Musteenkantaja: luku 39

Luku 39: Lämpö

Vain yksi lintu jäi häkkiin. Punainen lintu, jonka veri on koristellut hänet entistä punaisemmaksi. Jorin puristaa molemmat kätensä nyrkkiin, kun näkee sotkun Korallitalon lattialla. Punaiseen sotkeutunut nuori nainen ei ole päässyt edes portaisiin asti.

Jorin komentaa Enharin ja toisen vartijan viemään lattialle romahtaneen Anadilin pois paikalta. Hän kysyy perustiedot tilanteen taustalla, ja kun saa tietää, että Anadil vain eliminoi naisen harkitsematta, hän huitaisee kylmän iskun Anadilin poskelle. Nuori mies ei edes käänny katsomaan Suurvarikseen päin. Jorinin ärsyynnys läikähtää yli, kun toinen ihminen ei edes vaivaannu havahtumaan kipuun sen kohdatessaan. Jorinin mielessä ei käy ajatustakaan siitä, että Anadil on juuri saattanut kohdata siihenastisessa elämässä suurimman kipunsa. Sellaisen, jonka jälkeen yksi läpsäisy poskella ei merkitse mitään, vaikka sen antaisi maan ylin johtaja.

”Kunnioitettu Suurvaris, minä vien hänet pois. Huolehdin hänestä”, Enhar sanoo nyökäten Jorinille kunnioittavasti.

”Hän ei osaa tehdä työtään kunnolla. Hänet voidaan erottaa saman tien.” Jorin tietää, mitä erottaminen tarkoittaisi. Jos Anadil kävelisi kaduilla, hän ei eläisi enää seuraavan auringonhuipun aikaan. Inahe ei koskaan antaisi sitä Jorinille anteeksi. Hänen tekee oitis mieli vetää sanansa takaisin, mutta ärsyynnys on vahvempi kuin halu olla kohtaamatta Inahen pettyneitä kasvoja.

”Olen yhtä lailla vastuussa”, Enhar toteaa, ”joten voitte samalla erottaa minutkin.” Enhar pitää kiinni Anadilin hartioista ja katsoo Jorinia suoraan silmiin puhuessaan. Nuoren Lenorien puhetapa miellyttää Jorinia, joten hän päätyy vain nyökkäämään ja huitaisemaan kädellään sen merkiksi, että nuoret miehet voisivat poistua.

Anadil kykenee kävelemään omin jaloin, mutta hänen katseensa on kadonnut ajan toiselle puolelle. Hän pitää käsiään edessään aivan kuin ei haluaisi koskettaa niillä mitään. Miekka lojuu Beckan hervottoman ruumiin vierellä lattialla, siihen Anadil ei ole voinut enää tarttua uudelleen. Enhar lähtee kuljettamaan ystäväänsä pois paikalta. Hän ei halua tämän olevan paikalla silloin, kun Jorin tajuaa tilanteen kokonaisuudessaan. Tuskin kukaan sitä täysin kykenee ymmärtämään, mutta Enhar tietää Jorinin suuttuvan vielä suunnattomasti, kun havahtuu Anadilin teon laajuuteen.

Jorin jää kolmen vartijan ympäröimänä tuijottamaan kehoa, josta elämä on juossut pakoon. Veri naisen keholla on pelkästään punaista, tummempaa kuin hänen hiuksensa. Jorin ei tunnista naista, mutta hänellä on keinonsa löytää ennen yön saapumista joku, joka osaa kertoa hänelle nimettömän hyökkääjän henkilöllisyyden. Jorinille nimi ei konkretisoi kuolemaa. Hänelle nimi on pelkkä keino päästä selville hyökkääjän mahdollisista motiiveista ja apulaisista. Kun yksi paljastuu, koko verkolla on mahdollisuus aueta.

”Oliko hän nähtävästi joukon johdossa?” Jorin kysyy rotevalta vartijanaiselta.

”Hänen käytöksensä antoi olettaa niin.”

”Mitä tapahtui muille tänne hyökänneille?”

”He pääsivät kaikki pakoon.”

Jorin kiroaa hiljaa vanhemmalla athan kielellä.

”Miltä näyttävät suurimmat tuhot tähän mennessä? Onko mitään viety?”

Vartijat luovat toisiinsa nopeita, merkitseviä katseita. Sellaisia, joita Jorinin ei ole tarkoitus nähdä, mutta jotka hän havaitsee siitä huolimatta.

”Muilta osastoilta ei ole saapunut tietoa, mutta täältä on viety yksi vanki”, vastaa naisvartija.

Jorin ei anna sanojen vaikuttaa fyysiseen olemukseensa, vaikka haluaisi päästää jokaisen kelvottomaksi paljastuneen vartijan henkensä taakasta. Hän ei kuitenkaan aio vapauttaa väkivaltaisia taipumuksiaan tällaisessa ympäristössä.

”Kuka?”

”Yksi… heistä. Entisistä”, toinen vartijoista sanoo varovasti.

”Entisistä Musteenkantajista?”

”Kyllä, kunnioitettu Suurvaris, yksi entisistä Musteenkantajista. Emme tiedä hänen nimeään.”

Jorin ei jää kuuntelemaan hyödyttömyytensä todistaneiden selityksiä vaan suuntaa suoraan portaat ylös. Hän säilyttää arvokkuutensa jättämällä juoksematta. Jorinin ei tarvitse näyttää kiirettään alaisilleen.

Ylimmässä kerroksessa vallitsee kuolettava hiljaisuus. Edes syvimmälle pimeyteensä sukeltaneet eivät korise, yski tai huuda seinille. Aivan kuin kaikki olisivat yhteisestä päätöksestä todenneet kaikki äänet turhiksi, koska ne eivät auttaisi heitä enää eteenpäin eivätkä palauttaisi mitään ennalleen.

Jorin muistaa, miksi inhoaa ylintä kerrosta. Hänestä on silkka mahdottomuus, että Inela saattaa viettää siellä useita päiviä nyt, kun kukaan ei enää estele tätä. Sairauden tunkkainen lemu täyttää aistit. Kun epämääräiset äänetkään eivät ole paikkaamassa hajun sietämättömyyttä, se iskee suoraan kasvoille.

Paikalle on saapunut vartijoita toisaalta, mutta Jorin erottaa muutaman myös lattialta. Nopea katsaus heidän kohoileviin rintoihinsa riittää kertomaan, että henki ei ole paennut. Se vaihtoehto ei kaikesta päätellen näytä käyneen erityisen kaukana.

Tolkuissaan olevat vartijat kääntyvät Joriniin päin ja päättävät hiljaisuuden. Jorin lähettää sanattoman kiitoksen Varikselle hiljaisuuden rikkoutumisesta.

”Ensimmäinen saatavilla ollut vietiin”, kertoo Joriniakin pitempi mies.

”Vanhempi nainen tästä edestä.”

Kun Jorin katsoo tyhjäksi jäänyttä häkkiä, jossa väsynyt lintu ei enää pyristele, hän havahtuu tilanteen vakavuuteen. Tapahtumista uutisointi pitäisi ehdottomasti kieltää räikeiden yksityiskohtien vääristymisen pelossa. Jos kansa saisi tietää entisistä Musteenkantajista, tilanne kärjistyisi pelätyllä tavalla. Jorinin keho tuntuu olevan täynnä neuloja, jotka pistelevät sisätä päin. Epämukava tunne on levinnyt kaikkialle. Tilanne on pahempi kuin se ulospäin näyttää. Entinen Musteenkantaja on viety. Se, millä nimellä naista joskus kutsuttiin, on yhdentekevää. Jorin ei muista edes hänen kasvojaan. Hän toivoo vain, että viety nainen olisi riittävän sekava, ettei voisi kertoa kaappaajilleen mitään.

Jorin havaitsee tekevänsä sen, johon kaikki muutkin ovat jo havahtuneet. Hän hiljenee täysin. Tosiasioiden keskellä hän ei saata sanoa mitään. Hän katsoo hiljentyen, kuinka yläikkunoista sisään siivilöityvä kohonneen kuun valo tanssii lasikaltereissa. Ne ovat vielä täysin ehjät.

Kukaan ei ole joutunut rikkomaan kaltereita tai sulattamaan niitä pois. Ne on avattu avaimilla. Neulat kehon sisällä muuttuvat kylmiksi Jorinin ymmärtäessä, että heidät on petetty myös sisältä päin. Turvallista askelmaa ei ole olemassakaan. Kuu heittää valonsa entistä kirkkaammin Jorinin havahtumisen jälkeen. Taivaankappalekin nauraa hänen häviölleen. Vaikka todellisuudessa jokainen on hävinnyt sametinpunaisen auringonkaistaleen laskiessa sumumereen ja nostaessa kuun tilalleen. Kuoleman ja pelon edessä ei ole voittajia.

* * *

Sheema Fenerito istuu poikaansa vastapäätä ja pyyhkii verta tämän valkeilta vaatteilta. Kylpytilojen allas höyryää kuumana Anadilin takana, mutta tämä ei ole tehnyt elettäkään riisuutuakseen ja pestäkseen itsensä kuoleman vääjäämättömästä muistosta.

Anadilin katse on jumittunut äitinsä taakse, tyhjään pisteeseen, jossa kukaan ei enää pysähdy sanomaan mitään. Sheema pyyhkii myös Anadilin kasvoja, kuljettaa pyyhettä piirteillä, joita on koko ikänsä osoittanut vihaavansa.

”Sinä et huutanut”, Anadil toteaa yllättäen siirtäen valkoisen katseensa äitiinsä. ”Miksi sinä et huutanut?”

Sheema kohottaa kulmiaan. Äidille ominaiset piirteet sekoittuvat Anadilin silmissä punaisiin hiuksiin ja suljettuihin silmiin. Nimettömään elämään, jonka Anadil on riistänyt pois vain, koska viha kohisi hänen korvissaan. Koska silloin naisella oli äidin kasvot ja henki. Sen piti olla äiti, joka huusi. Mutta kukaan ei huutanut. Äiti on yhä siinä, elossa ja täysin hiljaa.

”Äiti, minä olen tappanut ihmisen.” Se, joka kuoli, oli joku muu. Toinen ihminen, jonka verta Anadililla on kehossaan. Äkillinen inhonpuuska saa hänet nousemaan ylös, ottamaan etäisyyttä äitiinsä ja höyryävään altaaseen heidän takanaan. ”Minä olen tappanut ihmisen, ja sinä tahdot, että minä peseydyn.”

”Sinut löydettiin jokseenkin sekavassa tilassa. Tule takaisin, sinua ei voi päästää minnekään.” Anadil huomaa perääntyneensä oven luo. Huoneen valkeat seinät ovat kuvottava muistutus maailman luonteesta. Hän tahtoo pois, vaikka tietää, että Ietassa ainoa tummasävytteinen paikka on Korallitalo. Sinne hän ei voisi mennä herättämään lisää paniikkia. Jokainen katsoisi silmiin ihmistä, joka tappoi ainoan mahdollisuuden päästä selville hyökkäyksen syistä.

Anadil tuntee adrenaliinin palaavan takaisin. Se ei tule hänen luokseen enää kannustavana, raivokkaana. Tällä kertaa se on polttavaa syyllisyyttä, joka vain kasvaa Anadilin katsoessa äitiä edessään. Naisen tekopyhyys erottuu hänestä kuin kuuma höyry irtoaa veden pinnasta.

”Minä tapoin sen naisen, koska se olisit voinut olla sinä.” Anadil tietää hänen äitinsä pistävän jokaisen sanan sekavan mielentilan piikkiin. Anadilin tietoisuus on vasta minuutteja sitten ollut hiljaisen kaaoksen maailmassa. Nyt todellisuus alkaa jälleen hahmottua. Adrenaliini auttaa sitä heräämään.

”Poikani, tule tänne”, Sheema sanoo tällä kertaa tavalla, jota ei voi tulkita väärin. Käsky on ehdoton.

”Minä halusin sinun kuolevan”, Anadil toteaa kävellessään jälleen kerran käskyjen orjana äitinsä eteen. Hän istuutuu koukerokuvioiselle, leveälle marmoripenkille ja ristii kätensä istuessaan. Hän jäljittelee äitinsä eleitä.

”Minä ymmärrän sen.” Sheema kurottaa kätensä koskeakseen kasvoja, joita ei ole koskaan katsonut lempeydellä. Anadil ei ole koskaan tuntenut toisen ihmisen käsiä ihollaan samalla tavalla. Edes Rudi ei ole koskettanut häntä näin. Äidin äkillinen lämpö saa Anadilin adrenaliinin kääntymään häntä vastaan. Keho alkaa vapista, kyyneleet putoilla helmisateena syliin.

”Olen aina ymmärtänyt, että vielä jonakin päivänä sinun vihasi kasvaa niihin mittoihin, joissa se nyt on. Isä on tiennyt sen myös.”

Epäsuora tunnustus. Rudi on puhunut totta. Anadilin vanhemmat ovat pitäneet poikaansa vuosia kivussaan vain voidakseen käyttää häntä omiin tarkoituksiinsa. Anadilin hallitsemattomat tunteet ryöppyävät ulos. Hän ei tiedä, pitäisikö olla helpottunut.

Hänen kasvojaan silittää äiti, joka on puhunut poikansa hengen säästämisestä äärimmäisenä jumalallisena armona. Äiti, joka on tahtonut samaisen pojan kuolemaa. Ennen kaikkea äiti, jonka sanat ovat olleet valhetta. Valheen paljastumisen jälkeen Anadil kuvitteli löytävänsä selkeitä vihjeitä yhteydestä Musteviittoihin. Merkkejä vihasta valkoisuutta kohtaan, syitä hänen henkensä säästämisen takana.

Nyt Anadil kohtaa vain odottamattoman lämmön. Se on aivan liikaa. Hän olisi toivonut samanlaista kylmää lyöntiä kuin Suurvaris oli katsonut oikeudekseen antaa. Vihanpurkausta, vanhan roolin säilyttämistä. Anadil ymmärtää, että hänen vanhempansa ovat tietoisesti saaneet hänet tuntemaan vihaa paitsi itseään, myös maailmaa kohtaan. He ovat halunneet sitä. Se herättää katkeruutta, joka sotkeutuu uudenlaisen lämmön kanssa luoden kokonaisuuden, jolle Anadil ei tiedä nimeä. Hän ymmärtää vain kyyneleensä.

Äiti kuljettaa kätensä poikansa hiusten sekaan kenties kuvitellen, että tällaisena hetkenä edes suikale lämpöä riittäisi korvaamaan siihenastisen elämän. Anadil tietää sydämessään hänen äitinsä olevan vain vihdoin tyytyväinen riittävään määrään vihaa. Hänen mielensä ei kuitenkaan suostu ajattelemaan sitä, sillä ainoa, mitä hän tuntee, on toisen ihmisen käsi hiustensa seassa. Se merkitsee hänet toimivaksi, aidoksi ihmiseksi, lämmön arvoiseksi. Käden suoma turva on hänen korkein tuomionsa. Miten lempeänä se lankeaakaan hänen ylleen.

”En ymmärrä”, Anadil parahtaa itkunsekaisin tavuin, ”en ymmärrä, miksi sinä… Minä halusin tappaa sinut.”

Sheema ei sano mitään, silittää vain poikansa lumihiuksia. Anadil antaa itsensä vajota romahtaen kosketuksen mukaan, valua äitinsä syliin kaksikymmentä vuotta liian myöhään.

Anadil tietää lyönnin olleen parempi vaihtoehto. Isku mistä tahansa esineestä olisi kelvannut muistuttamaan vääryydestä. Lämpö tunkeutuu kaiken sen eteen ja pyyhkii taulun tyhjäksi tavalla, johon Anadil ei ole valmis. Hän voi vain käpertyä äitinsä syliin, painaa silmänsä kiinni kyynelten sumentaessa näkökentän ja toivoa, että nukahtaisi. Unessa hänen ei tarvitsisi miettiä, miksi kosketus tuntuu hyvältä, vaikka se on vuosia myöhässä. Hänen ei tarvitsisi tuudittautua pelkäämäänsä tunteeseen niin äkkiäarvaamatta.