Musteenkantaja: luku 14

Luku 14: Jumalkuva

Anadilin olemus alkaa käydä raukeammaksi. Hän istuu toisiksi ylimmän kerroksen kovalla kivilattialla tiedostaen, että kaikki lattian lika sotkee hänen vitivalkoiset vaateensa. Anadil antaa viittansa maata sillä ainoalla lattialla, jonka todella annetaan peittyä likaan. Likakin on suhteellista. Ruoka on toivottua lautasella, mutta syliin tai lattialle tippuneena automaattisesti likaa.

Rudi on myös istuutunut mahdollisimman mukavasti ja katsoo Anadiliin kiinteästi. Edellisellä kerralla he jättivät keskustelun Rudin sisaresta sikseen. Nyt, kun aurinko on jälleen laskenut, Anadil tietää Rudin voivan kertoa. On Anadilin vartiovuoro. Kukaan vangeista ei voisi tuomita lattialle istuvaa vartijaa, joka hiljentää hetkeksi pelon sydämessään ja kuuntelee, mitä yhdellä maailman pelätyimmistä ihmisistä on hänelle kerrottavanaan.

Rudin ei tarvitse kysyä Anadililta, haluaako tämä kuulla. Anadilia pelottaa miehen taustaa ja mainetta enemmän se, että tämä on valinnut hänet vain, koska hän muistuttaa tämän sisarta. Korvaaminen satuttaisi ketä tahansa. Anadil ei kuitenkaan ole koskaan kuullut kaunista tarinaa musteihoisesta ihmisestä. Hänen vanhempansa eivät säästelleet raaoissa esimerkeissä, mutta niistä puuttui välityksen lämpö. Rudin tapa mainita menehtyneen sisarensa olemassaolo oli riisuttu häpeästä. Kukaan ei ole koskaan aiemmin puhunut tummasta ihmisestä ilman häpeää.

”Hänen nimensä oli Miena. Miena Cortel.” Rudi huokaisee syvään ja hymyilee nimen lausumisen tuomille muistoille. Rudi ei ole koskaan lausunut sisarensa nimeä kenenkään muun kuin perheenjäsentensä kuullen. ”Kuten sinäkin, hänkin oli vanki.”

”Minä en ole vanki.”

”Oletko koskaan nähnyt kevätkukkia?”

Anadil painaa katseensa maahan. ”Äiti toi niitä kerran minulle. Se ei ollut sääliä, se oli muistutus.”

Rudin katse kertoo tarpeeksi. Anadil tietää, mikä hän on. Ihminen, jota ei hyvän nimen vuoksi voi laittaa telkien taakse. Tämä on Feneritojen tapa osoittaa armoa.

”Mienaa säilytettiin sisällä. Hän osasi athan kielen, mutta vain perusseikat siitä. Hän ei olisi osannut puhua hienompaa kieltä, ja kenties juuri siihen vanhempamme pyrkivätkin. Jos Miena olisi mennyt ulos, se olisi aiheuttanut kaaosta. Olet varmasti kuullut, miten eri värisinä syntyneitä kohdellaan.”

”En kovin monesti. Isä puhui eräästä varjelaisesta, joka kivitettiin. Lisäksi olen kuullut monta varoittavaa esimerkkiä vuosien varrelta. Ne ovat todennäköisesti olleet vanhempieni keksintöä.”

Rudi nyökkää vaisusti. ”Siinähän se onkin – tarinoita ei ole tarpeeksi, ja ne, jotka ovat olemassa, ovat varoittavia esimerkkejä pahuuden tiivistymisestä. Häpeää on liikaa. Vanhemmat eivät puhu sellaisista lapsista. Heidät piilotetaan ja haudataan nimettöminä.”

Anadil ojentaa sormensa kalterien läpi ja hapuilee Rudin hentoa kehoa. Hän yrittää etsiä kättä, mutta Rudi ei tartu siihen. Kylmä möykky kasvaa sisällä.

