikö Beckan ruumis Ietaan? Jos – kun – joku tunnistaa Beckan, hänen perheelleen käy samalla tavalla.

Loput tosiasioista ovat yhtä harmaita. Acantha ei uskalla valahtaa polvilleen niiden edessä, koska tietää, ettei välttämättä nousisi päiviin edes juomaan vettä. Seuraava tosiasia kertoo hänelle hymyillen, ettei Beckaa tulla hautaamaan asianmukaisesti. Keho, joka on viettänyt muutamia öitä Acanthan selkää vasten, tulee vangituksi mullan ja matojen pimeään maailmaan. Becka kuuluu minne tahansa muualle, mutta ei pimeyteen. Becka ei ollut pimeyttä, ei valoa, ei mitään niin yksinkertaista.

Ihmiset saisivat pian tietää. Oneila Hartin kasvot vääntyisivät surusta, kun tämä saisi kuulla, missä ja miten hänen tyttärensä kuoli. Jos Lintujen teot katsotaan riittävän painaviksi, Oneilalle ei edes kerrota. Tämä miehineen ja poikineen tapettaisiin sanomatta sanaakaan. Oneila ei ole sellainen ihminen, jonka kuuluu kuolla tavarantäyteisen asuntonsa lattialle omaan vereensä tukehtuen.

Acantha löytää pian itsensä asuntonsa ulkopuolelta, öisestä Lucastasta. Hän ei ole varma, miten paljon aikaa on käyttänyt ulos siirtymiseen, mutta tietää tehneensä sen vain päästäkseen juna-asemalle. Matka ei ole pitkä. Aurinko ei ole vielä nostanut itseään usvamerestä, Acanthan täytyy pitää kiirettä. Samaan aikaan joku valvoo Ietassa ja miettii, kuka hyökkäyksessä kuollut nuori nainen on ja miten vaimentaa hänen mahdolliset läheisensä. Acantha ei salli sydämensä tuntea mitään ennen kuin hän olisi päässyt Varjeen asti. Sinne, missä muistot juoksevat häntä vastaan kertoen hänelle, ettei Becka ole enää siellä nauramassa yhteisille hetkille hänen kanssaan. Suru ei tule. Acantha tietää sen tulevan vielä. Siihen asti hän vain kävelee, vaikka yöilma jäädyttäisi hänen paljaat varpaansa eikä yksikään juna saapuisi häntä noutamaan. Harteja on varoitettava.

* * *

Oneila avaa oven, vaikka aamun ensimmäiset säteet ovat vasta alkaneet kohota talojen takaa. Ulkona on yhä kylmä. Varsinkin, kun Acantha on vaeltanut juna-asemalta Hartien kotitalolle paljasjaloin, avatuin sydämin. Oneilan reaktio oven takana seisovasta Acanthasta tulee suoraan menneestä, siitä mielikuvasta, joka Acanthalla oli ennen kuin hän koputti oveen. Huolestuneet rypyt piirtyvät naisen otsalle, suusta pääsee henkäys kuten monilta etäisesti tuttuun törmääviltä pääsee. Väärä aika, mutta ehdottoman oikea paikka. Acantha tietää, että kuolemasta kertomiselle ei ole koskaan oikeaa aikaa, joten on toimittava sitä vastaan.

”Anteeksi, että saavun tänne tällaiseen aikaan”, Acantha sanoo ja tuntee rohkeutensa lakastuvan pois Oneilan kasvojen ilmeen vakavoituessa.

”Onko sinulla kaikki kunnossa?”

Ei, Acanthan ajatukset muodostavat kielelle pyrkimättömän sanan. Ei, minulla ei ole koskaan kaikki kunnossa, koska on mahdotonta, että elämässä jokainen leivänmuru asettuisi juuri itselleen sopivaan koloseen. Osa jää aina pöydälle. Ei, minulla ei ole kaikki kunnossa, koska tyttäresi on kuollut ja vienyt auringonlaskun mukanaan. Siitä ei tulisi koskaan enää yhtä punaista.

