Musteenkantaja: luku 4

Luku 4: Metsän lapsi

Puut ulottuvat taivaaseen asti. Niiden kevyt kuiskinta säestää kävelyä. Pehmeät mättäät alla pitävät omat äänensä, antavat panoksensa konserttiin. Kevät heiluttaa ohuimpia puita, taivuttaa oksia. Oksat taipuvat askelien aiheuttajalle, kaarna kuiskii kertomisiaan. Kuiskikoon, astelija on kuunnellut tarpeeksi tietääkseen niiden sanottavan. Likaa ja mustetta, siitä niillä on kerrottavaa loputtomiin asti. Astelija pistää juoksuksi tietäen, ettei häntä kukaan jahtaa. Puut ne siellä vain puhelevat.

Kyse ei olekaan siitä, kuka jahtaa ja kuka on jahdattava. Astelija juoksee lujempaa vain saadakseen tuntea sammalen paljaiden jalkojensa alla. Lumi on jättänyt jälkiään metsään. Nuori, juokseva nainen ei anna talvelle anteeksi. Tämä metsä on hänen. Talvi ei ole oikeutettu runnomaan sitä, ottamaan sitä häneltä pois.

Juoksevan naisen nimi on Acantha Leigh, mutta sen hän kernaasti unohtaisi juostessaan. Juostessaan hän voi olla kuka tahansa. Jänis, joka pakenee kettua. Puusta irronnut lehti, joka kirmaa kilpaa ilmavirtojen kanssa. Muste, joka valuu suonissa. Ajatus katkeaa. Juoksu myös. Acantha valahtaa polvilleen vaarallisimman ajatuksen löytäessä hänet. Muste.

Ympäristö ei puhu enää mitään. On vain honkien hiljainen humina ja sydämen ankara läpätys rinnassa. Musteesta ja liasta ei puhu kukaan täällä. Metsällä on kieli, mutta se ei koskaan käyttäisi sitä syytöksiin. Acantha ymmärtää puheen olleen alun alkaenkin hänessä itsessään. Muste ja lika. Acantha etsii kiveä ja löytää sen. Metsä on sittenkin armollinen. Se antaa hänen löytää teräväreunaisen, harmaan kiven ja painaa sen nilkkaansa. Tällä kertaa hän ei uskalla yrittääkään rannettaan. Hän sentään muistaa yhä, minne on matkalla ja miksi. Jos hän ehtii ajoissa, hän tietää, että jokainen milli tarkastetaan. Siksi hän viiltää nilkkaan. Siitä voi syyttää metsää.

Veri purskahtaa kiveä vasten. Pieni tilkkanen vain. Se ei edes satu. Acantha tuijottaa lumoutuneena veren punaista väriä. Miten kaunis se onkaan tummana ja punaisena hänen valkeaa ihoaan vasten. Helpottunut hengähdys pääsee ulos Acanthasta. Veri on vielä punaista, Variksen kiitos. Se ei ole muuttunut mustaksi.

Acantha nousee ylös ja antaa kiven tippua kädestään. Hän tietää saavansa vielä kuulla pienestä haavasta nilkassa. Hän ei kenties osaisi perustella riittävän hyvin, sanoisi sitä vain vahingoksi. Jos hän olisi riittävän uskottava, se menisi läpi. Yhtäkään viiltoa ei saisi koskaan myöntää omaksi. Sellaista ei tee kukaan puhdas ihminen.

Acantha jatkaa juoksuaan. Mökki ei ole enää kaukana. Muutamia kymmeniä metrejä ennen tummahirsistä mökkiä Acantha ymmärtää hidastaa askeliaan. Hän ei tahdo saapua mökkiin hikisenä ja hengästyneenä. Sekään ei olisi puhdasta.

Mökki oli ennen koti. Nyt se on vain mökki – paikka, jonne on pakko palata. Teoriassa Acantha voisi jättää tulematta. Pysyä Lucastassa, kapungin turvallisessa hälinässä ja myydä kankaitaan hymyileville ihmisille. Mutta sitten Acantha ei enää näkisi Anfarin metsiä. Luontoa ei ole Lucastassa samalla tavalla. Acantha ei voisi koskaan päästää irti metsästä. Se on aina pitänyt hänestä huolta.

Acanthan ei tarvitse koputtaa. Mökin kolmesta portaista toinen antaa hänet aina ilmi pienellä narahduksella. Samaan aikaan sisältä kuuluu liikettä, sen saattaa kuulla jopa paksujen hirsien läpi. Pahuus se siellä kierteee ja valmistautuu vastaanottamaan lapsenlapsensa vastaan.

Acantha avaa oven. Tasoittaa hengitystään. Sisään, ulos. Isoäiti on jo oven takana. Kasvot ovat kireät ja ryppyiset kuten aina siihenkin asti.

”Sisään, tyttö”, isoäiti murahtaa ja Acantha tottelee.

Keskustelua ei juuri käydä. Acantha astelee peremmälle ja vastaanottaa tuttuja mausteiden hajuja aistinelimiinsä. Sisällä on pimeää, sähkövaloja ei ole. Vain muutama kynttilä nurkassa, jotta pienessä mökissä saattaa nähdä eteensä. Acantha tarkistaa katseellaan oitis, onko pieni parvi vielä tyhjänä. Se on. Hatarat tikkaat vievät sinne kuten aina siihenkin asti. Acanthan lapsuutta ei olla vielä siivottu pois, vaikka hän on jo vuosi sitten lentänyt haurailla siivillään pois pesästä.

Isoäiti pysähtyy. Yrttejä lojuu puisella pöydällä. Isoäidin on täytynyt olla sekoittamassa niitä ennen Acanthan saapumista. Kun tämä astelee lähemmäs, Acantha pidättää hengitystään tietäen, mitä on tulossa. Katseita. Hyvin tarkkoja katseita. Acantha tietää, että isoäiti näkee nyt myös pienen nirhauman nilkassa. Sen ja takkuuntuneet mustat hiukset, naarmuilla olevat polvet ja käärön tiukasti puristettuna Acanthan kädessä. Mitään muuta isoäiti ei saisi. Hän ei saisi Acanthan vauhkoja silmiä tai pelkoa. Ne on haudattu mustaan multaan, eikä niillä ole mitään oikeutta enää palata isoäidin läsnäollessa. Acantha on pelkkää kylmää kiveä ja odotusta.

”Liikaa.” Yksi ainoa lausahdus. Acanthan tärykalvot halkeavat. Ulkona tuuli toistelee sanaa, suurentelee sitä ja tartuttaa sen puihinkin. Naavat nauravat, oksat yhtyvät koko metsän kattavaan ilkuntaan. Liikaa, liikaa, liikaa.

Acantha puree huultaan. Hän tietää tilanteen menevän pian ohi. Isoäiti katsoo vielä kerran ja kääntää sitten selkänsä. Käännetty selkä on miltei pahempi kuin julkea katse.

Lopulta huokaisu halkoo ilmaa.

”No, sille minä en enää mitään voi.”

Acantha ei vieläkään hengitä. Korvissa soi, kipu resonoi niistä muualle kehoon. Pistely lakkaa edetessään varpaisiin.

”Kerrohan, miten kaupungissa oli elämä. Erilaista kuin viimeksi?”

”Sinä olet ollut siellä viikko sitten.”

”Niin. Puhdistautumisessa. En sinua näkemässä. Laula, tyttö, vai oletko jo unohtanut miten se tapahtuu?”

Acantha pudistaa päätään isoäidin käännetylle selälle.

”En ole unohtanut”, hän sanoo vakaalla äänellä. ”Kaupungissa oli valkoista, kuten aina. Meluisaakin.”

”Ja sinne sinä olet itsesi päästänyt.”

”Isoäiti… Minä asun Lucastassa.”

”Siitä minä kiitän Varista joka päivä.” Isoäiti survoo yrttejä huhmareella. Ääni on tuttu, mutta Acanthan keho ei rentoudu. ”Vanhempasikin kiittäisivät, elleivät olisi kuolleet siellä.”

Acantha on ollut liian kauan pois tunnistaakseen äänensävyn merkityksen. Hän ei enää ole varma, tarkoittaako isoäiti sanomaansa.

”No, tyttö. Se Puhdistautuminen. Mitä siellä tapahtui?”

Muisto musteesta vyöryy Acanthan yli tummana ja tahmeana. Hän muistaa, kuinka oli tapansa mukaan kantanut käärönsä Musteenkantajan eteen. Sen jälkeisistä tapahtumista kukaan ei muista mitään. Muste valutetaan, mutta tapahtuma syö valutettavaa niin paljon, ettei siitä muista jälkikäteen juurikaan. Acantha tietää, että juuri siinä piilee Musteenkantajan idea. Hän on pyhä, ylimaallinen olento, joka kantaa muiden musteen pois ja pysyy itse täysin puhtaana. Vain korpinmustat silmät muuten valkoisessa olennossa muistuttavat siitä, että hän on todella ottanut muiden pahuuden kantaakseen. Muut eivät voisi tehdä sitä yksin, sillä se kuluttaa heitä niin suuresti.

Acantha huomaa uponneensa ajatuksiinsa. Isoäiti on lakannut yrttien survomisen ja seisoo nyt aivan hänen edessään. Isoäiti on lyhyt, tanakka ja ryppyinen. Vanhempi kuin yksikään kärsimysjakso Acanthan elämässä. Siltikään Acantha ei osaa hengittää tämän edessä. Vanhuuden kunnioittaminen tuntuu väärältä tilanteessa, jossa ei koe voivansa elää.

”Missä sitä taas ollaan? Et tullut tänne vain seisoksimaan lattialla. Jalkasikin olet jossain repinyt. Mitä? Mitä, tyttö? Kuuletko sinä minua?”

Acantha säpsähtää. Hän ei tiedä, mitä sanoa. Osittain siksi, että hän tietää isoäidin päässeen vasta alkuun.

”Vanhempasi eivät heittäneet henkeään nähdäkseen sinun pyörivän täällä turhanpanttina. Jos sinulla ei ole mitään asiaa Anfariin, älä tule tänne. Pysy siellä kaupungissasi ja kudo kankaitasi. Siellä sinua tarvitaan, vaikka ei sinusta Varikseksi asti ole. Vanhempasi itkisivät julkisesti, jos näkisivät, millainen sinusta on tullut.”

Acantha nyökkää. Isoäidin sanat eivät enää edes piiskaa häntä. Ne ovat vain oikeassa. Acantha laskee maustekulhoja seinän hyllyiltä. Katse pysähtyy vanhaan eläimen kalloon niiden vierellä. Pienenäkään hän ei osannut kertoa, mille eläimelle se oli kuulunut. Vanhempien mukaan se oli pelkkää rihkamaa. Silti Acantha laskee edelleen sen halkeamia isoäidin korottaessa ääntään.

Lopulta Acantha ei enää jaksa kuunnella. Hän nyökkää, myönnyttelee ja kääntyy isoäidin vaiettua ovelle. He puhuisivat Puhdistautumisesta toiste, vaikkei siinä heidän välillään mitään puhumista enää ollutkaan. Puhtaita ihmisiä ei ole enää olemassakaan tavallisten keskuudessa. Ja Acantha on tavallinen. Tavallinen tarkoittaa likaista. Siinä se.

Acantha on aikeissa avata oven ja lähteä etsimään marjoja ja kukkia, joilla värjätä kankaita. Isoäiti päästää maiskautuksen. Kenelle tahansa muulle se olisi vain äännähdys. Acanthalle se on käsky pysähtyä. Acantha kääntyy ja näkee isoäidin ilmeestä, mitä tämä haluaa. Mitta on jo kädessä. Isoäiti ehtii aina valmistautua kaikkeen.

Acantha riisuu pellavamekkonsa. Sen alla ei ole mitään. Pelkkää kalpeaa, naarmullista ihoa ja ohuita luita. Pelkkää likaa. Acantha asettuu polvilleen.