”Anadil, minä en yritä etsiä sinusta sisartani.”

Anadilin käsi pysähtyy.

”En myöskään yritä saada sinusta sydänystävääni, joka välittää minusta tarpeeksi päästääkseni minut vapauteen. En halua sellaista.”

”Mitä sinä haluat?”

”Tällä hetkellä haluan kertoa sisarestani. Miena ansaitsee tulla vapautetuksi edes tällä tavalla.”

Ei vastauksia tänäänkään. Rudi tarttuu molemmilla käsillään Anadilin käteen. Luottamuksen eleeseen on vastattu. Käsien työntäminen kalterien väleistä on ehdottoman kiellettyä sekä vangeille että vanginvartijoille. Anadil on jo antanut osan auktoriteetistaan hiipua tekemällä niin. Nyt, kun Rudi vastaa eleeseen, Anadil tuntee sormenpäistään alkaen, että hän on tehnyt oikein.

”Miena eli sisällä viisitoista vuotta”, Rudi jatkaa. ”Minä ja vanhemmat teimme töitä, elimme aivan tavanomaista elämää samalla, kun Miena virui sisällä.”

”Eikö Miena yrittänyt karata?”

”Etkö sinä yritä karata?”

Rudi onnistuu jälleen hiljentämään Anadilin. Nuori mies pysyy hiljaa, ja ymmärtää, ettei hän ole ainoa, joka on kamppaillut saman häpeän kanssa. Häpeä on hänen totuutensa. Hän ei voi toivoa mitään muuta, koska hän tietää ansaitsevansa elämänsä. Nyt, kun hän kuulee jonkun muun eläneen samalla tavalla, tuntuu mahdottomalta, että sellaiseen on voinut sopeutua.

”Miena kesti urhoollisesti viisitoista vuotta, sitten kestävyys katkesi. Miena ei käynyt edes Puhdistautumisissa. Ajattele, Anadil, ei edes Puhdistautumisissa. Hän ei tiennyt, miltä auringonvalo tuntui iholla. Hän ei ollut nähnyt Musteenkantajaa eikä omistanut kääröä.”

Anadilin suu loksahtaa auki. ”Miten niin voi olla? Kirjurit pitävät jokaisesta ihmisestä kirjaa, yksikään ei pääse syntymään ilman ettei siitä tiedetä.” Samassa Anadil ymmärtää.

”Koskaan ei pidä väheksyä sitä, mihin pelkäävä ja häpeävä ihminen kykenee.” Rudin ääni on tänä yönä niin syvä, että Anadil miltei kuvittelee sen valuvan tummana ylitseen. Hän voisi hukkua sen sointiin korallitalon seinissä.

”Viidentoista vuoden jälkeen Miena ei osannut puhua kunnollista athaa, kirjoittaa hiilellä nimeään tai kertoa historiallisia kertomuksia Ietasta, Ninarista ja Musteenkantajasta. Sen sijaan hän osasi kertoa kaiken siitä, miksei hän voinut mennä ulos.” Ensimmäistä kertaa Anadilin kuullessa Rudin ääni päästää surun aaltoja läpi. Ääni värisee inhimillisissä kohdissa. Anadil huomaa Rudin puristavan hänen kättään lujempaa. ”Eräänä päivänä hän teki sen, mitä kovin moni Athalassa ei uskalla. Hän riisti henkensä.”

Anadil nyökkää. Hän osasi odottaa tämän tulevan.

”Tiedätkö sinä, miltä ihmisen sisälmykset näyttävät irti revittyinä?”

Anadil ei ole varma. Vanginvartija näkee paljon.

”Minä olin se, joka löysi hänet veren keskeltä.” Rudi vetää syvään henkeä. Kyyneliä valuu mustista silmistä. ”Mutta minä en ollut se, joka hautasi hänet mustaan maahan. Minä en kyennyt saattamaan häntä sillä tavoin häpeään.” Ääni ei koskaan värissyt surusta. Tunne on vihaa, pelkkää kyyneliksi tiivistynyttä, suunnatonta vihaa.

Anadilin on pakko vetää kätensä pois Rudin kosketuksesta. Ajatus maahan hautaamisesta saa hänen sisälmyksensä kääntymään ympäri. Athalassa ketään ei haudata maahan, kaikki haudataan holveihin asianmukaisin menoin. Solisluiden päälle maalataan Variksen silmä. Saatesanat vievät vainajan Autuuteen, Variksen paperitaivaalle.

”Kyllä, Anadil. Minun sisareni haudattiin mullan ja matojen keskelle, pelkkään likaan”, Rudi sanoo ääni katkeruutta tihkuen. ”Enkä minä ollut edes paikalla, kun niin tehtiin. En voinut katsoa hänen ruumiinsa häpäisyä. Eihän Miena enää muutenkaan ollut siellä.”

Anadil kuvittelee, kuinka keho painuu mullan keskelle. Ihminen ei enää hengitä, mutta hänen sielunsa ei näe tietä pois. Mieli kurottaa ulos ruumiistaan, mutta mullan keskeltä on mahdotonta paeta. Mieli jää mädäntyvän kehon vangiksi. Anadil tuntee kyyneleet silmiensä takana, mutta ei päästä niitä pois. Hän keskittyy ruumiinsa rajoihin. Hoikkaan kehoon, lumenvalkoisiin hiuksiin. Hän on vielä täällä, multa ei ropise hänen kuolleelle vartalolleen ja jätä häntä maahan.

”Rudi...” Anadil lausuu nuoren miehen nimen ja tuntee äänteiden lävistävän kehonsa. Ne kietoutuvat miellyttäväksi verkoksi hänen ympärilleen. Rudin nimi sopii hänen suulleen. ”Rudi, miksi sinä olit Musteviitta?” Anadil uskoo vastauksen liittyvän suoraan nuoren miehen sisareen. Hän kumartuu jälleen läpinäkyviä kaltereita vasten. Tällä kertaa hän ei ojenna kättään vangille.

”Hetken minä näin maailman sellaisena – täysin pahana. Alkuperäisenä. Olisi typerää kummalta tahansa puolelta kieltää toisen olemassaolo”, Rudi huokaisee. Hän ei enää jaksa nostaa katsettaan katsoakseen Anadilia silmiin.

”Alkuperäisenä…?”

Rudi virnistää. Hampaat ovat häikäisevän valkoiset mustuneita huulia vasten. Rudissa tiivistyy kaikki tässä maailmassa. Musta ja valkoinen täydellisessä tasapainossa yhdessä ihmiseksi syntyneessä. ”Varishan oli ennen maailman alkua musta.”

Nyökkäyksiä. Siinä jälleen yksi tosiasia, josta kukaan ei mielellään puhu. Varis ei ollut musta luodessaan maailman musteestaan, joten ihmiset ovat vain päättäneet vaieta luojansa lähtökohdasta, Alkuvariksesta. Ainoastaan Musteviitat palvovat Alkuvarista jumalanaan – sitä, joka oli vielä ollut pahuuteen kietoutunut.

”Ei kansa mustempaa Varista kiellä, ei Musteviitoissa siitä ole kysymys”, Rudi sanoo kuin kuulisi Anadilin risteilevät ajatukset. ”Musteviitat vihaavat siinä missä muutkin.”

”Mitä tarkoitat?”

”Olen nähnyt molemmat puolet. On inhoa, joko mustaa tai valkoista kohtaan. Inho ei koskaan ole vain inhoa. Sen takana on aina sydän, joka pelkää. Kaikessa on kyse siitä, että joku pelkää.”

”Pelkäätkö sinä?”

”Totta kai. Jokainen pelkää jotakin. Jos ei pelkää, ei ole ihminen.” Rudin katse käy selkeämmäksi kuin aikoihin. Yön himmeä kajo tapailee kalpeita kasvoja, piirteet selkeytyvät valkoisessa valossa. Anadil tahtoo astua lähemmäs, kaltereiden läpi, sydämen etäisyydelle.