”Teidän tyttärenne on kuollut.” Acantha ei ole koskaan osannut kierrellä. Sanat eivät saa asiaa konkretisoitua, kyynelillä ei vieläkään ole kerrottavaa hänelle. Osa Acanthasta pelkää, että hän ymmärtää Beckan todella kuolleen vasta nähdessään hänen ruumiinsa. Sitä tuskin koskaan tapahtuu. Acantha ei osaa kuvitella Beckan elämää säteillyttä kehoa makaamaan kuoleman kangistamana, äänistä tyhjentyneenä. Acantha uskoo jäävänsä tyhjiöön, jossa ei varsinaisesti hyväksy Beckan kuolemaa, mutta ei voi astella eteenpäinkään. Nälkäinen tyhjiö nielee hänet kokonaisena, jättää pureskelematta, jotta hänen ehjäksi jäävä kehonsa voi kierrellä tyhjyyden seinämiä vasten ja miettiä, miksei osaa jatkaa.

Oneilan reaktio kuitenkin konkretisoi tapahtunutta. Acantha ymmärtää, ettei enää tulisi näkemään Oneila Hartin kasvoilla hymyä. Se on luikkinut lattianrakoon, asiaa takaisin ei olisi. Silmät eivät kostu kyynelistä, mutta niiden lukkiutuva katse saa Acanthan vihdoin ymmärtämään, että hänen sanansa ovat totta. Yksi elämä on pyyhitty lopullisesti pois.

Acantha havahtuu omiin kyyneliinsä vasta, kun Oneilakin on jo puhjennut itkuun. Kaksi naista katsovat toisiaan lohduttomuuden avatessa sivunsa heidän edessään. Tunteiden kivivyöry juoksee kehon jokaisen osan lävitse, mutta ei satuta kulkiessaan. Lohdullinen tietämys leviää kaikkialle, kun Acantha heijastaa omat tuntemuksensa toisen ihmisen kasvoilta. Oneila on hänen peilinsä siihen, mitä hän tuntee. Menetyksen aiheuttama suru on aina erilaista kaikkien muiden surujen kanssa rivissä seisoessaan. Se erottuu, mutta harvoin edukseen.

”Missä hän on nyt?” Oneila saa sanotuksi surunsa painon alta. Hän pyyhkii silmiään. Acantha repii lohtua irti siitä, että Oneila ylipäätään suostuu uskomaan puolipukeista, kylmissään olevaa nuorta naista tämän ilmestyessä keskellä yötä ovensa taa. Kenties juuri ne seikat toimivat Acanthan vakoojina ja kertovat, ettei hän voi olla muuta kuin tosissaan. Niin suunniltaan, että on lähtenyt ilman kenkiä, antanut kadun lian tahria jalat. Nainen, joka on aina keskittynyt puhtauteen, unohtaa sen olemassaolon riittävän suuren hädän kohdatessa.

”Minä en tiedä”, Acantha sanoo äänen muuttuessa itkun sorruttamaksi sillaksi. Hän ei tiedä. Hän ei ole missään yön vaiheessa saanut tietää. Ajatusta Beckan kuolleesta kehosta ei voi syntyä, jos ei ole totuutta pohjana. Hän ei voi tietää, onko Beckan kurkku kuristettu violeteille suudelmille vai onko hänen sydämensä riistetty.

”Sen sijaan tiedän, miksi hän on”, Acantha sanoo jättäen viimeisen sanan sisälleen, nielaisten sen Oneilan kasvot nähdessään, ”on...”

”Tule sisälle.”

”Tämä taitaa olla kiireistä.”

Oneila Hart ei jaksa kohottaa kulmakarvojaan ihmetellessään. ”Kiireistä?”

”Tekin olette vaarassa, rouva Hart”, Acantha sopertaa ja yrittää sumentaa itkun verhoa.

”Tyttärenne on… kuollut, koska hän kuului järjestöön.”

Oneila ei vastaa. Kasvot eivät enää väänny suurimmasta surusta, kyyneleet valuvat nimettöminä ja hiljaisina poskille.

”Järjestöön, joka hyökkäsi tänä yönä Ietaan. Tiedän vain, että tyttärenne kuoli tämän hyökkäyksen aikana. Hänen ruumiinsa...” Ääni hajoaa jälleen kesken lauseen. Oneila ymmärtää kyllä.

Kuoleman toistelemiseen turtuu. Sana ei tunnu enää riittävän monen kerran jälkeen miltään. Se lakkaa konkretisoimasta tapahtumaa. Kuolema tuntuu vain pieneltä äännerykelmältä muiden joukossa, se hukkuu puheen sekaan kadottaen tarkoituksensa. Acantha havaitsee defenssien tanssivan hänen mielessään jo nyt. Ne haihduttavat sanojen painon pois, jotta häneen sattuisi vähemmän. Silti hän ei kykene viimeistelemään jokaista lausettaan.

”Kuulutko sinäkin samaiseen järjestöön?” Oneila kysyy sivuuttaen täysin Acanthan keskeytyneen lauseen.

”En”, Acanthan kieli vastaa ennen kuin hän ehtii ajatella.

Oneila nyökkää vaisusti, aivan kuin vastauksella ei olisi hänelle loppujen lopuksi suurtakaan merkitystä.

Hiljaisuus pyyhkii kyyneleet silmistä. Oneila ja Acantha seisovat useita minuutteja vain katsellen oven kynnystä. Puun yksinkertaista muotoa, toistensa varpaita, puhki kuluvia hetkiä. Kaikki vain, koska yksikään sana ei tuo Beckaa takaisin.

”Minä olen täällä varoittaakseni teitä ja perhettänne”, Acantha sanoo lopulta, aivan kuin oven kynnys kertoisi hänelle riittävän pitkän hiillostuksen jälkeen vastauksen. Hitaasti saapuva aamu muistuttaa häntä siitä, ettei hän ole saapunut kynnykselle asti vain voidakseen tuntea kyynelien kuivuvan suolaisiksi juoviksi poskilleen.

”Tule sisälle”, Oneila toistaa. Edellisestä kerrasta tuntuu olevan useita tunteja, mutta Acantha pysyy yhä kannassaan. Vaikka kiireen merkitys on jo kulunut loppuun, hän tietää edelleen, miksi on paikalla. Ei voidakseen jakaa surunsa vanhemman naisen kanssa, vaan auttaakseen tätä jäämään eloon.

”Anteeksi, rouva Hart, mutta en voi”, Acantha sanoo. Hän suojelee itseltään kaiken Beckalle kuuluvan näkemiseltä. Ei Oneilakaan kävelisi sisälle enää samalla tavalla.

”Te saatatte kaikki olla suuressa vaarassa sen vuoksi, mitä Becka on mennyt tekemään. Siksi minä olen täällä asti.”

”Millaiseen järjestöön hän kuului?” Oneilan äänestä kuulee, että hän oli miltei sanoa kuuluu. Imperfektiin siirtyminen vaatii joiltakin vuosia.

”En… tarkalleen ottaen tiedä”, Acantha tiedostaa valehtelevansa. Hänen kehonsa on liian kylmissään erottamaan, näkyykö valhe sen eleissä. ”Tiedän vain, että hänen kuoltuaan myös hänen perheensä tullaan eliminoimaan, jos hänen tekonsa todetaan riittävän vakavaksi.”

Oneila siirtää kätensä oven karmille ja kohottaa katseensa Acanthaan. Täysin tavalliset kasvot näyttävät itkun väsyttämiltä. Acantha tietää pahimman tulevan vasta sitten, kun Oneilan rohkeus riittää oven sulkemiseen.

”Meistä kukaan ei ole pakenemassa”, Oneila sanoo ylpeys ääntä kiillottaen, ”mitä ikinä tyttäreni onkaan tehnyt, me emme pakene hänen synnyttämänsä aallon tieltä.”

”Hyvä rouva Hart, te olette kuolemanvaarassa.”

”Varikset eivät teloituta viattomia ihmisiä.”

Acantha vaikenee. Oneilan selvänä hohtava ylpeys ei suostuisi ottamaan vastaan minkäänlaisia syitä. On turha puhua kaikesta siitä, mitä Becka kävi läpi saadakseen selville, millaisia tekoja Varikset ovat valmiita tekemään tukahduttaakseen tai piilottaakseen jotakin. Tuhkaksi poltettu käärö lojuu hiilenmustana siellä, minne Becka sen on jättänyt. Oneila tulee vielä löytämään sen, sikäli hänen annetaan elää riittävän pitkään.

Surullisinta on, että Acantha tietää Hartin perheen olevan riittävän nimetön ääritoimenpiteisiin. Varikset voivat koska tahansa sammuttaa Hartin perheen liekin, koska kukaan ei ymmärtäisi jäädä kyseenalaistamaan. Jos Lenorien naiset olisivat jääneet kiinni, mellakkaa ei voitaisi nostaa, mutta Hartien kohdalla Acantha tietää sen mahdolliseksi. Becka ei ole riittävän tärkeä, jotta Varikset viitsisivät olla varovaisia. Perheen kuoleman voi koska tahansa lavastaa onnettomuudeksi.

”Olkaa niin kiltti”, Acantha kuiskaa lopulta epätoivon värittämällä äänellä. ”Tässä on kyse teidän ja koko perheenne elämästä.”

”Olen kiitollinen siitä, että toit tiedon tänne asti. Sen enempää en voi sinulta vaatia. Jos sallit, suljen nyt oven.”

”Ole kiltti. Kyse on tyttärestäsi.”

”Olkoon Valkoinen Varis kanssasi.”

Acantha laittaa kätensä oven ja Oneilan tahdon väliin. Hän ei voi antaa yön tuntien valua pois nyt, kun on viimein päässyt Hartien talolle. Acantha pitää itkun sumentaman katseensa Oneilassa. Nainen ei tule vastaan. Acantha tietää hetken turhaksi. Beckan äiti ei enää suostuisi ottamaan hänen apuaan, edes hennointa palaa siitä. Acantha vihaa turhautumistaan, hän vihaa sitä, ettei Oneila suostu näkemään.

”Teidän vanhempannehan antoivat koko omaisuutensa Variksille”, Acantha sanoo tiedostaen ylittävänsä rajoja, jotka eivät ole hänen ylitettävissään. ”Teidän tulisi tietää, etteivät Varikset perusta moraaleista. He ottavat ja vievät. En tahdo lukea uutisista teidän kaikkien kuolleen niin kutsutussa onnettomuudessa.”

”Ymmärrän järkytyksesi kaikesta tästä, mutta minun on ehdottomasti pyydettävä sinua nyt poistumaan.” Oneilan äänessä ei ole ärsyynnystä. Hän ei vain jaksa enempää.

Katkeruus on nieltävä. Se ei ole samanlaista tahmeaa, sotkevaa nestettä kuin muste. Se tuntuu pikemminkin pistelevältä Acanthan nielaistessa sen kieleltään. Hän nyökkää hiljaa eikä pyyhi kyyneltensä muistomerkkejä silmäkulmistaan.

Acantha ei keksi mitään, mitä sanoa Oneilalle. Hän katsoo naista pitkään silmiin ennen kuin otta merkittävät askeleet taaksepäin ja poistuu oven takaa. Oneila empii hetken, avaa suunsa ja sulkee sen heti uudelleen. Hetken yhteistä, mutta täysin erilaista taakkaa kannatelleet naiset poistuvat toistensa elämistä. Kysymykset saavat jäädä ilmaan leijumaan. Oneila sulkee oven ja Acantha tietää, että tuskin näkee häntä enää. Beckalle ei järjestettäisi hautajaisia. Varikset tuhoaisivat kaiken, tavalla tai toisella.

Acantha haluaisi sanoa, että yritti. Että se riitti pitämään kaiken kasassa. Paljaiden jalkojen repeytyessä tielle jääneiden kivien ansiosta, hiusten tarttuessa suuhun ja rintakehän pakahtuessa sisälle vangitun, pysyvästi kipeän kohdan vuoksi, Acantha tuntee vain epäonnistuneensa. Hän juoksee nousevaan aurinkoon, tavallisempaan kuin koskaan aiemmin. Kauniiseen. Aurinko on unohtanut, ettei maailmassa saa olla Beckan jälkeen enää mitään kaunista. Acantha ei huomaa jälleen itkevänsä. Kipu ruumiissa vie itkun muiston pois. Junaa ei kuulu vielä moneen tuntiin. Acantha istuutuu mukulakivikadun varrelle ja painaa pään polviinsa.