Tulisielu: luku 11

Luku 11: Jo anteeksiannettu

”Minun poikani”, Ianosin ääni jää kieppumaan pyöreään huoneeseen, ”Xander. Hänhän on yhä saattajana?” Vaikka Ianos tietää jo vastauksen, hän tahtoo kuulla sen Eliltä.

”On”, Eli vastaa miettien katkerana hetkeä, jolloin Xander toi hänet Lasiaan. He eivät sanoneet mitään toisilleen koko matkan aikana, eivät edes hyvästejä. Eli tietää, että jokaiselle uudelle siivettömälle tulee selittää Lasian pinnanmuodoista ja paikoista. Elille ei selitetty. Xander ei pystynyt.

Lämmin hymy leviää Ianosin kasvoille. Hän näyttää hymyillessään samalta kuin poikansakin näytti. Eli on nähnyt Xanderin hymyilevän vain kerran, ja hän vaalii sitä muistoa kultareunuksin sydämessään. Xanderilla ei ole työnsä vuoksi kykyä näyttää tunteita kasvoillaan, joten yksi ainoa hymy on Elille arvokkaampi kuin mikään muu.

Ianosin kasvot kivettyvät hetkessä, hän tuntuu muistavan jotakin tärkeää. ”Minä olen kuullut usealta Lasiaan saapuvalta usvastasyntyneeltä, ettei poikani ole vielä tehnyt mitään jälkikasvunsa suhteen.” Hänen silmänsä siristyvät. ”Saattajan tehtävän on kuljettava suvussa.”

Eli tuntee kylmyyden liikkuvan suonissaan hitaasti kohti sydäntä. Häntä ahdistaa. Hän katsoo mahdollisimman huomaamattomasti takanaan olevaa ovea, ja miettii, kuinka nopeasti osaa juosta pois, jos tilanne eskaloituu väärään suuntaan.

”Miten saattajan tehtävä alunperin kehitettiinkään?” Eli yrittää ohjata keskustelua toisaalle. Hän hymyilee vahvistaakseen kysymyksensä viattomuutta.

”Se uskottiin minulle heti sen jälkeen, kun kuolema annettiin kansalle. Kun Lasiasta tuli paikka siivettömille, tarvittiin myös joku, joka täysin puolueettomasti vei heidät sinne.”

Kun Eli katsoo Ianosia, hän alkaa hiljalleen ymmärtää, millaiselle miehelle oikein puhuu. Ianos on yksi ensimmäisistä usvastasyntyneistä. Hän on ollut olemassa aina, jokainen osa hänen ulkonäöstään on muodostunut itsensä Kuun toimesta. Eli tietää, että myös hänen ovat vanhempansa ovat olleet ensimmäisiä usvastasyntyneitä, mutta koska hän ei ole muodostanut heihin läheisiä suhteita, asia ei tunnu niin suurelta. Ianosin katseleminen saa kuitenkin ajan pysähtymään, hetken venymään loputtomuuksiin ja Elin tuntemaan itsensä hyvin pieneksi, hyvin olemattomaksi. Eli kääntää katseensa pois vaistomaisesti.

”Sinua ei taida kiinnostaa kansamme historia erityisemmin”, Ianos tulkitsee Elin liikkeen väärin, ”enkä liiemmin voi moittia sinua siitä. En tiedä, millaista versiota historiastamme sinä pidät totena, mutta voit olla varma, ettet tiedä kaikkea.”

Sanat eivät liiemmin lohduta Eliä. ”Minä en ole erityisemmin uskaltanut miettiä asiaa”, Eli tunnustaa. ”Ja onhan usvastasyntyneillä vielä yksi tiedonlähde, heidän rakastamansa Ogre.” Eli ymmärtää lausuvansa sanat aivan kuin ei itse välittäisi Ogresta. Pakkohan hänen on, isosisko ei koskaan hyväksynyt Ogren kyseenalaistamista.

Ianosin siniset silmät suurenevat hämmennyksestä. Hetken hän näyttää miettivän jotakin, kunnes ilme palaa takaisin normaaliksi. ”Tosiaan, Ogrehan on vielä Avarissa”, Ianos sanoo aivan kuin se olisi suurikin ihme. ”Hän oli aina puhtain meistä ensimmäisistä.” Toteamus ei paljasta mitään, ei edes asennoitumista. Ianosin ääni on täysin neutraali.

Eli ei vaivaudu kysymään enempää. Hän katsoo Ianosia hivenen hämillään, aivan kuin odottaisi tältä lupaa poistua. Ei ole enää yhtään kysymystä, johon Eli tahtoisi tietää vastauksen. Hän on Lasiassa, eikä hänen tiedonjanonsa varsinaisesti lisäänny kaikkien näiden kaikkitietävien, ikuisten olentojen seurassa. Hänen on päästävä pois linnakkeesta.

Ianos ottaa askeleen lähemmäs, ja Eli huomaa kavahtavansa. Hän tietää, ettei tilanteessa ole mitään pelottavaa tai uhkaavaa, mutta pitkän, harteikkaan miehen lähestyminen aiheuttaa hänessä automaattisen paniikkireaktion. Ianosilla on tutut silmät, samanlaiset kuin Xanderilla, ja Eli yrittää keskittyä niihin. Silmät. Kauniit silmät. Ei hätää.

* * *

Seinä tuntuu karhealta selkää vasten, se on kuin kiveä, kyllä, kylmää ja raastavaa kiveä hänen paperinohutta ihoaan vasten

Kädet tulevat lähemmäs, ne ovat isot eikä niille voi mitään hän ei saa henkeä voi luoja, hän ei saa henkeä

Kuuta ei ole olemassa, Kuu ei tule auttamaan

Missä on isosisko, missä hän on onko hän kuollut, voiko hän auttaa

Voiko kukaan auttaa

Ei, ei voi, kaikki ovat kuolleet, Kuu on kuollut, isosisko on kuollut äiti isä Kuu Aurinko miksi kukaan ei auta

Se tuntuu väärältä ja se sattuu, iho menee rikki, sielu menee rikki, hän joutuu Lasiaan voi, sinne hän joutuu hän on väärä ja likainen ja rikki

Rikottu kaikkialta

Seinä tuntuu yhä kylmältä ja karhealta, mutta se on parempi kuin se toinen

* * *

”Eli?” Ianosin selkeä ääni rikkoo muistikuvan, palauttaa Elin jälleen pyöreään huoneeseen, jossa on koruton ovi. ”Onko sinulla kaikki hyvin?”

”A-anteeksi”, Eli sopertaa vastaukseksi ja ottaa muutaman haparoivan askeleen kohti ovea. ”Minusta tuntuu, että olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi tältä erää. Tahtoisin päästä takaisin ulos.”

Ianos näyttää empivältä, mutta nyökkää lopulta. ”Ymmärrän sinua hyvin. Lasiassa on uskomaton määrä tietoa, josta ei koskaan tule olemaan hyötyä yhdellekään elävälle. Avar ei saa hyötyä tiedoistamme”, Ianos sanoo surullisena ja ohjaa Elin ovesta ulos. Tällä kertaa hän ei kosketa Eliä olkapäähän.

Eli kävelee kierreportaita alas miettien kaikkea mahdollista muuta kuin takaumaansa. Hän ei tahdo muistaa vahvoja käsiä eikä karheaa seinää. Ne asiat eivät ole kuuluneet kuunkiertoihin hänen elämäänsä, ja nyt hän on lopulta niiden ulottumattomissa. Lasiassa hän on turvassa, tänne se toinen ei pääse.

”Ianos”, Eli sanoo muistaen vielä yhden mieltään painavan asian. ”Sinä olet ollut alusta asti olemassa. Onko Kuu todellinen? Oletko sinä nähnyt hänet?”

Ianos naurahtaa. ”Nykyisten usvastasyntyneiden todellisuuskäsitys on tosiaankin hämärtynyt”, hän sanoo ihmettelevään sävyyn. Elille tulee puhetyylistä mieleen ruskeasilmäinen Melitas. Samassa hän ymmärtää, että kumpikin miehistä on oikeassa: nykyiset usvastasyntyneet eivät tiedä enää mitään. Eihän kukaan enää tiedä Melitasistakaan, kaikki muistavat vain päiväkulkijoiden osuuden Auringon synnyssä. Yksikään ei osaisi nimetä Melitasia kaiken aloittajaksi.

Eli huomaa samalla myös erään toisen asian: aina olemassa ollut Ogre ei ole koskaan maininnut kansalaisille Melitasista. Miksi? Mitä muuta hän on pitänyt pimennossa? Epämiellyttävä tunne valtaa Elin. Kunpa hän vain olisi yhä kykenevä lentämään, niin hän lentäisi alas kertomaan Xanderille.

Eliin iskee ahdistava tietoisuus siitä, ettei hän enää koskaan palaa Avariin. Jos maassa tapahtuu jotakin, hän ei saa koskaan tietää siitä. Hän istuu täällä ja puhuu ikuisille olennoille kuin vertaisilleen, puhuu heidän kanssaan aina ja ikuisesti. Vaikka Avarista ei jäisi mitään jäljelle, Eli olisi silti yhä täällä.

Ianos katkaisee jälleen hänen ajatuksensa. ”On Kuu olemassa”, hän vastaa lopulta, ”ei tosin ehkä sellaisella tavalla, kuin te nykyään oletatte.” Jälleen yksi arvoitus. Eli sivuuttaa sen ja kävelee portaiden päähän. Alimman kerroksen katto näyttää edelleen yhtä kauniilta.

Kun Eli pääsee oven luo, hän kuulee Ianosin huutavan vielä peräänsä: ”Tule pian taas käymään! Sinä pääset tänne kyllä. Voit oppia vielä paljon.”

Eli sulkee oven perässään.