”Uskotko, että Suurvariskin pelkää?”

”Varmasti. Kenties jopa Musteenkantaja pelkää, vaikkei olekaan ihminen. Ainakin ne aiemmat pelkäävät.”

”Sinä siis tiedät.”

”Olen tiennyt jo pitkään.”

Anadil huomaa vain nyökkäävänsä hiljaa. Ei ole enää mitään, mitä hän ei Rudin sanomana hyväksyisi. Nuori mies tuntuu sykkivän tietoa. Menettäminenkö hänet on saanut ymmärtämään? Kukaan tavallinen kansalainen ei tiedä Musteenkantajasta. Edes vangit eivät yleensä tiedä, keitä ylimmässä kerroksessa on. Anadil ei tiedä, mitä kaikkea hän tahtoisi Rudilta kysyä. Jokin osa hänessä sanoo, että jokainen uusi vastaus olisi Anadilille vain uusi kysymys vanhojen perään.

Sanat kohoavat liian korkealle ja palavat koskiessaan aurinkoon. Niitä ei enää sanota. Anadil istuu lopuksi yötä lattialle aivan Rudin sellin viereen. Rudi kiertelee kuin häkkieläin, mutta ei sano enää sanaakaan. Hän on avannut jo tarpeeksi, seuraavana yönä olisi jälleen aika päästää merkitykset leviämään haaleaan veteen.

Kun on auringonnousun aika, Anadil ottaa paikkansa seinältä. Valkoisesta teräksestä valettu miekka pysyy tupessa, ryhti on liioitellun selkeä. Anadil kompensoi kulunutta, vangin vierellä vietettyä yötään seisomalla mahdollisimman esimerkillisesti. Hän ei kompensoi sitä Variksille, sillä Athalassa vanginvartijoille on jopa suotavaa kommunikoida vankejen kanssa. Silti Anadililsta tuntuu, että hänen täytyy hyvittää Rudin kanssaan viettämäänsä aika jotenkin itselleen. Hän ei ole vieläkään varma omista motiiveistaan.

Vuoronvaihdon tapahtuessa Anadil ei enää käänny katsomaan Rudia. Hän ei mieti miehen hentoa kehoa, pitkiä sormia, tummia verisuonia suljetuilla silmäluomilla. Hän vaihtaa asiallisesti vuoroaan seuraavan, huomattavasti vanhemman miehen kanssa ja lähtee astelemaan Korallitalosta Ietaan. Anadilin tarvitsee käydä hakemassa Ietan tarjoilijoilta ruokansa ja siirtyä omaan, pieneen huoneeseensa Ietan kerroksissa. Silti hänen sydämensä hakkaa, kun hän kävelee portaita ravintolakerrokseen. Eikä sydämen syke johdu portaiden kävelemisestä.

Kun Anadil on saanut juustoja, leipää ja lihanpalasen lautaselleen, hän lähtee kävelemään kohti asumustaan. Ietassa hänen ei tarvitse varoa, ei tuntea pelkoa. Jokainen talon valkoisten seinien sisällä tietää, miksi Anadil on täällä. Hän joutuu näkemään nautinnollisen harvoin vanhempiaan, sillä Feneritot ovat paitsi Variksia, myös Lucastan temppelin rukoilijat. He ovat suurimmat uskonnolliset johtajat maassa, heille Jorin Vecasta on sallinut mahdollisuuden siihen.

Anadil ei ajattele vanhempiaan, kun kävelee Ietan portaita asuinkerroksiin. Hän ajattelee Rudin kanssaan käymäänsä keskustelua, kun portaiden tasanteelta kuuluu nautinnollista kiherrystä. Tyttö on painautunut samanikäisen pojan kaulaa vasten, teennäinen naurahdus pakenee pienestä kehosta. Anadil hätkähtää, kun havaitsee pojan olevan Enhar. Aluksi Enhar ei ole huomata Anadilia seuraltaan, sitten tämä nostaa harmaan päänsä ja hymyilee leveästi. Tyttö kääntää hämmentyneenä päätään. Anadil huomaa, että tyttö on yksi uusimmista kirjureista. Hyvää sukua, luonnollisestikin.

Tytöllä on pitkä ja kapea nenä, samanlainen kuin Enharin sisarellakin. Muuta yhdennäköisyyttä ei voisi havaita. Tyttö on lyhyt ja omaa tuskin puoltakaan siitä perinteisestä loistokkuudesta, jota Nadihassa on. Tämä tyttö on sievä, mutta hän tuskin kääntäisi kovinkaan monen päätä kaupungilla. Silti Enhar on kietonut kätensä tämän ympärille. Sormuksin somistetut sormet silittävät punaruskeita suortuvia.

”Hei, Anadil”, Enhar tervehtii ystäväänsä. ”Asuntoosiko olet menossa?”

Anadil nyökkää ja kohottaa kulmiaan. Tyttö on ottanut asiakseen katsoa häntä mahdollisimman julkeasti. ”Entä sinä?” Anadil päättää jättää tytön tietoisesti lauseen ulkopuolelle.

Enhar päästää irti tytön kiharoista ja astuu lähemmäs ystäväänsä. ”Taidat jo tietää”, Enhar kuiskaa päästyään aivan Anadilin lähelle. ”Inga on uusi täällä, hänelle pitää näyttää paikkoja.” Enharin hymystä ei voi erehtyä. Veri jäätyy suoniin.

”Tämä on työaikaasi, Enhar. Käyttäytyisit sen mukaisesti”, Anadil huomauttaa. Hän pitää lautasestaan tiukasti kiinni ja lähtee kulkemaan portaita ylemmäs.

”Anadil.” Enharin ääni sitoo Anadilin hetkeen. Se pitää kiinni lujempaa kuin Anadil haluaisi, koska hän tunnistaa siihen sisältyvän syyllistyksen. ”Sinullakin lienee eräs asia tekemättä. Älä katso käärööni, jos omasi ei ole puhdas.”

Anadilin sormet puristuvat lautasen posliinireunoihin. Leukaperiään kiristellen hän pakottaa sanat ulos itsestään: ”Kiitos, Enhar. Tarvitsin tätä.”

Tyttö kääntää päänsä pois Anadilista ja painaa leukansa jälleen Enharin rintaa vasten. Hänen kiherryksensä on sammunut, mutta olemus on yhä kevyen välinpitämätön. Anadil on uudelle tytölle vähemmän kuin lika kenkiensä pohjissa. Likaan hän sentään kiinnittäisi huomiota.

”Sinä tiedät, mitä tehdä”, Enhar sanoo Anadilin jo käännyttyä.

”Sinä puolestasi tiedät, mitä jättää tekemättä.”

Jos Anadil kääntyisi, hän näkisi Enharin katseessa jotakin uutta. Jotakin sellaista, joka saa Anadilin sanat hetken ajan pitämään paikkaansa. Ei siksi, että työajalla tytön kanssa leikkiminen sotkisi hänen työmoraalinsa ja olisi sääntöjen vastaista. Syyllisyys kumpuaa jostakin syvemmästä, sitten se taittuu valon mukana pois. Enhar tukahduttaa heränneen tunteen tytön ruosteenvärisiin hiuksiin.

”Palataan asiaan”, Enhar sanoo pakottaen naurahduksen ulos. Hyväntuulisuus tarttuu tytön kepeästä olemuksesta. Tällaisen olennon seurassa Enhar voi hyvin pakottaa itsensä hetkeksi pois maailmasta, hukkua mantelintuoksuiselle iholle.

Anadil jättää kaksikon taakseen, kulkee nopeasti omaan asuntoonsa ja sulkee valkean oven takanaan. Sormet puristavat lautasen reunoja tiukasti, hengitys ei ota tasaantuakseen. Anadil ymmärtää Enharin käytöstä. Hän ymmärtää täysin, miksi nuori, ulkonäöltään viehättävä ihminen tahtoo toisten huomiota. Siinä ei itsessään ole mitään moitittavaa. Anadilin työmoraali ei kuitenkaan hyväksy sitä, että Enhar hukuttaa itsensä työpäivinään merkityksettömään suosioon. Tämä tyttö ei ole suinkaan ensimmäinen tapaus. Enhar Lenorie on niitä ihmisiä, joiden ei tarvitsisi koskaan nukkua yksin, jos niin haluaisi.

Samalla Anadilin oma moraali on miltei rusentua palasiksi. Lähipäivinä on ollut lähes mahdotonta nähdä kuvaa selvästi. Hänen huoneensa katoaa valkoisen eri sävyihin, ikkunasta sirottuva valo saa kaiken näyttämään Autuudelta. Anadilista kuitenkin tuntuu, ettei hänellä ole enää mitään asiaa Valkoisen Variksen ihmisille lupaamaan Autuuteen. Paperitaivas ei kutsu niitä, jotka ovat vääriä. Anadil on aina kumartanut huoneessaan olevaa jumalkuvaa, pientä Variksen patsasta. Nyt hän ei enää uskalla astella sen eteen. Hän pelkää sen tuomitsevan hänet taivaan väärälle puolelle. Sinne, mistä Varis otti palasen pois taivaasta antaakseen ihmisille paperin. Musta aukko taivaassa on vain pahoja, täysin menetettyjä sieluja varten. Sellaisia kuten Rudi. Musteviittoja.

Jokin osa Anadilissa on alkanut kääntyä Rudin sielun puoleen. Mies ei voi olla täysin paha. Tämä tietää niin paljon. Ihminen, joka on joutunut todistamaan sisarensa riistävän oman henkensä ja joutuvan mullan alle, ei voi olla paha omasta tahdostaan. Entä sitten, jos Rudi siirtyi Musteviittoihin? Anadil uskoo Miena Cortelin kuoleman olleen suurin syy sellaisen toimen takana. Mikään ei tapahdu tyhjän vuoksi. Ikkunan juurella olevan jumalkuvankin täytyy tietää se, ja silti se katsoo Anadilia maalatuilla silmillään.

Enhar syytti Anadilia siitä, ettei hän ole vieläkään kertonut Rudin kanssa käymistään keskusteluista Suurvarikselle. Anadil voisi perustella ystävälleen vaikenemistaan monin eri syin. Ei ole vielä tietoa Rudin motiiveista, ei ole vielä varmuutta keskustelujen syvyydestä. Ei toimintasuunnitelmaa. Ja tietysti Suurvariksen omat kiireet – uusi Musteenkantaja ja nuori Perijä. Athalassa kuohuu. Ei Anadil voisi vaivata Suurvarista juuri nyt.

Ja silti nuori mies tietää, ettei mikään näistä ole hänen todellinen syynsä vaieta. Suurvaris vastaanottaisi tiedon varmasti mielellään, hänhän on joutunut tekemään paljon töitä Rudin ja muiden Musteviittojen kanssa. Anadilin todellinen syy lepää syvälle multaan haudattuna. Siellä se ei saa henkeä, sinne se saa rauhassa kuolla. Anadil ei tahdo ajatella sitä, kun maalatun Valkoisen Variksen silmät näkevät hänen ajatuksensa. Hän tietää kyllä, miten on päästänyt itsensä lipsumaan vartijan moraalistaan. Rudi kiinnostaa häntä ihmisenä, ei työnä. Kenties Rudi on havainnut tämän heikkouden hänessä. Kenties Rudi käyttää häntä hyväkseen johonkin sellaiseen, josta hän ei vielä tiedä.

Anadil ajattelee Enharia, joka oli antanut sormiensa kulkea häveliäästi Ingaksi kutsumansa tytön hiuksien seassa. Niinkö Anadil tahtoisi tehdä Rudille? Vetää lähelleen, painaa päänsä tämän hiuksiin ja unohtaa? Ehkä ei. Kenties Anadil tahtoo vain lähelle ihmistä, jonka hän kokee sukulaissielukseen. Ehkä sielujen ja kehojen yhteydellä ei ole niin ratkaisevaa eroa.

Pian Anadil huomaa jo polvistuneensa jumalkuvan eteen. Hän painaa valkean päänsä sen edessä, nöyrtyy ja pyytää anteeksi kaikilla oppimillaan sanoilla. Hän rukoilee anteeksiantoa. Hän on antanut moraalinsa hämärtyä, muuttua sumuksi kuten Athalaa ympäröivä merikin. Pelkkää sumua, jonne voi eksyä. Jonne ei saa eksyä, ettei päädy väärään kohtaan taivasta. Hänen jumalansa on asettanut pahuuden myös lupaamaansa Autuuteen. Tuntuu, ettei sitä voi paeta missään.

”Armollinen Varis, minä polvistun sinun edessäsi, nöyrrytän sieluni sinun tahdollesi. Aina olen sinua palvellut, aina olen tahtoosi astunut. Miksi annat minun hairahtua näin? Miksi annat minun ajatella sellaista, joka ei ole minua varten?” Anadil ei ajattele kevätkukkia, ei laakeita peltoja Najassa, ei junan höyryä ilmassa. Sitä kaikkea hän ei saisi. Hän ajattelee mustia silmiä, syvää ääntä koralliseinissä kimpoillen. Hän ajattelee kaikkia niitä päiviä, jotka käytti lapsena sääntöjen opetteluun. Nyt jokainen niistä säännöistä polttelee hänen ihoaan kuin ihonalainen tatuointi. Hän ei opetellut niitä vain luistaakseen niistä heti, kun joku suostuu puhumaan hänelle kuin ihmiselle. Kun joku näkee hänen sielunsa.

Anadil ei ole unohtanut säännöistä yhtäkään. Hän pakottaa ne jumalkuvan edessä takaisin mieleensä. Anadilin mielessä on valkoinen, kultareunuksinen taulu kultakirjaimilla. Yksityiskohdat ovat haalistuneet, mutta teksti on pysynyt kirkkaasti mielen pölyisillä hyllyillä. Anadil muistaa erityisesti sen kohdan, joka kertoo hänelle, ettei Musteviittoja tule ymmärtää.

He ovat kääntäneet selkänsä Valkoisen Variksen jumalalliselle tahdolle ja täten menettäneet Hänen ylimmän suojeluksensa. Heidän puoleen sinun ei tule kääntyä, heitä puhuteltaessa sinun tulee muistaa ylemmyytesi. Heidän henkensä on vähemmän kuin lika kynsiesi alla.

Rudi on vähemmän kuin mikään olemassaoleva, mutta entä Anadil itse? Auktoriteettinsa perusteella hän on vankiensa yläpuolella, mutta Ietan ulkopuolella hän olisi pahempi kuin kukaan Korallitalon vangeista. Pahempi kuin Musteviitat, koska hänen ihonsa on kuin mustetta. Missään vanhassa tekstissä ei koskaan puhuta mitään mustista ihmisistä. Valkoinen Varis ei ole määrittänyt heidän paikkaansa. Ihmiset ovat.

Anadil painaa pään polviinsa ja tuntee kuumien kyynelten pakenevan vihdoin. Hän antaa niille täyden vallan. Kenties kyyneleet vievät kaiken muun. Niillä on valta hänen ylitseen, ne voivat tehdä hänestä pelkän sykkyrään kasaantuneen sotkun sekalaisia tunteita. Jumalkuva ikkunan alla on hiljaa. Anadilista tuntuu, ettei se enää suostu edes katsomaan häneen.