Luku 25: Parantumattomissa
Arvokkuutesi,
Ogre. Sinä olet unohtanut sen.
Alitajunnassa
jyskyttää kuvottava, kertakaikkisen ahdistava ajatus siitä, että
Ogre on päästänyt useita satoja kuunkiertoja säilyneen muurinsa
halkeilemaan. Säröjä ei voi olla enää unohtamatta, kun ne on
kerran nähnyt.
Ogre
nousee ylös pitäen päätään yhä alhaalla. Tässä vaiheessa ei
ole enää merkitystä, vaikka Xander näkisi kauhun hänen
silmissään. Hän voi jo hengittää normaalisti, hän tietää
kuinka peilata muiden tuntemuksia. Ogre katsoo Xanderia, mutta mikään
miehessä ei peilaa. Xander ei näytä tunteitaan, Xander on pelkkä
kone. Ogre tuntee kauhun kasvavan sisällään.
”Olen kunnossa”, Ogre sanoo eikä
tunnista sanoja omikseen. ”Anteeksi, Xander. Anteeksi, että
jouduit näkemään tämän.” Hän on paljastanut palasen
todellista olotilaansa, sitä suurta kaaosta, joka hän sisimmässään
on. Pelkkiä suutaan aukovia, rääkyviä sielulintuja ja mustaa
sotkua. Pelkoa. Sitä hän on.
”Meitä muitakin pelottaa, Ogre. Se
on hyväksyttävää.”
”Minua ei pelota”, valhe pääsee
ulos vihreänä ja mustana visvana. Se sotkee Ogressa kaiken, mikä
on ennen näyttänyt kiiltävältä ja kauniilta. Nyt Xander näkee
hänet inhimillisessä valossa. Entä, jos inhimillinen valo on huono
valo? Ogre ei pysty edes nielaisemaan, niin pahalta hänen kurkussaan
tuntuu.
Xanderista
näkee, että hän taistelee itsensä kanssa – ottaisiko fyysistä
kontaktia ja koskettaisi Ogren olkapäätä kevyesti vai antaisiko
vain olla. Koska Ogre ei tunnu olevan edes samasta maailmasta, ei ole
koskaan tuntunut, Xander päättää jättää etäisyyden heidän
välilleen. Ogre ei koskaan ole ollut niin inhimillinen, että häntä
voisi koskettaa kuten ketä tahansa muuta.
Koska
Xander ymmärtää, ettei Ogre ole siinä tilassa, että kykenisi
keskusteluun, hän päättää vaihtaa aihetta ennen kuin lentää
pois. ”Minulla on itseasiassa asiaa sinulle”, hän sanoo. Ääni
ei enää värise. ”Pyydän lupaasi jäädä Avariin päivän
koittaessa. Minulla sattuu olemaan asiaa Auringon pojalle.”
Ogre
vain nyökkää. Xander haluaa varmistaa, ettei tämä tee niin vain,
koska on täysin poissa tolaltaan. ”Se siis todella käy?”
”Sinähän
olet saattaja. Sinä saat aina jäädä tänne Auringon noustessa.”
Ogre nostaa leukaansa samaan tapaan kuin aina ja räpyttää
valkoisia siipiään noustakseen lentoon. ”Tee, kuten parhaaksesi
katsot.” He nyökkäävät toisilleen ja Ogre nousee ylös. Xander
katsoo, kuinka hänen kaapunsa helma katoaa puiden lomaan.
* * *
Lähde
virtaa hopean ja valkoisen eri sävyissä keskellä huonetta. Huoneen
seinät muodostuvat erilaisista mustista ja harmaista köynnöksistä,
ne lähtevät kaikki yhdestä pisteestä. Samasta, josta
hopeanhohtoinen lähde lähtee.
Kaikkialla
leijuu vaaleaa usvaa, haaleampaa kuin aikoihin. Se on joskus ollut
hohtavaa ja vahvaa, huonetta kiertävää voimaa. Enää siitä on
jäljellä tuskin varjoakaan. Sama pätee olentoon, joka makaa
kulahtanut kaapu yllään sänkyä muistuttavalla kalusteella. Hänen
hiuksensa ovat joskus olleet tuuheat ja pitkät. Nyt ne lojuvat
mustina, harvoina ja rasvaisina hänen kasvojensa ympärillä.
Kasvot, joita hiukset kehystävät, ovat miltei liian rujot katsoa.
Silmät ovat vitivalkoiset, niissä ei ole enää lainkaan mitään
mikä tekisi niistä tavalliset silmät. Nenä
on pitkä ja posket niin lommoilla, että ne kävisivät pelkästä
luusta. Kasvojen iho on harmahtavaa ja kiillotonta, se roikkuu kuin
irrallisena. Huulet ovat kuivat ja keskeltä mustuneet ja
rypistyneet.
Kaikki
elämä on paennut olennosta. Sitä eivät ole kuitenkaan riistäneet
kuluneet kuunkierrot tai katkeruus. Sen on riistänyt rakkaus. Hän
nostaa väsynyttä päätään kuullessaan tuttujen siipien havinan,
hän tunnistaa jokaisen sulan ja osaisi nimetä sen liikeradan
täydellisesti.
Hän
nousee ylös ja raahustaa huoneen perälle, siihen paikkaan, johon
syntyy oviaukko, jos hän niin haluaa. Tietenkin hän haluaa. Hän
vie kätensä juurten ja köynnösten luo, ja ne väistävät hänen
luisevan kätensä tieltä. Seinään
muodostuu oviaukko, josta häntä tapaamaan tullut, valkosiipinen
usvastasyntynyt pääsee astelemaan sisään.
Hän ei ota usvastasyntynyttä vastaan
samalla tavalla kuin satoina kertoina aiemmin, sillä hän näkee
oitis pelon tämän silmissä. Monina kertoina tämä on saapunut
hänen luokseen sama, maaninen pelko silmissä kiiluen ja ruumiissa
näkyen, mutta tällä kertaa se näyttää erilaiselta.
Usvastasyntynyt näyttää heikolta.
”Sinä et saa kuolla”,
usvastasyntynyt sanoo ja vie keltaisten silmiensä katseen suoraan
toiseen olentoon. ”Et voi tehdä sitä minulle nyt.” Olento on jo
avaamassa suutaan, mutta usvastasyntynyt jatkaa vielä. ”Ne kaikki
muut tietävät jo! Sinä tiedät, että he tietävät
heikkenemisestäsi, etkä sinä tee mitään. Mitä tahansa, Kuu,
mitä tahansa. Pienikin merkki siitä, että sinä selviät.”
”Ogre,
minä en aio kuolla. En voisi.”
”Ei
se siltä näytä!” Ogre väistää Kuun kosketusta kuin suuttunut
lapsi. ”Avar on kylmenemässä, usvakaan ei näytä enää samalta!
Pian koko maailman tasapaino lakkaa olemasta. Minua pelottaa, Kuu,
minua pelottaa niin paljon että minä en saa henkeä.”
Kuu
huokaisee syvään. Hänen hengityksensä rahisee normaalia pahemmin,
hänen on vaikeaa puhua ilman, että se tuntuisi tuhannelta neulalta
hänen kurkussaan. Hän puhuu silti. Hän puhuu niin kauan kun se on
mahdollista, ja hän puhuu Ogrelle, Ogrelle ainoastaan.
”Pelkosi
on ristiriidassa sen kanssa, mitä olet todennäköisesti tullut
tänne tekemään.” Ogre antaa Kuun jo koskettaa itseään, mutta
Kuu huomaa Ogren jännittyneisyyden kun hän vie kätensä varovasti
tämän harteille. ”Jos aion antaa sinulle vielä lisää
elinvoimaani, haihdun yhä vain lisää, ja sitä nopeammin Avar...”
”Ei!”
Ogre vetäytyy jälleen taaksepäin. Kuu tietää hänestä jo
kaiken, Kuun seurassa Ogre uskaltaa oikkuilla. Antaa
luonteensa viedä.
”Avar ei voi tuhoutua. Etkä sinä voi kuolla, sinä olet Kuu.
Sinähän
olet kaiken luonutkin.”
Hän vetää syvään henkeä, vapisee ja astuu jälleen lähemmäs
Kuuta. Hänen keltaiset silmänsä kiiltävät huoneessa leijuvan,
hohtavan usvan valossa. Niiden
katse on lähes maaninen, täysin ajasta ja paikasta kadonnut.
”Mutta
sinä annat minulle elinvoimaasi silti, jos pyydän. Niinhän?”
Ogren ääni on pehmeä ja kaunis ja Kuu on pelkkää rakkautta,
hänessä ei ole muuta jäljellä. Tunne piirtää hänelle
hapuilevat rajat, tekee hänestä todellisen ja niin riipivän
heikon, ettei yksikään usvastasyntynyt uskoisi häntä siksi
samaksi luojaksi, joka heidät aikanaan usvasta muovasi.
”Minä
annan sinulle kaiken, mitä sinä pyydät”, Kuu vastaa tietäen
pelaavansa täysin Ogren ehdoilla. Ogre on aina saanut tehdä
hänelle, mitä haluaa. Se on hänen oikeutensa, sillä kaikki
hänessä on hohtavaa ja puhdasta Kuulle.
Ogre
astuu lähemmäs, tarttuu Kuuta hartioista ja vie hänet niin
lähelle, että he tuntevat toistensa hengitykset kasvoillaan.
”Sinun
siipesi”, Kuu kuiskaa, ”haluatko sinä minun vahvistavan niitä
nyt? Paljonko elinvoimaa sinä tarvitset?”
”En
niin paljoa kuin viimeksi”, Ogre vastaa pystyen jo hymyilemään,
”mutta koska olen peloissani, haluan hieman ylimääräistä. Anna
niin paljon, kun pystyt.”
Ogren
lause kiertyy
hänen siipiensä ympärille ja tiputtaa useita sulkia kerralla. Ne
tippuvat niin suurella voimalla, että ne jäävät tanssimaan
pitkäksi aikaa ilmaan heidän ympärilleen. Ogren itsekkyys täyttää
huoneen, hänen piittaamattomuutensa Kuun tilaa kohtaan irrottaa
lisää sulkia ja pahentaa tilannetta entisestään.
”Tai”,
Ogre lisää väristen puoliksi pelosta, puoliksi voitonriemusta,
”sittenkin vielä enemmän. Eivät ne taida sittenkään selässäni
pysyä.”
Kuu
vie kätensä Ogren otsalle ja kuiskaa jotakin vanhalla kielellä,
jota he kumpikin ymmärtävät. Valkoinen valo kietoutuu heidän
ympärileen, aloittaa Kuusta ja päätyy Ogreen. Ogren valkoiset
siivet alkavat räpyttää, sulat palautuvat yksi kerrallaan yhtä
valkoisina ja hyväkuntoisina kuin ne olivatkin. Kuu
hengittää raskaasti, tukeutuu lisää voimaa saaneeseen Ogreen ja
on miltei kaatua maahan heikotuksesta.
Mutta
Ogre ei ylpeydessään osaa kiittää, ei, vaikka Kuu on juuri
antanut hänelle niin suuren osan omasta elinvoimastaan, ettei pysty
enää edes seisomaan tuntematta suunnatonta heikotusta. Mutta Ogre
seisoo suorassa, pitkänä ja upeana, kaiken voimansa säilyttäneenä.
Kuu
on antanut siipien irtoamisen ja Lasian rangaistuksena kansalleen,
mutta hänen omaksi kohtalokseen koituu se ainoa virhe, jonka hän
koskaan teki. Se ainoa todellinen syy sille, että hän alun alkaen
joutui lähtemään Avarista taivaalle, se ainoa syy, jonka vuoksi
Aurinko syntyi kilpailemaan ajasta hänen kanssaan. Ogre on aina
ollut kaiken alku, eikä Kuu osaa edes tuntea vihaa tätä kohtaan.
Ei ole ollut hetkeään, jolloin Kuu olisi katunut mitään. Hän
näkee kaiken, mitä Ogre tekee ja ymmärtää, että tuo ylpeä ja
upea olento ainoastaan käyttää häntä omiin tarkoitusperiinsä.
Se ei ole koskaan haitannut, niin suurta ja järkkymätöntä Kuun
rakkaus on.
Kuun
heikotus käy niin vahvaksi, että hänen on raahustettava takaisin
sängylleen ja käytävä makuuasentoon. Hengitys korisee hänen
kurkussaan, mutta se tasaantuu hitaasti, kun Ogre kumartuu hänen
ylleen ja painaa kevyen suudelman hänen otsalleen. Rakkautta tai ei,
Ogre osaa tehdä asiat oikealla hetkellä.
”Rakkaani,
minä en… Minä en taida nyt jaksaa”, Kuu sanoo, vaikka jokainen
osa hänessä tahtoisi painua tiviisti Ogrea vasten ja jokainen kipua
ja painetta tunteva hengityselin tahtoisi hengittää kaikkea
Ogressa.
”Ssh.”
Ogre nostaa itsensä sängylle, laskee siipensä alas ja painautuu
Kuun heikkoa ruumista vasten. Hän tekee kaiken hitaasti ja
varovasti, koskettaa sopivalla hellyydellä ettei vahingossakaan
satuta Kuuta. Huulet koskettavat toisiaan ensin varoen, sitten
voimakkaammin ja intensiivisemmin. Hopeanhohtoinen lähde heittää
valonsa heidän ylleen, värittää jokaisen suudelman ja
kosketuksen.
Vaikka
Ogre on useita kuunkiertoja sitten lakannut tuntemasta mitään
sukupuolta omakseen, hänen luonnolliset, seksuaaliset
viettinsä ovat yhä tallella. Ogre tuntee itsensä fyysiseksi,
ruumiilliseksi olennoksi, joka tarvitsee toisen kosketusta ollakseen
täysin kokonainen. Ehjää hänestä ei tee edes Kuun kosketus,
mutta siihen hän ei pyrikään. Hän tahtoo vain tuntea toisen
raskaan hengityksen ihoaan vasten, tulla rakastetuksi ja arvostetuksi
tämän toimesta. Ei siksi, ettei mikään koskaan riitä hänelle,
vaan siksi, että hän nauttii Kuun kehosta omallaan siitäkin
huolimatta, että moni muu värähtäisi pelkästään Kuun nykyisen
olemuksen näkemisestä.
Lopulta
he makaavat siinä tiukasti toisissaan kiinni, hengittävät
ympäröivää usvaa sisäänsä ja hymyilevät. Toinen Ogren
siivistä on suojelevasti Kuun kehon yllä.
”Sinua
kaivataan Avarissa”, Kuu sanoo hiljaa. ”Sinun kannattaisi
palata.”
”Minä
en…” Ensimmäistä kertaa aikoihin Ogre ei tiedä, mitä sanoisi.
Pelko jäytää yhä hänen sisintään. ”En tiedä, voinko palata
sinne nyt, kun hysteria on pahimmillaan. Kansa on järkyttynyt siitä,
mitä eräs päiväkulkijoista teki Auringon pojalle. He tietävät,
että jokin on väärin, enkä minä osaa enää valehdella heille.
En voi enää kauaa leikkiä, etten tiedä mitään siitä,
mitä tapahtuu.”
Kuu toivoo, että voisi sanoa Ogrelle,
ettei mikään ole hänen vikansa. Se olisi kuitenkin suurin kaikista
koskaan esitetyistä vaihtoehtoisista totuuksista. Kuu ei voi, ei
saata valehdella. ”Sinä et saa koskaan paljastaa heille, että
viet elinvoimaani. Et koskaan. Kansani ei ole armeliasta tai
hyväluontoista, johan Auringon syntykin sen todisti.”
Ogre
huokaisee. ”Minä tiedän sen. En vain tiedä, kauanko kestää,
että pelkoni rikkoo loputkin arvokkaasta ja virallisesta
ulkokuorestani.”
”Rakas,
mitä sinä pelkäät kaikkein eniten? Sitä, että voimani loppuvat
ja Avar tuhoutuu, omien sulkiesi karisemista ja Lasiaan joutumista
vai jotakin aivan muuta? Itseäsi?” Koska Kuu ymmärtää
virkkeensä kuulostavan hyökkäävältä, hän siirtää Ogren
siiven varovasti pois ja kääntyy suutelemaan tätä. Ei
hätää, en tahdo sinulle mitään pahaa. En koskaan.
Ogre
pysyy hetken hiljaa. Hän antaa Kuun suudella itseään vielä
uudelleen ennen kuin vastaa. ”Minä en tahdo kuolla”, pääsee
hänen kalpeilta huuliltaan. Ei lisäyksiä tai tarkennuksia,
pelkästään koko pelon ydin yksinkertaisuudessaan. Hän rakastaa
Avaria ja elämäänsä niin paljon, ettei kykene kuvittelemaan
elämän loppumista ja Lasiaan joutumista omalle kohdalleen. Se ei
ole koskaan ollut vaihtoehto, ei hänelle. Hänen kuuluu elää.
Kaikki
se arvostus, jota hän saa osakseen hyveellisyydellään ja pitkällä
iällään, on täysin toissijaista hänelle itselleen. Ja se
perustuu valheelle, sillä Ogren siivet olisivat tippuneet selästä
jo aikoja sitten ilman Kuulta saatua elinvoimaa. Mutta
Ogre ei osaa lopettaa kierrettä enää, niin kauan se on jatkunut.
Hänen on pakko saada lisää ja lisää elinvoimaa, sillä vain
siten hän kykenee turvaamaan olonsa. Vain siten kaaos sisällä
pysyy hallinnassa, yksikään sielunlintu ei kävele vastaan
usvapolulla.
Mutta
maailma kuolee silti, se kuolee väistämättä. Ogren
pelot ovat ristiriidassa.
Kuu pystyy töin tuskin olemaan yskimättä ja korisematta Ogren
seurassa, mutta yksin ollessaan
hän kuulostaa enemmän kuolleelta kuin elävältä. Kuolema pelottaa
häntäkin, sillä hänelle se olisi todellista, täysin lopullista
kuolemaa. Ei ikuista vaeltelua Lasiassa, vaan yhtäkkinen
päätepysäkki. Ja Kuu tietää myös sen, että kun hän on poissa,
Avar tulee joko tuhoutumaan tai muuttumaan Lasian kaltaiseksi
kylmäksi ja elottomaksi vankilaksi. Maailman tasapaino lakkaisi
olemasta ja jokainen usvastasyntynyt saisi lahjaksi kuoleman. Oikean
kuoleman.
Siksi
Kuu ei voi kuolla. Hän ei saata poistua maailmasta, sillä jos hän
tekisi niin, hän antaisi kuoleman myös Ogrelle, joka pelkää sitä
eniten. Hän ei voi antaa rakkaansa kohdata pelkoaan, hän ei voi
antaa Ogrelle kuolemaa.
”Älä pelkää”, Kuu kuiskaa
tietäen, että joutuu valehtelemaan. ”Minä en ole menossa
minnekään. En anna sinun kuolla.” Kunpa hän vain voisikin
vaikuttaa siihen. Mutta valinnat on jo tehty, rakkaus on jo vienyt
hänet parantumattomiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti