Luku
4: Haavoja
Lammen
vesi on täysin punaista. Se ei pelkästään heijasta ympäristönsä
puiden punaisia lehtiä, vaan on täydellisen punaista itsekin.
Niarin ohuet sormet rikkovat lammen tyynen pinnan. Hän jää
katsomaan aiheuttamiaan renkaita, kunnes kuulee äänen takaansa.
Naisen ääni, tuttu ja syvä. Niar ei ole varma, jaksaako
keskustella, mutta kääntää kohteliaasti päätään ääntä
kohti ja nousee seisomaan.
Zenithin
yllä on valkoinen, höyhenenkevyen näköinen mekko. Hänen pienet,
syvänmustat siipensä ja kaikkialle leviävät liekinpunaiset
hiuksensa tekevät yhdistelmästä harmonisen. Zenith on kaunis,
mutta ei tavallisella tavalla. Ei niin kuin muut usvastasyntyneet.
Niar hymyilee vinosti ja nyökkää tytölle.
Zenithin
vaaleat silmät katsovat Niaria kuin vertaista, vaikka he kumpikin
tietävät, kuka – tai mikä – Niar on. Vaaleahiuksinen ja roteva
mies on Auringon luomus, isänsä yritys tuhota usvastasyntyneet
kehittämällä heille vihollisrodun. Auringon suruksi Niar kasvoi
erilleen hänestä ja oppi elämään kuten usvastasyntyneet kantaen
selässään päiväkulkijoiden mustia siipiä sekä taakkaa siitä,
että hän on ainoa kipuun kykenevä. Siitä merkkinä kansa piirsi
hänelle hänen syntyessään kaksi syvää haavaa kulkemaan nenän
ylitse. Merkiksi kuolevaisuudesta, merkiksi siitä, että hän on
oleva usvastasyntyneiden vihollinen tahtomattaan.
Kun
Zenithin isoveli vielä vietti päiviään Avarissa, hän oli Niarin
läheisin ystävä. Kauan ennen Zenithin syntymää he olivat yhdessä
parantaneet maailmaa ja kehitelleet yhä vain monimutkaisempia
suunnitelmia. Zenith peri veljensä paikan useiden satojen
kuunkiertojen jälkeen, muttei samanlaisena. Zenith ei tahdo olla
pelkkä Niarin läheinen, hän ei näe miestä samassa valossa kuin
hänen isoveljensä näki.
”Onko
tämä taas niitä päiviä?” Niar kysyy tulkitessaan Zenithin
vihreiden silmien katsetta.
Zenith
siristää silmiään aivan kuin kiusoitellakseen. ”Ehkä. Tosin
onko meille luvassa muita kuin päiviä, emmekö me ole kirottuja
elämään auringonvalossa lopun aikaamme? Ei yötä ja kuunvaloa
päiväkulkijoille.”
”Minä
olen meistä se, jolle aika loppuu kesken. Sinä elät aina tavalla
tai toisella.” Niar rakastaa muistuttaa siitä. Hän ei ole katkera
usvastasyntyneille, ei ole koskaan ollut. Siltikin hän nauttii
Zenithin yrityksistä peittää suuttumuksensa silloin, kun hän
muistuttaa tätä kuolevaisuudestaan.
”Vastauksena
ensimmäiseen kysymykseesi: ei, tämä ei ole niitä päiviä. Tämä
on täysin toisenlainen päivä.” Zenithin katse vakavoituu,
vihreät silmät menettävät elävän kiilteensä. Zenith on
tosissaan. Se, mitä hän seuraavaksi aikoo sanoa, on jotakin
vakavaa.
”Minä
olen huomannut jotakin ollessamme Marmoreassa.”
”Marmoreassa
ei kuulu tehdä havaintoja, siellä kuuluu nukkua rinneasunnoissa.”
”Sinä
kiität minua vielä siitä, etten nukkunut.”
”Mene
asiaan.” Niarin elekieli alkaa olla hermostunutta. Hänen jalkansa
vaihtavat asentoa ja kädet hakeutuvat ristiin. Zenith tietää,
ettei Niaria kannata hermostuttaa. Kenties juuri siksi hän pitää
tavanomaista pitemmän tauon ennen kuin jatkaa, testatakseen miehen
rajoja.
”Vaikka
meidät on eristetty kuunvalosta, kykenemme silti näkemään sen
porteista. Vain välähdyksen siitä, välähdyksen, jota emme voi
tuntea.”
”Zenith,
sinä jaarittelet tarkoituksella”, Niar sanoo ja mutisee perään
jotakin vanhalla kielellä. Zenith ei ymmärrä sitä sen enempää
kuin kukaan muukaan nykykielen aikana syntynyt.
”Kuunvalo
on vähennyt.” Kiilto palaa Zenithin silmiin, kun tieto on
päästetty ulos. Hänen kehonsa seisoo odottavasti ja ryhdikkäästi
Niarin edessä.
”Kuunvalo
ei tee sellaista”, Niar sanoo oitis, ”ja vaikka tekisikin, se ei
kuulu meille. Päiväkulkijat elävät päivällä, eivät yöllä.
Emme tarvitse kuunvaloa.”
”Mutta
maailma tarvitsee, ja maailma on meille sama kuin yökulkijoille.
Avar ei pysy kasassa ilman kuunvaloa, me kaikki tiedämme sen.
Vastasyntyneillekin kerrotaan niin heidän ensimmäisinä
elinviikkoinaan. Kuunvalo on kaiken elämän edellytys.”
”Koska
vanhat kirjat sanovat niin?”
”Sinä
olet ollut olemassa ennen kuin vanhoja kirjoja on kirjoitettu, Niar.
Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, miten tärkeää kuunvalo on
kaikille.”
Niar
astelee ympyrää punaisen järven vierellä, luoden välillä tummia
katseita siihen. Hänen luojansa, Aurinko, syntyi tuosta järvestä
värjäten sen ja suuren osan metsästä punaiseksi. Niar tietää,
ettei Zenithin kanssa auta väitellä, kun hän saa jotakin päähänsä.
Niar tietää myös sen, ettei punatukkainen tyttö aio kuunnella,
mitä hänellä on sanottavanaan.
Niar
on koko ikänsä pyrkinyt todistamaan, ettei kuunvalo ole kansalle
elämän edellytys. Se on ollut ikään kuin syy elää, pelkkä
veruke hataralle olemassaololle. Niar voi kuolla. Niarin täytyy
käyttää aikansa hyvin. Hän ei tiedä saati muista, miksi aikanaan
muodosti pakkomielteen sen ajatuksen ympärille, ettei Avar tarvitse
Kuuta elääkseen. Se vain löysi tiensä hänen huulilleen,
kurottautui alas sydämeen asti ja teki kotinsa. Pisteli aina tarpeen
tullen muistuttaakseen olemassaolostaan.
Kun
Niar katsoo Zenithiä, hän punnitsee mielessään, paljonko tyttö
tietää hänestä. Niarin kultaisten silmien katse käy läpi kaiken
Zenithissä, muttei löydä yhtään kohtaa, johon ei voisi luottaa.
Tyttö liekinpunaisilla hiuksilla tietää, ettei hän usko kuunvalon
voimaan. Ja silti hän heittää aiheen ilmaan aina satunnaisin
väliajoin kuin testatakseen, onko Niar jo päässyt eroon
pakkomielteestään.
Tänäänkään
hän ei ole. Sanoja ei tarvitse vaihtaa, Zenith tietää pelkästä
vilkaisusta, ettei Niar jaa hänen mielipidettään kuunvalon
heikentymisestä. Eikä hänen tarvitsekaan, sillä Zenith istuutuu
jo pikimustalle kivelle, suoristaa jalkansa ja koskettaa paljailla
varpaillaan punaista vettä. Hän ei katso Niariin, mutta aloittaa jo
seuraavan aiheensa.
”Minulla
on suunnitelma.”
”Monilla
on.” Niarin äänessä ei ole ivaa.
Zenith
kääntää päätään ja naurahtaa tavalla, joka pakottaa Niarin
katsomaan häneen. Keskittymään siihen, mitä hän aikoo sanoa.
”Minun täytyy päästä Lasiaan.”
Lasiaan.
Jokin Niarin sisällä tuntuu kylmältä, yhtä kylmältä kuin
Lasian kerrotaan olevan. Hän ei koskaan keskustele Zenithin kanssa
Lasiasta. Sen nimi ei löydä tietään heidän sanojensa väliin, se
ei putkahtele esiin keskusteluissa. Lasia on kuilu heidän välillään.
Zenithin kohtalo on usvastasyntyneenä joutua Lasiaan siipiensä
karistua, mutta Niar ei koskaan astu sen kylmälle maalle ja tunne
kaiken merkityksellisen katoavan.
Niar
nyökäyttää vaaleaa päätään sen merkiksi, että Zenith voi
jatkaa. Hän ei osaa vielä nähdä merkitystä tytön sanojen
takana. Zenith on kaikista usvastasyntyneistä juuri se, jonka
vähiten odottaisi haluavan Lasiaan.
”Kyse
on totuudesta. Minun on saatava tietää.” Sanat jäävät
kaikumaan järven yllä ja karkaavat järvestä puihin, vieden
merkityksen mukanaan. Niar ei ymmärrä. Totuus sanana tuntuu
mahdottoman suurelta jopa hänen suuhunsa, saati huomattavasti
vähemmän eläneen Zenithin. Totuus ei ole koskaan yksiselitteinen.
Se on harvoin sitä, mitä sen odotetaan olevan, tuskin edes varjo
siitä.
Niarilta
kestää muutamia sekunteja ymmärtää, mistä tyttö puhuu. Tämä
istuu yhä kivellä heilutellen jalkojaan kirotuksi nimitetyssä
vedessä. Eleet ovat huolettomia, mutta nyt, kun Niar ymmärtää
Zenithin sanojen merkityksen, hän tietää, ettei mikään ole
huoletonta enää koskaan. ”Sinä haluat tavata veljesi”, Niar
sanoo hiljaa. Zenith ei käännä katsettaan häneen, nyökkää vain
vaisusti. Kirkkaanvihreät silmät katsovat kiinteästi punaista
vettä, kuin etsiäkseen heijastumaansa siitä. Tai kenties jotain
suurempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti