keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Tulisielu: luku 25


Luku 25: Parantumattomissa

Arvokkuutesi, Ogre. Sinä olet unohtanut sen.

Alitajunnassa jyskyttää kuvottava, kertakaikkisen ahdistava ajatus siitä, että Ogre on päästänyt useita satoja kuunkiertoja säilyneen muurinsa halkeilemaan. Säröjä ei voi olla enää unohtamatta, kun ne on kerran nähnyt.

Ogre nousee ylös pitäen päätään yhä alhaalla. Tässä vaiheessa ei ole enää merkitystä, vaikka Xander näkisi kauhun hänen silmissään. Hän voi jo hengittää normaalisti, hän tietää kuinka peilata muiden tuntemuksia. Ogre katsoo Xanderia, mutta mikään miehessä ei peilaa. Xander ei näytä tunteitaan, Xander on pelkkä kone. Ogre tuntee kauhun kasvavan sisällään.

Olen kunnossa”, Ogre sanoo eikä tunnista sanoja omikseen. ”Anteeksi, Xander. Anteeksi, että jouduit näkemään tämän.” Hän on paljastanut palasen todellista olotilaansa, sitä suurta kaaosta, joka hän sisimmässään on. Pelkkiä suutaan aukovia, rääkyviä sielulintuja ja mustaa sotkua. Pelkoa. Sitä hän on.
Meitä muitakin pelottaa, Ogre. Se on hyväksyttävää.”

Minua ei pelota”, valhe pääsee ulos vihreänä ja mustana visvana. Se sotkee Ogressa kaiken, mikä on ennen näyttänyt kiiltävältä ja kauniilta. Nyt Xander näkee hänet inhimillisessä valossa. Entä, jos inhimillinen valo on huono valo? Ogre ei pysty edes nielaisemaan, niin pahalta hänen kurkussaan tuntuu.

Xanderista näkee, että hän taistelee itsensä kanssa – ottaisiko fyysistä kontaktia ja koskettaisi Ogren olkapäätä kevyesti vai antaisiko vain olla. Koska Ogre ei tunnu olevan edes samasta maailmasta, ei ole koskaan tuntunut, Xander päättää jättää etäisyyden heidän välilleen. Ogre ei koskaan ole ollut niin inhimillinen, että häntä voisi koskettaa kuten ketä tahansa muuta.

Koska Xander ymmärtää, ettei Ogre ole siinä tilassa, että kykenisi keskusteluun, hän päättää vaihtaa aihetta ennen kuin lentää pois. ”Minulla on itseasiassa asiaa sinulle”, hän sanoo. Ääni ei enää värise. ”Pyydän lupaasi jäädä Avariin päivän koittaessa. Minulla sattuu olemaan asiaa Auringon pojalle.”
Ogre vain nyökkää. Xander haluaa varmistaa, ettei tämä tee niin vain, koska on täysin poissa tolaltaan. ”Se siis todella käy?”
Sinähän olet saattaja. Sinä saat aina jäädä tänne Auringon noustessa.” Ogre nostaa leukaansa samaan tapaan kuin aina ja räpyttää valkoisia siipiään noustakseen lentoon. ”Tee, kuten parhaaksesi katsot.” He nyökkäävät toisilleen ja Ogre nousee ylös. Xander katsoo, kuinka hänen kaapunsa helma katoaa puiden lomaan.

* * *

Lähde virtaa hopean ja valkoisen eri sävyissä keskellä huonetta. Huoneen seinät muodostuvat erilaisista mustista ja harmaista köynnöksistä, ne lähtevät kaikki yhdestä pisteestä. Samasta, josta hopeanhohtoinen lähde lähtee.

Kaikkialla leijuu vaaleaa usvaa, haaleampaa kuin aikoihin. Se on joskus ollut hohtavaa ja vahvaa, huonetta kiertävää voimaa. Enää siitä on jäljellä tuskin varjoakaan. Sama pätee olentoon, joka makaa kulahtanut kaapu yllään sänkyä muistuttavalla kalusteella. Hänen hiuksensa ovat joskus olleet tuuheat ja pitkät. Nyt ne lojuvat mustina, harvoina ja rasvaisina hänen kasvojensa ympärillä. Kasvot, joita hiukset kehystävät, ovat miltei liian rujot katsoa. Silmät ovat vitivalkoiset, niissä ei ole enää lainkaan mitään mikä tekisi niistä tavalliset silmät. Nenä on pitkä ja posket niin lommoilla, että ne kävisivät pelkästä luusta. Kasvojen iho on harmahtavaa ja kiillotonta, se roikkuu kuin irrallisena. Huulet ovat kuivat ja keskeltä mustuneet ja rypistyneet.

Kaikki elämä on paennut olennosta. Sitä eivät ole kuitenkaan riistäneet kuluneet kuunkierrot tai katkeruus. Sen on riistänyt rakkaus. Hän nostaa väsynyttä päätään kuullessaan tuttujen siipien havinan, hän tunnistaa jokaisen sulan ja osaisi nimetä sen liikeradan täydellisesti.

Hän nousee ylös ja raahustaa huoneen perälle, siihen paikkaan, johon syntyy oviaukko, jos hän niin haluaa. Tietenkin hän haluaa. Hän vie kätensä juurten ja köynnösten luo, ja ne väistävät hänen luisevan kätensä tieltä. Seinään muodostuu oviaukko, josta häntä tapaamaan tullut, valkosiipinen usvastasyntynyt pääsee astelemaan sisään.
Hän ei ota usvastasyntynyttä vastaan samalla tavalla kuin satoina kertoina aiemmin, sillä hän näkee oitis pelon tämän silmissä. Monina kertoina tämä on saapunut hänen luokseen sama, maaninen pelko silmissä kiiluen ja ruumiissa näkyen, mutta tällä kertaa se näyttää erilaiselta. Usvastasyntynyt näyttää heikolta.

Sinä et saa kuolla”, usvastasyntynyt sanoo ja vie keltaisten silmiensä katseen suoraan toiseen olentoon. ”Et voi tehdä sitä minulle nyt.” Olento on jo avaamassa suutaan, mutta usvastasyntynyt jatkaa vielä. ”Ne kaikki muut tietävät jo! Sinä tiedät, että he tietävät heikkenemisestäsi, etkä sinä tee mitään. Mitä tahansa, Kuu, mitä tahansa. Pienikin merkki siitä, että sinä selviät.”
Ogre, minä en aio kuolla. En voisi.”
Ei se siltä näytä!” Ogre väistää Kuun kosketusta kuin suuttunut lapsi. ”Avar on kylmenemässä, usvakaan ei näytä enää samalta! Pian koko maailman tasapaino lakkaa olemasta. Minua pelottaa, Kuu, minua pelottaa niin paljon että minä en saa henkeä.”

Kuu huokaisee syvään. Hänen hengityksensä rahisee normaalia pahemmin, hänen on vaikeaa puhua ilman, että se tuntuisi tuhannelta neulalta hänen kurkussaan. Hän puhuu silti. Hän puhuu niin kauan kun se on mahdollista, ja hän puhuu Ogrelle, Ogrelle ainoastaan.

Pelkosi on ristiriidassa sen kanssa, mitä olet todennäköisesti tullut tänne tekemään.” Ogre antaa Kuun jo koskettaa itseään, mutta Kuu huomaa Ogren jännittyneisyyden kun hän vie kätensä varovasti tämän harteille. ”Jos aion antaa sinulle vielä lisää elinvoimaani, haihdun yhä vain lisää, ja sitä nopeammin Avar...”
Ei!” Ogre vetäytyy jälleen taaksepäin. Kuu tietää hänestä jo kaiken, Kuun seurassa Ogre uskaltaa oikkuilla. Antaa luonteensa viedä. ”Avar ei voi tuhoutua. Etkä sinä voi kuolla, sinä olet Kuu. Sinähän olet kaiken luonutkin.” Hän vetää syvään henkeä, vapisee ja astuu jälleen lähemmäs Kuuta. Hänen keltaiset silmänsä kiiltävät huoneessa leijuvan, hohtavan usvan valossa. Niiden katse on lähes maaninen, täysin ajasta ja paikasta kadonnut.

Mutta sinä annat minulle elinvoimaasi silti, jos pyydän. Niinhän?” Ogren ääni on pehmeä ja kaunis ja Kuu on pelkkää rakkautta, hänessä ei ole muuta jäljellä. Tunne piirtää hänelle hapuilevat rajat, tekee hänestä todellisen ja niin riipivän heikon, ettei yksikään usvastasyntynyt uskoisi häntä siksi samaksi luojaksi, joka heidät aikanaan usvasta muovasi.
Minä annan sinulle kaiken, mitä sinä pyydät”, Kuu vastaa tietäen pelaavansa täysin Ogren ehdoilla. Ogre on aina saanut tehdä hänelle, mitä haluaa. Se on hänen oikeutensa, sillä kaikki hänessä on hohtavaa ja puhdasta Kuulle.

Ogre astuu lähemmäs, tarttuu Kuuta hartioista ja vie hänet niin lähelle, että he tuntevat toistensa hengitykset kasvoillaan.
Sinun siipesi”, Kuu kuiskaa, ”haluatko sinä minun vahvistavan niitä nyt? Paljonko elinvoimaa sinä tarvitset?”
En niin paljoa kuin viimeksi”, Ogre vastaa pystyen jo hymyilemään, ”mutta koska olen peloissani, haluan hieman ylimääräistä. Anna niin paljon, kun pystyt.”

Ogren lause kiertyy hänen siipiensä ympärille ja tiputtaa useita sulkia kerralla. Ne tippuvat niin suurella voimalla, että ne jäävät tanssimaan pitkäksi aikaa ilmaan heidän ympärilleen. Ogren itsekkyys täyttää huoneen, hänen piittaamattomuutensa Kuun tilaa kohtaan irrottaa lisää sulkia ja pahentaa tilannetta entisestään.

Tai”, Ogre lisää väristen puoliksi pelosta, puoliksi voitonriemusta, ”sittenkin vielä enemmän. Eivät ne taida sittenkään selässäni pysyä.”
Kuu vie kätensä Ogren otsalle ja kuiskaa jotakin vanhalla kielellä, jota he kumpikin ymmärtävät. Valkoinen valo kietoutuu heidän ympärileen, aloittaa Kuusta ja päätyy Ogreen. Ogren valkoiset siivet alkavat räpyttää, sulat palautuvat yksi kerrallaan yhtä valkoisina ja hyväkuntoisina kuin ne olivatkin. Kuu hengittää raskaasti, tukeutuu lisää voimaa saaneeseen Ogreen ja on miltei kaatua maahan heikotuksesta.

Mutta Ogre ei ylpeydessään osaa kiittää, ei, vaikka Kuu on juuri antanut hänelle niin suuren osan omasta elinvoimastaan, ettei pysty enää edes seisomaan tuntematta suunnatonta heikotusta. Mutta Ogre seisoo suorassa, pitkänä ja upeana, kaiken voimansa säilyttäneenä.

Kuu on antanut siipien irtoamisen ja Lasian rangaistuksena kansalleen, mutta hänen omaksi kohtalokseen koituu se ainoa virhe, jonka hän koskaan teki. Se ainoa todellinen syy sille, että hän alun alkaen joutui lähtemään Avarista taivaalle, se ainoa syy, jonka vuoksi Aurinko syntyi kilpailemaan ajasta hänen kanssaan. Ogre on aina ollut kaiken alku, eikä Kuu osaa edes tuntea vihaa tätä kohtaan. Ei ole ollut hetkeään, jolloin Kuu olisi katunut mitään. Hän näkee kaiken, mitä Ogre tekee ja ymmärtää, että tuo ylpeä ja upea olento ainoastaan käyttää häntä omiin tarkoitusperiinsä. Se ei ole koskaan haitannut, niin suurta ja järkkymätöntä Kuun rakkaus on.

Kuun heikotus käy niin vahvaksi, että hänen on raahustettava takaisin sängylleen ja käytävä makuuasentoon. Hengitys korisee hänen kurkussaan, mutta se tasaantuu hitaasti, kun Ogre kumartuu hänen ylleen ja painaa kevyen suudelman hänen otsalleen. Rakkautta tai ei, Ogre osaa tehdä asiat oikealla hetkellä.

Rakkaani, minä en… Minä en taida nyt jaksaa”, Kuu sanoo, vaikka jokainen osa hänessä tahtoisi painua tiviisti Ogrea vasten ja jokainen kipua ja painetta tunteva hengityselin tahtoisi hengittää kaikkea Ogressa.
Ssh.” Ogre nostaa itsensä sängylle, laskee siipensä alas ja painautuu Kuun heikkoa ruumista vasten. Hän tekee kaiken hitaasti ja varovasti, koskettaa sopivalla hellyydellä ettei vahingossakaan satuta Kuuta. Huulet koskettavat toisiaan ensin varoen, sitten voimakkaammin ja intensiivisemmin. Hopeanhohtoinen lähde heittää valonsa heidän ylleen, värittää jokaisen suudelman ja kosketuksen.

Vaikka Ogre on useita kuunkiertoja sitten lakannut tuntemasta mitään sukupuolta omakseen, hänen luonnolliset, seksuaaliset viettinsä ovat yhä tallella. Ogre tuntee itsensä fyysiseksi, ruumiilliseksi olennoksi, joka tarvitsee toisen kosketusta ollakseen täysin kokonainen. Ehjää hänestä ei tee edes Kuun kosketus, mutta siihen hän ei pyrikään. Hän tahtoo vain tuntea toisen raskaan hengityksen ihoaan vasten, tulla rakastetuksi ja arvostetuksi tämän toimesta. Ei siksi, ettei mikään koskaan riitä hänelle, vaan siksi, että hän nauttii Kuun kehosta omallaan siitäkin huolimatta, että moni muu värähtäisi pelkästään Kuun nykyisen olemuksen näkemisestä.

Lopulta he makaavat siinä tiukasti toisissaan kiinni, hengittävät ympäröivää usvaa sisäänsä ja hymyilevät. Toinen Ogren siivistä on suojelevasti Kuun kehon yllä.
Sinua kaivataan Avarissa”, Kuu sanoo hiljaa. ”Sinun kannattaisi palata.”
Minä en…” Ensimmäistä kertaa aikoihin Ogre ei tiedä, mitä sanoisi. Pelko jäytää yhä hänen sisintään. ”En tiedä, voinko palata sinne nyt, kun hysteria on pahimmillaan. Kansa on järkyttynyt siitä, mitä eräs päiväkulkijoista teki Auringon pojalle. He tietävät, että jokin on väärin, enkä minä osaa enää valehdella heille. En voi enää kauaa leikkiä, etten tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu.”

Kuu toivoo, että voisi sanoa Ogrelle, ettei mikään ole hänen vikansa. Se olisi kuitenkin suurin kaikista koskaan esitetyistä vaihtoehtoisista totuuksista. Kuu ei voi, ei saata valehdella. ”Sinä et saa koskaan paljastaa heille, että viet elinvoimaani. Et koskaan. Kansani ei ole armeliasta tai hyväluontoista, johan Auringon syntykin sen todisti.”

Ogre huokaisee. ”Minä tiedän sen. En vain tiedä, kauanko kestää, että pelkoni rikkoo loputkin arvokkaasta ja virallisesta ulkokuorestani.”
Rakas, mitä sinä pelkäät kaikkein eniten? Sitä, että voimani loppuvat ja Avar tuhoutuu, omien sulkiesi karisemista ja Lasiaan joutumista vai jotakin aivan muuta? Itseäsi?” Koska Kuu ymmärtää virkkeensä kuulostavan hyökkäävältä, hän siirtää Ogren siiven varovasti pois ja kääntyy suutelemaan tätä. Ei hätää, en tahdo sinulle mitään pahaa. En koskaan.

Ogre pysyy hetken hiljaa. Hän antaa Kuun suudella itseään vielä uudelleen ennen kuin vastaa. ”Minä en tahdo kuolla”, pääsee hänen kalpeilta huuliltaan. Ei lisäyksiä tai tarkennuksia, pelkästään koko pelon ydin yksinkertaisuudessaan. Hän rakastaa Avaria ja elämäänsä niin paljon, ettei kykene kuvittelemaan elämän loppumista ja Lasiaan joutumista omalle kohdalleen. Se ei ole koskaan ollut vaihtoehto, ei hänelle. Hänen kuuluu elää.

Kaikki se arvostus, jota hän saa osakseen hyveellisyydellään ja pitkällä iällään, on täysin toissijaista hänelle itselleen. Ja se perustuu valheelle, sillä Ogren siivet olisivat tippuneet selästä jo aikoja sitten ilman Kuulta saatua elinvoimaa. Mutta Ogre ei osaa lopettaa kierrettä enää, niin kauan se on jatkunut. Hänen on pakko saada lisää ja lisää elinvoimaa, sillä vain siten hän kykenee turvaamaan olonsa. Vain siten kaaos sisällä pysyy hallinnassa, yksikään sielunlintu ei kävele vastaan usvapolulla.

Mutta maailma kuolee silti, se kuolee väistämättä. Ogren pelot ovat ristiriidassa. Kuu pystyy töin tuskin olemaan yskimättä ja korisematta Ogren seurassa, mutta yksin ollessaan hän kuulostaa enemmän kuolleelta kuin elävältä. Kuolema pelottaa häntäkin, sillä hänelle se olisi todellista, täysin lopullista kuolemaa. Ei ikuista vaeltelua Lasiassa, vaan yhtäkkinen päätepysäkki. Ja Kuu tietää myös sen, että kun hän on poissa, Avar tulee joko tuhoutumaan tai muuttumaan Lasian kaltaiseksi kylmäksi ja elottomaksi vankilaksi. Maailman tasapaino lakkaisi olemasta ja jokainen usvastasyntynyt saisi lahjaksi kuoleman. Oikean kuoleman.

Siksi Kuu ei voi kuolla. Hän ei saata poistua maailmasta, sillä jos hän tekisi niin, hän antaisi kuoleman myös Ogrelle, joka pelkää sitä eniten. Hän ei voi antaa rakkaansa kohdata pelkoaan, hän ei voi antaa Ogrelle kuolemaa.

Älä pelkää”, Kuu kuiskaa tietäen, että joutuu valehtelemaan. ”Minä en ole menossa minnekään. En anna sinun kuolla.” Kunpa hän vain voisikin vaikuttaa siihen. Mutta valinnat on jo tehty, rakkaus on jo vienyt hänet parantumattomiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti