Musteenkantaja: luku 52

Luku 52: Tuuli

Korallitalon jäänteistä löytyneiden Feneritojen ruumiit saivat paikkansa sukunsa holvista. Hautajaisten ajan Anadil seisoi voimattomana marmoriarkkujen edessä ja lausui merkityksettömiä sanoja Anfarista asti paikalle saapuneen rukoilijan niin pyytäessä. Maan uskonnolliset johtajat haudattiin hiljaisin menoin. Kenelläkään ei ollut aikaa järjestää suuria ja näyttäviä poistujaisia silloin, kun maan yleinen tilanne oli täysin avonainen.

Sen jälkeen kesä on pyyhkinyt pois Anadilin syyllisyyden. Hän on astunut ulos Ietasta ensimmäisiä kertoja, tuntenut kevyen tuulenvireen kasvoillaan ja matkustanut junalla Marnaan vain nähdäkseen laakeat pellot, joista Rudi hänelle puhui. Rudi, joka ei saanut edes hautajaisia. Vankeja ja entisiä Musteenkantajia ei haudattu. Anadil ei ollut paikalla, kun Korallitalosta löytyneiden ruumiiden kohtaloista päätettiin.

Kukaan ei ole pysähtynyt satuttamaan Anadilia hänen kulkiessaan kaduilla ja ihmetellessään jokaista kahvilaa, jokaista työtään tekevää ihmistä. Järistyksestä ja taistelusta huolimatta laulavia lintuja. Ne kaikki tuntuvat puhuttelevan häntä, mutta niillä ei ole ääniä, joilla puhua suoraan hänen sydämelleen. Anadil on menettänyt vanhempansa ja sen ainoan, jonka kanssa olisi halunnut jakaa hänelle vihdoin avautuvan maailman.

Anadilista tuntuu raastavalta ajatella, että hänen henkiseen vapautumiseensa tarvittiin jumalan väliintulo ja useiden ihmisten kuolema. Maailma hautasi monia salaisuuksia päästäessään ihmisiä hengistään. Entiset Musteenkantajat eivät jääneet kertomaan edes ruumiillaan todellisuutta Musteenkantajuuden takana, heidät hävitettiin eloon jääneiden Varisten toimesta. Anadilin omat vanhemmat puolestaan haudattiin kansan silmissä hyvinä, puhtaina ihmisinä. Heidän suhdettaan Musteviittoihin ei koskaan selvitetty. Anadil uskoo olevansa elossa olevien Musteviittojen lisäksi ainoa, joka tietää Feneritojen hautaholvin uudempien jäsenien olleen sydämeltään mustia.

Yksikään Musteviitta ei ole antanut kuulua itsestään. Kukaan ei ole tullut painamaan käsiään Anadilin kasvoille vain saadakseen tyydytystä kieroutumaansa. Anadil on pitänyt ryhtinsä suorana ja katseensa avoinna kaikelle. Pelkoon hän ei ole jäänyt. Sillä on kyky vangita hetkiä jääpuikoiksi räystäisiin, joutseneksi jäätyneisiin järviin. Sen armoille hän ei ole kyennyt jäämään.

Seisoessaan hiekkatiellä keskellä avaraa, marnalaista peltomaisemaa, Anadil palauttaa mieleensä kohtaamisensa Valkoisen Variksen kanssa. Varis ei ollut nähnyt häntä pahana. Silti, katsellessaan kaikkea sitä, mitä Rudi kenties eläessään todisti, Anadil ei voi olla tuntematta menetettyjen elämien painoa harteillaan.

”Jos olisin ollut itse vapaa, olisin vapauttanut sinutkin”, Anadil lausuu tuulelle. Kevyt ilmavirta kuljettaa tunnustuksen eteenpäin, kenties paperitaivaalle asti. Anadil näkee mielessään kuvia siitä, miten olisi sulattanut Rudin kalterit. Varjelainen tulikuuma rauta olisi polttanut lasia kuin jäätä. Ajatus on mahdoton. Rudi ei enää kyennyt kävelemään. Hän oli liian sairas, liian täynnä mustetta. Silti Anadil ei voi olla haaveilematta.

”Olen pahoillani, etten koskaan hyvästellyt”, Anadil jatkaa katsellessaan, miten kaksi suurta lintua lentävät toistensa lähellä kesän kuivattaman pellon yllä. ”En hyvästellyt sinua, en vanhempiani, en kenties edes itseäni. Astuin ulos kuin se oikeus olisi aina ollut osanani.”

Anadil ei saa sanotuksi sitä, mitä ajattelee. Hän voisi paljastaa rakastavansa, jos tietäisi, mitä se tarkoittaa. Sillä on enemmän merkitystä nyt, kun sanoille ei ole enää vastaanottajaa.

Pellolla tuulee. Ihmisiä ei näy, päivä ei ole vielä riittävän pitkällä. Anadil on varastanut aamun ensimmäiset tunnit vain itselleen. Lucastassa hän ei kykene olemaan alituisesti, sillä pääkaupunki on täynnä rakennustoimia. Niin konkreettiset kuin yhteiskunnalliset, kaikkien harteilla lepäävät seikatkin ovat uudelleen rakennettavissa. Anadil aikoo osallistua Athalan kokoamiseen vasta, kun on punninnut menettämänsä ja saamansa ja todennut, kummalla on enemmän arvoa. Vielä hän ei sitä tiedä.

Vanhemmat ovat jättäneet hänet yksin, mutta tehneet hänestä vapaan. Hänen ei tarvitse enää jäädä Ietaan ja pohjata elämäänsä pelkille säännöille. Tuuli korvissa ja valkeissa hiuksissa riittää toistaiseksi. Hän ei koskaan toivonut vanhempiensa kuolemaa, mutta ymmärtää, miten iso merkitys sillä on. Sillä ja kaikella muulla, jonka Valkoinen Varis romahduksellaan aiheutti.

Anadil tietää vielä ottavansa junan ja palaavansa Lucastaan viimeistään osallistuakseen menettämänsä ystävän, Enharin, hautajaisiin. Siihen asti hän aikoo pysyä ainoastaan omassa päässään, hengittää viileää aamuilmaa syvälle keuhkoihinsa ja antaa itselleen aikaa toipua. Se kestäisi useita Puhdistumisia, useita väsyneitä vuosia. Sitten hän tietäisi, voisi koota kaiken uudelleen. Kuroa uudet merkitykset unohtamatta kaikkia niitä, jotka jätti taakseen.